Journalismin etiikka http://esa-jussisalminen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/taxonomy/term/143566/all Tue, 30 Oct 2018 11:47:57 +0200 fi Ruusuja vastuullisille http://elisetykkylinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263372-ruusuja-vastuullisille <p>&rdquo;Toimittajan arvo punnitaan siinä, kuinka paljon taustatyötä hän tekee&rdquo;, kuuluu vanha sanonta. Huomasin tämän konkreettisesti, kun käytin nelisen tuntia yhden kolumnin taustatyötä varten. Toki sama taustatyö oli pohjana muutamille muillekin tuotoksilleni, mutta tosiasia on, että aikaa siihen meni ja tutkimustyö oli huolellista. Näin paljon aikaa ei toki mene jokaisen kolumnin yhteydessä, mutta tämä kyseinen käsitteli ympäristöasioita, joiden perusteellisen tutkimisen vuoksi minun piti selvittää esimerkiksi mitä tarkoittaa gigatonni ja tämän ei niin arkipäiväisen mittayksikön &nbsp;merkitys TNT-ekvivalenttiteorian ulkopuolella.Luovan kirjoittamisen prosessin tämä pysäytti joksikin aikaa kaikessa työläisyydessään, mutta asiallisen tekstin tuottaminen ei tästä häiriintyisi.</p><p>Faktojen tarkistaminen on erittäin perusteltua, sillä journalismi vaikuttaa edelleen yhteiskunnallisiin asioihin. Eräs taloustoimittaja sanoi minulle kerran uskovansa vakaasti, että yhdellä hänen jutuistaan on 90-luvulla ollut suora vaikutus suomalaisten asuntolainojen korkoihin.</p><p>Uskoakseni some on nykyään aikalailla samoilla viivoilla yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kuin perinteinen journalismikin. Somen voimakin on aiheuttanut erilaisia asioita, kuten esimerkiksi Sebastian Tynkkysen taannoin facebookissaan postaama video &rdquo;ihmisroskasta&rdquo;, joka johti Pihlajalinnan Oulun toimitusjohtajan erottamiseen virastaan. (Mikään muu media ei vielä tuolloin ollut aiheesta kirjoittanut, vaan se tuli julki facebookin kautta).</p><p>Taustatyötä tehdessä motivaation kohottajana voi olla esimerkiksi se, että päättäjätkin seuraavat mediaa. Emme aina edes aavista etukäteen, minkä mullistuksen artikkelimme voi aiheuttaa yhteiskunnassa. Siksi yhteiskunnallista keskustelua herättäessä&nbsp; on äärimmäisen tärkeää, että faktat ovat tarkistettuja. Maailmaa muuttavan keskustelun tulee pohjautua totuudenmukaisiin asioihin.</p><p>Mielestäni olisi tärkeää, että eri mediataloissa kiinnitettäisiin huomiota taustatyön merkittävyyteen ja siihen, että toisinaan taustatyöhön menee aikaa enemmänkin.</p><p>Erilaisten verkkoartikkelien tuottamisessa on nykyään jopa liukuhihna &ndash;meininki. Nekin mediat on nähty, joissa ulkomaisten medioiden artikkeleja käännetään pikaisesti ja tuupataan nettiin klikkauksia keräämään. Jos toimittaja tällaisessa työssään on velvoitettu tuottamaan päivässä ison artikkelikiintiön, ehtiikö hän silloin tarkistamaan, onko käännettävän artikkelin alkuperäismateriaali faktatarkistettua? Veikkaan äkkiseltään, että ei ehdi.</p><p>Kunnon toimittajasielun tulee tuntea vastuunsa. Risujakin tulee, mutta ihanteellista olisi, etteivät ne risut ainakaan johtuisi väärän tiedon levittämisestä.</p> ”Toimittajan arvo punnitaan siinä, kuinka paljon taustatyötä hän tekee”, kuuluu vanha sanonta. Huomasin tämän konkreettisesti, kun käytin nelisen tuntia yhden kolumnin taustatyötä varten. Toki sama taustatyö oli pohjana muutamille muillekin tuotoksilleni, mutta tosiasia on, että aikaa siihen meni ja tutkimustyö oli huolellista. Näin paljon aikaa ei toki mene jokaisen kolumnin yhteydessä, mutta tämä kyseinen käsitteli ympäristöasioita, joiden perusteellisen tutkimisen vuoksi minun piti selvittää esimerkiksi mitä tarkoittaa gigatonni ja tämän ei niin arkipäiväisen mittayksikön  merkitys TNT-ekvivalenttiteorian ulkopuolella.Luovan kirjoittamisen prosessin tämä pysäytti joksikin aikaa kaikessa työläisyydessään, mutta asiallisen tekstin tuottaminen ei tästä häiriintyisi.

Faktojen tarkistaminen on erittäin perusteltua, sillä journalismi vaikuttaa edelleen yhteiskunnallisiin asioihin. Eräs taloustoimittaja sanoi minulle kerran uskovansa vakaasti, että yhdellä hänen jutuistaan on 90-luvulla ollut suora vaikutus suomalaisten asuntolainojen korkoihin.

Uskoakseni some on nykyään aikalailla samoilla viivoilla yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, kuin perinteinen journalismikin. Somen voimakin on aiheuttanut erilaisia asioita, kuten esimerkiksi Sebastian Tynkkysen taannoin facebookissaan postaama video ”ihmisroskasta”, joka johti Pihlajalinnan Oulun toimitusjohtajan erottamiseen virastaan. (Mikään muu media ei vielä tuolloin ollut aiheesta kirjoittanut, vaan se tuli julki facebookin kautta).

Taustatyötä tehdessä motivaation kohottajana voi olla esimerkiksi se, että päättäjätkin seuraavat mediaa. Emme aina edes aavista etukäteen, minkä mullistuksen artikkelimme voi aiheuttaa yhteiskunnassa. Siksi yhteiskunnallista keskustelua herättäessä  on äärimmäisen tärkeää, että faktat ovat tarkistettuja. Maailmaa muuttavan keskustelun tulee pohjautua totuudenmukaisiin asioihin.

Mielestäni olisi tärkeää, että eri mediataloissa kiinnitettäisiin huomiota taustatyön merkittävyyteen ja siihen, että toisinaan taustatyöhön menee aikaa enemmänkin.

Erilaisten verkkoartikkelien tuottamisessa on nykyään jopa liukuhihna –meininki. Nekin mediat on nähty, joissa ulkomaisten medioiden artikkeleja käännetään pikaisesti ja tuupataan nettiin klikkauksia keräämään. Jos toimittaja tällaisessa työssään on velvoitettu tuottamaan päivässä ison artikkelikiintiön, ehtiikö hän silloin tarkistamaan, onko käännettävän artikkelin alkuperäismateriaali faktatarkistettua? Veikkaan äkkiseltään, että ei ehdi.

Kunnon toimittajasielun tulee tuntea vastuunsa. Risujakin tulee, mutta ihanteellista olisi, etteivät ne risut ainakaan johtuisi väärän tiedon levittämisestä.

]]>
2 http://elisetykkylinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263372-ruusuja-vastuullisille#comments Journalismi Journalismin etiikka Journalismin luotettavuus Media Tiedon jakaminen Tue, 30 Oct 2018 09:47:57 +0000 Elise Tykkyläinen http://elisetykkylinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263372-ruusuja-vastuullisille
Mediasektori tavoittelee monopolivoimaa http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254565-mediasektori-tavoittelee-monopolivoimaa <p>Totuusmedian&trade; päätoimittajat ovat ahdistuneet alaistensa saamasta asiakaspalautteesta, joka on koettu johdonmukaisena painostuksena ja suoranaisena uhkailuna. Asiakaspalaute &rdquo;vaikuttaa masinoidulta ja järjestelmälliseltä&rdquo;; päätoimittajat eivät usko asiakaspalautteen antajien toimivan sananvapauden tai muiden vapaan yhteiskunnan hienoimpien periaatteiden nimissä, vaikka sellaista esittävätkin.</p><p>&rdquo;Vainoaminen on uhka sananvapaudelle myös Suomessa. Toimittajan on vaikeaa jatkaa yhteiskunnallisen perustehtävänsä eli normaalin työnsä tekemistä parhaalla tavalla. Vainoaminen uhkaa aiheuttaa itsesensuuria&rdquo; joten &rdquo;toimittajien ja muiden julkisuudessa ammatillisesti toimivien ihmisten oikeusturvaa parannetaan. Tarvittaessa on oltava rohkeutta muuttaa lainsäädäntöä ja tarkastella uudelleen vallitsevia oikeuskäytäntöjä.&rdquo;</p><p>Tämä kaikki kuulostaa hyvältä ja oikealta, puolustamisen arvoiselta&nbsp; -- kunnes ottaa toisenlaisen tarkastelukulman päätoimittajien kevätpörriäiseen.</p><p>Esitän jokusen vaihtoehtoisen tarkastelukulman pohdittavaksi.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Vapaa lehdistö</strong></p><p>Onko lehdistö vapaa?</p><p>Lehdistöllä on siinä kuin muillakin markkinatoimijoilla kirittäjänään kilpailupakko, tulostavoitteet ja muut markkinatyrannian vaatimukset. Kilpailupakko synnyttää tarpeen monopoliaseman tavoitteluun.</p><p>Kehnoon uutisointiin kyllästyneiden lukijoiden kaikotessa mediasektori on kääntynyt valtion puoleen tukia hakien. Voiko valtion tukia nauttivaa mediaa sanoa vapaaksi?</p><p>Valitettavasti mediasektorin monopolivoima synnyttää totuuden monopolin, jossa toisiaan tarvitsevat media ja poliitikot &ndash; jotka mahdollistavat lainsäädännöllä monopolivoimaantumisen ja sen tarvitsemat instituutiot &ndash; kehittävät molempia hyödyttävän yhteisnarratiivin. Yhteinen hyöty on vahva motivoija. Yhteisnarratiivin totuudellisuuden kyseenalaistavat joutuvat erilaisuuteen kohdistuvan sorron kohteiksi, heidät toiseutetaan.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Hasbara</strong></p><p>Hasbara on moniulotteinen ja hyvin digitaaliaikaan soveltuva, &nbsp;julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuussuhde, jossa valtio johtaa ja asialle omistautuneet vapaaehtoiset seuraavat toteuttamalla informaatiostrategiaa. Hasbara pyrkii myös aktiivisesti istuttamaan mieleen poliittisesti korrektia sanomaa niin kotimaassa kuin ulkomailla tavalla joka edistää itsesensuuria. Hasbara toisinsanoen pyrkii minimoimaan suuren yleisön halua harkita sellaista tietoa, joka yhdistetään näkökulmiin, yksilöihin tai ryhmiin, jotka on määritelty poliittisesti ei-hyväksyttäviksi.&quot;<br /><br />Toisin sanoen hasbaran avulla suoritetulla itsesensuurin istuttamisella rajoitetaan myös vaihtoehtoisen tiedon leviämistä sosiaalisessa mediassa, sen harkitseminen estetään niin ettei kohde ymmärrä joutuneensa manipuloiduksi. Hasbara kytkee informaatiosodankäynnin kanssa yhteen samaan aikaan monta tavoitetta.&nbsp;<br /><br />Näitä yhdistettyjä tavoitteita ovat&nbsp;<br /><br />1) valtion strategiset pyrkimykset luoda yhtenäisyyttä kotirintamalla</p><p>2) varmistaa liittolaisten tuki</p><p>3) murtaa yritykset muodostaa vastarintaa</p><p>4) päättää tavasta, jolla asiat esitetään ja määritellään mediassa, älymystön keskuudessa ja&nbsp;&nbsp; sosiaalisessa mediassa</p><p>5) määritellä ne rajat ja suuntaviivat, joiden sisällä poliittisesti korrektin keskustelun annetaan tapahtua</p><p>6) viedä &quot;laillisuus&quot; kriitikoilta ja heidän esittämiltään argumenteilta sekä</p><p>7) muovata&nbsp; yleistä mielipidettä ja suuren yleisön tekemiä tulkintoja kansainvälisten neuvottelujen tuloksista.</p><p>&quot;Vaikka hasbara sisältääkin yrityksiä estää tiedon virtaus informaatioteknologian eri&nbsp;&nbsp;sovellusten kautta, se keskittyy kuitenkin rajoittamaan yleisön kykyä tiedon vastaanottamiseen. Tässä viitekehyksessä hasbara tunnistaa kerronnan kontrollin potentiaalisena aseena. Kerronta on retoriikan (puhetaito) elementti; perusosa. Se määrittelee ja rajaa viitekehyksen sekä asiayhteyden. Kun sitä menestyksekkäästi tyrkytetään, se tuottaa kognitiivisen suotimen, havainto- ja mielipidefiltterin. Narratiivi; kerronta, tarina tarjoaa kattavan, sisältöpitoisen runkorakenteen, viitekehyksen jossa yhdistellä ja tulkita tapahtumia. Tarinankerronta vahvistaa &quot;ryhmäajattelua&quot;, osoittaa sen &quot;todeksi&quot; perustamalla ja vakiinnuttamalla yhdenmukaisuuden, ja siten myös eristämisen, ulkopuolelle sulkemisen lähtökohdan.&quot;</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Sanan ja mielipiteen vapaus kansalaisyhteiskunnan takeena</strong></p><p>Vahva, osallistuva ja keskusteleva&nbsp;kansalaisyhteiskunta takaa kansalaisten kontrollin pakkovaltaa käyttävää valtiota, hallitsemattomia sosiaalisia prosesseja ja ihmisten hallinnointipyrkimyksiä vastaan.&nbsp;</p><p>Tästä vinkkelistä päätoimittajien pyrkimys rajoittaa sananvapaus &rdquo;vain sopiville henkilöille&rdquo; so. virallista liturgiaa levittäville toimittajille on pyrkimystä &rdquo;rajalliseen demokratiaan&rdquo;, se on pyrkimystä paaluttaa hyväksytty mielipide- ja tunneilmastoalue, jonka ulkopuolelle vaeltavat tai paaluttamisen mielekkyyden kyseenalaistavat ovat &rdquo;epänormaaleja&rdquo;, kaiken oikean ja hyvän vihollisia. Päätoimittajat pyrkivät siten marginalisoimaan osan yhteisöä, ja lainsäädännöllä myös pitämään heidät mielipiteineen ulkopuolella. Onko tämä ns. vapaan lehdistön tehtävä?</p><p>Jos jollakulla on jotain sydämellään, hän vaientakoon sydämensä äänen, niinkö?</p><p><br />Sanan vangitseminen tuo mukanaan ajatuksen vankeuden, hengen tyhjyyden &ndash; sillä me ajattelemme sanoilla.<br /><br /><br />&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Pääasialliset lähteet:</strong></p><p>Päätoimittajien kannanotto 10.4.2018. Julkisuudessa työtään tekevien vainoamiseen pitää voida puuttua <a href="http://www.paatoimittajat.fi/paatoimittajien-kannanotto-10-4-2018/" title="http://www.paatoimittajat.fi/paatoimittajien-kannanotto-10-4-2018/">http://www.paatoimittajat.fi/paatoimittajien-kannanotto-10-4-2018/</a></p><p>Söyring, Riikka | UusiSuomi Puheenvuorot (3.2.2013): Hasbara &ndash; mielipiteen muokkauksen taide <a href="http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131750-hasbara-mielipiteen-muokkauksen-taide" title="http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131750-hasbara-mielipiteen-muokkauksen-taide">http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131750-hasbara-mielipiteen...</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Totuusmedian™ päätoimittajat ovat ahdistuneet alaistensa saamasta asiakaspalautteesta, joka on koettu johdonmukaisena painostuksena ja suoranaisena uhkailuna. Asiakaspalaute ”vaikuttaa masinoidulta ja järjestelmälliseltä”; päätoimittajat eivät usko asiakaspalautteen antajien toimivan sananvapauden tai muiden vapaan yhteiskunnan hienoimpien periaatteiden nimissä, vaikka sellaista esittävätkin.

”Vainoaminen on uhka sananvapaudelle myös Suomessa. Toimittajan on vaikeaa jatkaa yhteiskunnallisen perustehtävänsä eli normaalin työnsä tekemistä parhaalla tavalla. Vainoaminen uhkaa aiheuttaa itsesensuuria” joten ”toimittajien ja muiden julkisuudessa ammatillisesti toimivien ihmisten oikeusturvaa parannetaan. Tarvittaessa on oltava rohkeutta muuttaa lainsäädäntöä ja tarkastella uudelleen vallitsevia oikeuskäytäntöjä.”

Tämä kaikki kuulostaa hyvältä ja oikealta, puolustamisen arvoiselta  -- kunnes ottaa toisenlaisen tarkastelukulman päätoimittajien kevätpörriäiseen.

Esitän jokusen vaihtoehtoisen tarkastelukulman pohdittavaksi.

 

Vapaa lehdistö

Onko lehdistö vapaa?

Lehdistöllä on siinä kuin muillakin markkinatoimijoilla kirittäjänään kilpailupakko, tulostavoitteet ja muut markkinatyrannian vaatimukset. Kilpailupakko synnyttää tarpeen monopoliaseman tavoitteluun.

Kehnoon uutisointiin kyllästyneiden lukijoiden kaikotessa mediasektori on kääntynyt valtion puoleen tukia hakien. Voiko valtion tukia nauttivaa mediaa sanoa vapaaksi?

Valitettavasti mediasektorin monopolivoima synnyttää totuuden monopolin, jossa toisiaan tarvitsevat media ja poliitikot – jotka mahdollistavat lainsäädännöllä monopolivoimaantumisen ja sen tarvitsemat instituutiot – kehittävät molempia hyödyttävän yhteisnarratiivin. Yhteinen hyöty on vahva motivoija. Yhteisnarratiivin totuudellisuuden kyseenalaistavat joutuvat erilaisuuteen kohdistuvan sorron kohteiksi, heidät toiseutetaan.

 

Hasbara

Hasbara on moniulotteinen ja hyvin digitaaliaikaan soveltuva,  julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuussuhde, jossa valtio johtaa ja asialle omistautuneet vapaaehtoiset seuraavat toteuttamalla informaatiostrategiaa. Hasbara pyrkii myös aktiivisesti istuttamaan mieleen poliittisesti korrektia sanomaa niin kotimaassa kuin ulkomailla tavalla joka edistää itsesensuuria. Hasbara toisinsanoen pyrkii minimoimaan suuren yleisön halua harkita sellaista tietoa, joka yhdistetään näkökulmiin, yksilöihin tai ryhmiin, jotka on määritelty poliittisesti ei-hyväksyttäviksi."

Toisin sanoen hasbaran avulla suoritetulla itsesensuurin istuttamisella rajoitetaan myös vaihtoehtoisen tiedon leviämistä sosiaalisessa mediassa, sen harkitseminen estetään niin ettei kohde ymmärrä joutuneensa manipuloiduksi. Hasbara kytkee informaatiosodankäynnin kanssa yhteen samaan aikaan monta tavoitetta. 

Näitä yhdistettyjä tavoitteita ovat 

1) valtion strategiset pyrkimykset luoda yhtenäisyyttä kotirintamalla

2) varmistaa liittolaisten tuki

3) murtaa yritykset muodostaa vastarintaa

4) päättää tavasta, jolla asiat esitetään ja määritellään mediassa, älymystön keskuudessa ja   sosiaalisessa mediassa

5) määritellä ne rajat ja suuntaviivat, joiden sisällä poliittisesti korrektin keskustelun annetaan tapahtua

6) viedä "laillisuus" kriitikoilta ja heidän esittämiltään argumenteilta sekä

7) muovata  yleistä mielipidettä ja suuren yleisön tekemiä tulkintoja kansainvälisten neuvottelujen tuloksista.

"Vaikka hasbara sisältääkin yrityksiä estää tiedon virtaus informaatioteknologian eri  sovellusten kautta, se keskittyy kuitenkin rajoittamaan yleisön kykyä tiedon vastaanottamiseen. Tässä viitekehyksessä hasbara tunnistaa kerronnan kontrollin potentiaalisena aseena. Kerronta on retoriikan (puhetaito) elementti; perusosa. Se määrittelee ja rajaa viitekehyksen sekä asiayhteyden. Kun sitä menestyksekkäästi tyrkytetään, se tuottaa kognitiivisen suotimen, havainto- ja mielipidefiltterin. Narratiivi; kerronta, tarina tarjoaa kattavan, sisältöpitoisen runkorakenteen, viitekehyksen jossa yhdistellä ja tulkita tapahtumia. Tarinankerronta vahvistaa "ryhmäajattelua", osoittaa sen "todeksi" perustamalla ja vakiinnuttamalla yhdenmukaisuuden, ja siten myös eristämisen, ulkopuolelle sulkemisen lähtökohdan."

 

Sanan ja mielipiteen vapaus kansalaisyhteiskunnan takeena

Vahva, osallistuva ja keskusteleva kansalaisyhteiskunta takaa kansalaisten kontrollin pakkovaltaa käyttävää valtiota, hallitsemattomia sosiaalisia prosesseja ja ihmisten hallinnointipyrkimyksiä vastaan. 

Tästä vinkkelistä päätoimittajien pyrkimys rajoittaa sananvapaus ”vain sopiville henkilöille” so. virallista liturgiaa levittäville toimittajille on pyrkimystä ”rajalliseen demokratiaan”, se on pyrkimystä paaluttaa hyväksytty mielipide- ja tunneilmastoalue, jonka ulkopuolelle vaeltavat tai paaluttamisen mielekkyyden kyseenalaistavat ovat ”epänormaaleja”, kaiken oikean ja hyvän vihollisia. Päätoimittajat pyrkivät siten marginalisoimaan osan yhteisöä, ja lainsäädännöllä myös pitämään heidät mielipiteineen ulkopuolella. Onko tämä ns. vapaan lehdistön tehtävä?

Jos jollakulla on jotain sydämellään, hän vaientakoon sydämensä äänen, niinkö?


Sanan vangitseminen tuo mukanaan ajatuksen vankeuden, hengen tyhjyyden – sillä me ajattelemme sanoilla.


 

 

Pääasialliset lähteet:

Päätoimittajien kannanotto 10.4.2018. Julkisuudessa työtään tekevien vainoamiseen pitää voida puuttua http://www.paatoimittajat.fi/paatoimittajien-kannanotto-10-4-2018/

Söyring, Riikka | UusiSuomi Puheenvuorot (3.2.2013): Hasbara – mielipiteen muokkauksen taide http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131750-hasbara-mielipiteen-muokkauksen-taide

]]>
17 http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254565-mediasektori-tavoittelee-monopolivoimaa#comments Jälkidemokraattinen yhteiskunta Journalismin etiikka Manipulointi Media Sat, 28 Apr 2018 19:24:02 +0000 Riikka Söyring http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254565-mediasektori-tavoittelee-monopolivoimaa
Perimmäisten syiden äärellä http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244273-perimmaisten-syiden-aarella <p>Wilma Karikko&nbsp;on asian ytimessä kommentoidessaan facebookdissa julkaisemansa Veikka Lahtisen blogitekstiä: <a href="https://lahtinenveikka.wordpress.com/2017/10/10/yle-on-saatettava-vastuuseen-roolistaan-ukkolan-tapauksessa/">https://lahtinenveikka.wordpress.com/2017/10/10/yle-on-saatettava-vastuuseen-roolistaan-ukkolan-tapauksessa/</a><br />&quot;Tulee mieleen, että Yle käyttäytyy kuin yritys, jolle Ukkola on suojeltava brändi. Media-alan kilpailu on varmasti kovaa, mutta eikö julkinen rahoitus ole juuri sitä varten, että asioiden puolueeton kertominen on kaikkein tärkein asia? Vaikka sitten henkilöbrändin kustannuksella?&quot;</p><p>Juuri tässä tulee se liikelaitosmallin keskeisin ongelma näkyviin; jos markkinoiden lainalaisuudet nousevat liian määräävään osaan toiminnassa, jäävät muut kriteerit, kuten puolueettomuus ja etiikka taka-alalle. Räikeimmillään se menee niin, että Suomi oy ab on ensisijaisesti vastuussa rahoittajilleen, eli velkojille, ja vasta sitten kansalaisille, jotka siis ovat alistettuja ikään kuin asiakkaan roolii, mutta asiakkaan, joka vaikka maksaakin kaiken, saa vapauden valita vain joko valtion liikelaitoksen, tai yksityisen palveluntarjoajan väliltä, jotka on sorvattu olemaan käytännössä sama asia, sillä erotuksella, että yksityiseltä saa enemmän, jos on siitä varaa maksaa. Molemmathan ovat liikelaitoksia, toinen vain valtiollinen, ja toinen yksityinen, mutta siis molempien täytyy tehdä voittoa kolmannelle osapuolelle, eli sijoittajille, ja valtiokin oman budjettinsa kautta. Ja onhan laki myös sorvattu niin, että julkinen liikelaitos ei saa tuottaa palveluita ilman lisäarvon tuotto velvoitetta, koska jos tämä olisi mahdollista, siitähän syntyisi epäreilu kilpailuasema. Minusta tämä kuulostaa pahasti syndikaatilta, joka pakottaa hyväksymään tietyn mallin monopoliaseman.<br />Tämä on myös Sote uudistuksen taustalla, ja muutenkin se mihin hallituksemme ovat meitä sitouttaneet ja vieneet syvemmälle ikään kuin se olisi ainoa oikea ratkaisu ja se edistyksellisin suunta, vaikka dataa on jo tarjolla vaikka kuinka siitä miten ultrakapitalistiset talouskokeilut ovat johtaneet massiviseen velkaantumiseen ja kansakuntien niin henkiseen kuin taloudelliseen lamaan, josta poispääsyä ei ole, koska sijoittajia/velkojia ei ole mahdollisuutta ostaa ulos, ei varsinkaan kun jopa verotus on sorvattu niin, että pääomatuloista veroja täytyy maksaa vähemmän kuin palkkatuloista.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Wilma Karikko on asian ytimessä kommentoidessaan facebookdissa julkaisemansa Veikka Lahtisen blogitekstiä: https://lahtinenveikka.wordpress.com/2017/10/10/yle-on-saatettava-vastuuseen-roolistaan-ukkolan-tapauksessa/
"Tulee mieleen, että Yle käyttäytyy kuin yritys, jolle Ukkola on suojeltava brändi. Media-alan kilpailu on varmasti kovaa, mutta eikö julkinen rahoitus ole juuri sitä varten, että asioiden puolueeton kertominen on kaikkein tärkein asia? Vaikka sitten henkilöbrändin kustannuksella?"

Juuri tässä tulee se liikelaitosmallin keskeisin ongelma näkyviin; jos markkinoiden lainalaisuudet nousevat liian määräävään osaan toiminnassa, jäävät muut kriteerit, kuten puolueettomuus ja etiikka taka-alalle. Räikeimmillään se menee niin, että Suomi oy ab on ensisijaisesti vastuussa rahoittajilleen, eli velkojille, ja vasta sitten kansalaisille, jotka siis ovat alistettuja ikään kuin asiakkaan roolii, mutta asiakkaan, joka vaikka maksaakin kaiken, saa vapauden valita vain joko valtion liikelaitoksen, tai yksityisen palveluntarjoajan väliltä, jotka on sorvattu olemaan käytännössä sama asia, sillä erotuksella, että yksityiseltä saa enemmän, jos on siitä varaa maksaa. Molemmathan ovat liikelaitoksia, toinen vain valtiollinen, ja toinen yksityinen, mutta siis molempien täytyy tehdä voittoa kolmannelle osapuolelle, eli sijoittajille, ja valtiokin oman budjettinsa kautta. Ja onhan laki myös sorvattu niin, että julkinen liikelaitos ei saa tuottaa palveluita ilman lisäarvon tuotto velvoitetta, koska jos tämä olisi mahdollista, siitähän syntyisi epäreilu kilpailuasema. Minusta tämä kuulostaa pahasti syndikaatilta, joka pakottaa hyväksymään tietyn mallin monopoliaseman.
Tämä on myös Sote uudistuksen taustalla, ja muutenkin se mihin hallituksemme ovat meitä sitouttaneet ja vieneet syvemmälle ikään kuin se olisi ainoa oikea ratkaisu ja se edistyksellisin suunta, vaikka dataa on jo tarjolla vaikka kuinka siitä miten ultrakapitalistiset talouskokeilut ovat johtaneet massiviseen velkaantumiseen ja kansakuntien niin henkiseen kuin taloudelliseen lamaan, josta poispääsyä ei ole, koska sijoittajia/velkojia ei ole mahdollisuutta ostaa ulos, ei varsinkaan kun jopa verotus on sorvattu niin, että pääomatuloista veroja täytyy maksaa vähemmän kuin palkkatuloista.

]]>
0 http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244273-perimmaisten-syiden-aarella#comments Journalismin etiikka Kunta- ja sote-uudistus Liikelaitos Wed, 11 Oct 2017 09:51:36 +0000 Jukka Ylisuvanto http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/244273-perimmaisten-syiden-aarella
Toimittajissa on poliitikon ainesta http://vilhelmjunnila.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243941-toimittajissa-on-poliitikon-ainesta <p>Oletteko huomanneet, että valtakunnallisen median toimittajat ovat aktiivisempia ottamaan kantaa poliittisiin asioihin kuin poliitikot itse?</p><p>Aikaisemmin journalismissa tehtiin selkeä ero tiedonvälityksen ja toimittajien omien mielipiteiden välillä, mutta Twitter-sukupolven aikana tämä raja on kadonnut olemattomiin.</p><p>Ennen uutisissa kerrottiin mitä on tapahtunut, mutta nykyään toimittajat käyvät vuoropuhelua keskenään, haastattelevat toisiaan, kertovat mitä olisi pitänyt tapahtua ja mitä pitäisi tehdä.</p><p>Tässä arkipäivän esimerkki, tällä kertaa kaupallisen median puolelta. Tulee ihan 1970-luku mieleen.</p><p>Ystävällisin terveisin</p><p>Journalistin etiikka</p><p>&nbsp;</p><p>Jos kuva ei näy. se löytyy myös <a href="https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1470351773043966&amp;set=a.202729383139551.51560.100002074736699&amp;type=3&amp;theater">klikkaamalla tähän</a>.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Oletteko huomanneet, että valtakunnallisen median toimittajat ovat aktiivisempia ottamaan kantaa poliittisiin asioihin kuin poliitikot itse?

Aikaisemmin journalismissa tehtiin selkeä ero tiedonvälityksen ja toimittajien omien mielipiteiden välillä, mutta Twitter-sukupolven aikana tämä raja on kadonnut olemattomiin.

Ennen uutisissa kerrottiin mitä on tapahtunut, mutta nykyään toimittajat käyvät vuoropuhelua keskenään, haastattelevat toisiaan, kertovat mitä olisi pitänyt tapahtua ja mitä pitäisi tehdä.

Tässä arkipäivän esimerkki, tällä kertaa kaupallisen median puolelta. Tulee ihan 1970-luku mieleen.

Ystävällisin terveisin

Journalistin etiikka

 

Jos kuva ei näy. se löytyy myös klikkaamalla tähän.

 

]]>
3 http://vilhelmjunnila.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243941-toimittajissa-on-poliitikon-ainesta#comments Journalismi Journalismin etiikka Tiedonvälitys Toimittajat Twitter Thu, 05 Oct 2017 09:05:38 +0000 Vilhelm Junnila http://vilhelmjunnila.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243941-toimittajissa-on-poliitikon-ainesta
Lässyttämisestä http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235736-lassyttamisesta <p>Eilen luin taas yhden artikkelin, tällä hertaa Ylen toimittaja Tuija Siltamäen kolumnin (<a href="http://yle.fi/uutiset/3-9564315">http://yle.fi/uutiset/3-9564315</a>), joka oli siis julkaistu valtakunnallisen mediamme sivustolla. Sisällöltään kolumni oli pettymys, eikä todellakaan johtanut minua siihen suuntaan mihin omat ajatukseni otsikon perusteella lähtivät. Sitten seuratessani kolumnin aiheuttamia reaktioita sosiaalisessa mediassa koin ensin turhautumista, ja halutti taikoa koko polemiikki pois omasta pikku kuplastani. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että sellainen taika tekee kuplastani juuri sen mitä se on, eli kuplan, joka siis on puhkeamista vaille, kuten kuplat yleensä.<br />&nbsp;</p><p>Minua turhauttaa se, miten asioista puhutaan, vastakkain asetteluun eli dikotomiaan tukeutuen, ikään kuin koko merkitysjärjestelmämme perustuisi vastakkainasettelulle tyyliin ketsuppi on ketsuppia, koska se ei ole sinappia.</p><p><br />Ja jotta en sortuisi sellaiseen ylimielisyyteen, joka antaa painoarvoa juuri sille, mihin en alun alkaenkaan olisi halunnut joutua törmäämään, käyn nyt läpi kolumnin sisältöä siitäkin huolimatta, että moni ammattikirjoittaja tai kokenut lukija varmasti pystyyitsekin näkemään Siltamäen kolumnin läpi sen happamuuden, joka sen on tuottanut, ja sen älyllisen epärehellisyyden, joka sellaisen sallii.</p><p>&nbsp;</p><p>Mitä siis pitäisi tehdä, kun samoja jaloja päämääriä ajavat ihmiset osoittautuvat sietämättömiksi? Niin, populistisilla karikatyyreillä kuukuppipäähineitä askartelevista karvajalkafeministeistä saa kyllä aikaan raflaavan mielikuvan naurettavista ihmisistä, joista siis halutaan erottua sinä realistisempana ja maalaisjärkeen käyvempänä vaihtoehtona. Homma toimii kuin Perus-Suomaisten vaalistrategia Atlantin takaisilta Alt-right sivustoiltakin tutulla tavalla; esimerkkinä tästä mainittakoon snowflake stereotypia tämän vuosituhannen lapsista, jotka pumpuliin pissautettuina elävät yltiöpositiivsen ihmiskuvan luomassa kuplassa kykenemättöminä näkemään omaa alennustilaansa.<br /><br />Siltamäki kertoo rikkoneensa Women of the world festivaalin lasikaton ja saaneensa &rdquo;hauskalla mutta samalla jännän konkreettisella tavalla muistutuksen siitä, että se on toden totta minulle mahdollista.&rdquo; Seuraavaksi hän kertoo kuinka se, että kaikenlaiset karvoitukset halutaan nähdäö normaaleina, on ahdistavaa. Itse en ymmärtänyt mihin se lasikatto katosi ja miten nämä karvat siihen liittyvät, mutta sen kyllä ymmärrän, että siinä markkinamiesten ja naisten luoman mielikuvan karvattomasta kauneudesta niellyt henkilö kokee karvoituksen vastenmielisenä, ja haluaa erottua karvajalkafeministeistä oman tunnereaktionsa pohjalta, koska ei siis jaa heidän kauneusihanteitaan. Sallittakoon se hänelle, onhan kysymyksessä makuasia ja omaan kehoon liittyvä itseilmaisun vapaus.<br /><br />Ehkä lasikaton rikkominen tarkoittaa tässä yhteydessä mainitusta ahdistavasta viiteryhmästä vapautumista, mutta itse näen kyllä tässä esimerkin myös itse-kolonisaatiosta, jossa ulkopäin tullut mielikuva, siitä mikä on hyvää ja oikein, on omaksuttu niin täysin, että poikkeukset tästä normista koetaan ahdistavana. Mielestäni minäkuvan vapauttaminen ulkoapäin tulleista normeista ei ole &rdquo;kevytfeminististä voimaannuttamista&rdquo; vaan juuri sitä mistä feministisen teorian pölyisissä esseissä puhutaan. Rintaliivien polttaminen on ehkä vähän naurettavaa, mutta symbolisena eleenä se oli ymmärrettävä, ja se työ mihin kyseinen ele tähtäsi ei todellakaan ole loppunut, sen esimerkiksi Siltamäen oma reaktio todistaa. Onhan kyseessä tietynlainen poissulkemisen kautta tapahtuva harmonian palautus, joka siis edellyttää sen, että karvajalkaisen toisen kokeminen ahdistavana normalisoituu kun taas karvoitus, tai sen hyväksyminen luonnollisena osana kehoa ei.</p><p>&nbsp;</p><p>Seuraavaksi Siltamäki listaa punaviherkuplan poliittisesti korrekteja premissejä, joskaan en itse kuulukuplaan siltä osin, että koen Euroopan Unionin nykymuodossaan varsin arveluttavana liitoumana, jonka kautta Suomi on joutunut osalliseksi ja maksumieheksi moneen soppaan, joista jotkin ovat mielestäni ristiriidassa esimerkiksi niiden yleisten ihmisoikeuksien kanssa, jotka Siltamäki myös mainitsee. Esimerkkinä tästä mainittakoon Turkin ja EU:n välinen sopimus, jolla EU on ulkoistanut vastuunsa kätevästi rajojen ulkopuolelle. Tässä on kyllä aihe, josta mielestäni voisi vähän räksyttääkkin ja haukkua poliitikkoja murhaajiksi, koska Turkin pakolaisleireillä ne olot eivät ainakaan viimeksi asiasta jotain medioista löydettyäni olleet kovin hääppöiset eikä ihmishenki siellä maksa paljoa. Ei maksa muuten Libyassakaan, missä taas pakolaisia myydään orjiksi.<br /><br />Onhan se varmaa ihailtavaa, mutta yhtä aikaa urputusta kritisoida hallituksen jokaista päätöstä... hmm, ei tämäkään kyllä nyt oikein kuulosta kovin älyllisesti rehelliseltä, sillä kyseiset sanavalinnathan ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa ja kolumnisti luo tässäkin mielikuvaa oppositiosta , joka vastustaa tapansa mukaan kaikkea urputtamalla, eli ei ainakaan rakentavasti. Toisin sanottuna Siltamäki ei suinkaan ihaile tällaista, vaan haluaa tässäkin luoda mielkuvaa itsestään sen järkevämmän vaihtoehdon edustajana kaikesta urputtamisen sijaan. Seuraavassa lauseessa esiintyvä &rdquo;he&rdquo; viittaakin selvästi tähän ryhmään, joka ei siis piittaa edes totuudesta vastustaessaan hallitusta kategorisesti taiteellisella vapaudella.</p><p>&nbsp;</p><p>Sitten seuraa ongelmallinen kohta, jossa Siltamäki ruotii pakkopalautuksien ympärillä tapahtunutta mediamyllystä, mutta unohtaa mainita, että vaikka Ville Niinistö jo kertaalleen pyysikin anteeksi, tosiasiahan on, että lapsia on palautettu, ja on säilössä tälläkin hetkellä. Ja mikäli palautettuja pakolaisia kuolee, (kuten ilmeisesti on käynyt ainakin tämän Turun sanomien artikkelin mukaan <a href="http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2968852/Kurdisivusto+Nelja+Suomesta+kaannytettya+kurdia+kuoli+Isisin+iskussa+Kirkukissa">http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2968852/Kurdisivusto+Nelja+Suomesta+kaannytettya+kurdia+kuoli+Isisin+iskussa+Kirkukissa </a>) on varsin perusteltua sanoa, että päättäjien kädet ovat veressä.<br /><br />Kappaleesta myös paistaa läpi se sama Alt-right sivustoille tyypillinen karrikointi ja yleistäminen, jolla luodaan kuvaa älyllisestä epärehellisyydestä älyllisesti epärehellisin keinoin, eli yleistämällä vastapuolen toimintatapoja ikään kuin sitä rakentavaa kritiikkiä ei olisi olemassakaan. Ja tämä siis puhumalla määrittelemättömästä viiteryhmästä, &rdquo;sietämättömistä&rdquo; räkyttäjistä, jota Siltamäki siis käyttää naurettavaksi tehtävänä toisena. Kun olin ensimmäistä vuotta yliopistossa oppimassa mm. akateemista kirjoittamista,minua varoiteltiin kyseisen kaltaisten yleistyksien tekemisestä, koska ne jättävät epäselväksi,mitä tai ketä siinä loppujen lopuksi kritisoidaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Niin, &rdquo;Politiikkaa ei saisi tehdä vetoamalla ihmisten tunteisiin, vaan puhtaasti faktoilla.&rdquo; Ja jos näin tehdään, silloin tuskin yleistetään Vihreiden koko viimevuoden toiminta uikuttamiseksi post-truth maailmasta, infosodasta ja valeuutisista. Yle kaikesta poliittisesta ohjauksesta ja puolueellisuudesta vapaana mediatalona varmasti ymmärtää näin olla tekemättä.</p><p>&nbsp;</p><p>Minustakin se menee niin, että vastapuoli ei ole lähtökohtaisesti väärässä, enkä myöskään ole lähtökohtaisesti vastaan värikästä kielenkäyttöä, jolla voi vakavista asioista saada vähän helpommin lähestyttäviä, mutta kaipaisin kyllä Siltamäeltä jotakin konkreettisia esimerkkejä siitä mitä on kevytfeministinen lässyttäminen ettei tämä mene aivan mielikuvilla sotimiseksi.</p><p>&nbsp;</p><p>Itsellänikin on unelma, ja unelmoin usein metsässä, mutta mietin myös vakavia asioita, etsin rauhaa metsästä tässä ahdistavassa maailmassa, ja jos minut siis tapaat metsästä unelmoimasta, ja koet minut ällöttävän imelänä, älä pliis sen takia väitä äänestäväsi Halla-ahoa, vaan myönnä että halusit häntä äänestää, koska mielestäsi on epärealistista ja älyllisesti epärehellistä unelmoida paremmasta maailmasta ja elää niin kuin se olisi jo täällä.</p><p>&nbsp;</p><p>Mielestäni se mikä ihmisessä on hyvää, on myös se osa, joka uskaltaa rohkeasti olla lapsi ja taapertaa maailmassa niin kuin se olisi ensimmäinen kertaa, ja hakea sitä oikeudenmukaisuuden kokemusta siittä sisäisestä viattomuudesta käsin. Se ei ole mikään kupla, se lapsen maailma, niin että se täytyisi puhkaista, jotta lapsi siitä paranisi. Minä puhun omalle pojalleni silti asioista kuin aikuiselle, enkä petaa tietä jatkuville pettymyksille perusteettomalla optimismilla, vaan pyrin näyttämään sen kauneuden mikä paljastuu kontrastina synkille asioille maailmassa jossa kärsimys ja kuolema ovat olemassa yhtä aikaa elämän ja onnen kanssa. &nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Eilen luin taas yhden artikkelin, tällä hertaa Ylen toimittaja Tuija Siltamäen kolumnin (http://yle.fi/uutiset/3-9564315), joka oli siis julkaistu valtakunnallisen mediamme sivustolla. Sisällöltään kolumni oli pettymys, eikä todellakaan johtanut minua siihen suuntaan mihin omat ajatukseni otsikon perusteella lähtivät. Sitten seuratessani kolumnin aiheuttamia reaktioita sosiaalisessa mediassa koin ensin turhautumista, ja halutti taikoa koko polemiikki pois omasta pikku kuplastani. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että sellainen taika tekee kuplastani juuri sen mitä se on, eli kuplan, joka siis on puhkeamista vaille, kuten kuplat yleensä.
 

Minua turhauttaa se, miten asioista puhutaan, vastakkain asetteluun eli dikotomiaan tukeutuen, ikään kuin koko merkitysjärjestelmämme perustuisi vastakkainasettelulle tyyliin ketsuppi on ketsuppia, koska se ei ole sinappia.


Ja jotta en sortuisi sellaiseen ylimielisyyteen, joka antaa painoarvoa juuri sille, mihin en alun alkaenkaan olisi halunnut joutua törmäämään, käyn nyt läpi kolumnin sisältöä siitäkin huolimatta, että moni ammattikirjoittaja tai kokenut lukija varmasti pystyyitsekin näkemään Siltamäen kolumnin läpi sen happamuuden, joka sen on tuottanut, ja sen älyllisen epärehellisyyden, joka sellaisen sallii.

 

Mitä siis pitäisi tehdä, kun samoja jaloja päämääriä ajavat ihmiset osoittautuvat sietämättömiksi? Niin, populistisilla karikatyyreillä kuukuppipäähineitä askartelevista karvajalkafeministeistä saa kyllä aikaan raflaavan mielikuvan naurettavista ihmisistä, joista siis halutaan erottua sinä realistisempana ja maalaisjärkeen käyvempänä vaihtoehtona. Homma toimii kuin Perus-Suomaisten vaalistrategia Atlantin takaisilta Alt-right sivustoiltakin tutulla tavalla; esimerkkinä tästä mainittakoon snowflake stereotypia tämän vuosituhannen lapsista, jotka pumpuliin pissautettuina elävät yltiöpositiivsen ihmiskuvan luomassa kuplassa kykenemättöminä näkemään omaa alennustilaansa.

Siltamäki kertoo rikkoneensa Women of the world festivaalin lasikaton ja saaneensa ”hauskalla mutta samalla jännän konkreettisella tavalla muistutuksen siitä, että se on toden totta minulle mahdollista.” Seuraavaksi hän kertoo kuinka se, että kaikenlaiset karvoitukset halutaan nähdäö normaaleina, on ahdistavaa. Itse en ymmärtänyt mihin se lasikatto katosi ja miten nämä karvat siihen liittyvät, mutta sen kyllä ymmärrän, että siinä markkinamiesten ja naisten luoman mielikuvan karvattomasta kauneudesta niellyt henkilö kokee karvoituksen vastenmielisenä, ja haluaa erottua karvajalkafeministeistä oman tunnereaktionsa pohjalta, koska ei siis jaa heidän kauneusihanteitaan. Sallittakoon se hänelle, onhan kysymyksessä makuasia ja omaan kehoon liittyvä itseilmaisun vapaus.

Ehkä lasikaton rikkominen tarkoittaa tässä yhteydessä mainitusta ahdistavasta viiteryhmästä vapautumista, mutta itse näen kyllä tässä esimerkin myös itse-kolonisaatiosta, jossa ulkopäin tullut mielikuva, siitä mikä on hyvää ja oikein, on omaksuttu niin täysin, että poikkeukset tästä normista koetaan ahdistavana. Mielestäni minäkuvan vapauttaminen ulkoapäin tulleista normeista ei ole ”kevytfeminististä voimaannuttamista” vaan juuri sitä mistä feministisen teorian pölyisissä esseissä puhutaan. Rintaliivien polttaminen on ehkä vähän naurettavaa, mutta symbolisena eleenä se oli ymmärrettävä, ja se työ mihin kyseinen ele tähtäsi ei todellakaan ole loppunut, sen esimerkiksi Siltamäen oma reaktio todistaa. Onhan kyseessä tietynlainen poissulkemisen kautta tapahtuva harmonian palautus, joka siis edellyttää sen, että karvajalkaisen toisen kokeminen ahdistavana normalisoituu kun taas karvoitus, tai sen hyväksyminen luonnollisena osana kehoa ei.

 

Seuraavaksi Siltamäki listaa punaviherkuplan poliittisesti korrekteja premissejä, joskaan en itse kuulukuplaan siltä osin, että koen Euroopan Unionin nykymuodossaan varsin arveluttavana liitoumana, jonka kautta Suomi on joutunut osalliseksi ja maksumieheksi moneen soppaan, joista jotkin ovat mielestäni ristiriidassa esimerkiksi niiden yleisten ihmisoikeuksien kanssa, jotka Siltamäki myös mainitsee. Esimerkkinä tästä mainittakoon Turkin ja EU:n välinen sopimus, jolla EU on ulkoistanut vastuunsa kätevästi rajojen ulkopuolelle. Tässä on kyllä aihe, josta mielestäni voisi vähän räksyttääkkin ja haukkua poliitikkoja murhaajiksi, koska Turkin pakolaisleireillä ne olot eivät ainakaan viimeksi asiasta jotain medioista löydettyäni olleet kovin hääppöiset eikä ihmishenki siellä maksa paljoa. Ei maksa muuten Libyassakaan, missä taas pakolaisia myydään orjiksi.

Onhan se varmaa ihailtavaa, mutta yhtä aikaa urputusta kritisoida hallituksen jokaista päätöstä... hmm, ei tämäkään kyllä nyt oikein kuulosta kovin älyllisesti rehelliseltä, sillä kyseiset sanavalinnathan ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa ja kolumnisti luo tässäkin mielikuvaa oppositiosta , joka vastustaa tapansa mukaan kaikkea urputtamalla, eli ei ainakaan rakentavasti. Toisin sanottuna Siltamäki ei suinkaan ihaile tällaista, vaan haluaa tässäkin luoda mielkuvaa itsestään sen järkevämmän vaihtoehdon edustajana kaikesta urputtamisen sijaan. Seuraavassa lauseessa esiintyvä ”he” viittaakin selvästi tähän ryhmään, joka ei siis piittaa edes totuudesta vastustaessaan hallitusta kategorisesti taiteellisella vapaudella.

 

Sitten seuraa ongelmallinen kohta, jossa Siltamäki ruotii pakkopalautuksien ympärillä tapahtunutta mediamyllystä, mutta unohtaa mainita, että vaikka Ville Niinistö jo kertaalleen pyysikin anteeksi, tosiasiahan on, että lapsia on palautettu, ja on säilössä tälläkin hetkellä. Ja mikäli palautettuja pakolaisia kuolee, (kuten ilmeisesti on käynyt ainakin tämän Turun sanomien artikkelin mukaan http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2968852/Kurdisivusto+Nelja+Suomesta+kaannytettya+kurdia+kuoli+Isisin+iskussa+Kirkukissa ) on varsin perusteltua sanoa, että päättäjien kädet ovat veressä.

Kappaleesta myös paistaa läpi se sama Alt-right sivustoille tyypillinen karrikointi ja yleistäminen, jolla luodaan kuvaa älyllisestä epärehellisyydestä älyllisesti epärehellisin keinoin, eli yleistämällä vastapuolen toimintatapoja ikään kuin sitä rakentavaa kritiikkiä ei olisi olemassakaan. Ja tämä siis puhumalla määrittelemättömästä viiteryhmästä, ”sietämättömistä” räkyttäjistä, jota Siltamäki siis käyttää naurettavaksi tehtävänä toisena. Kun olin ensimmäistä vuotta yliopistossa oppimassa mm. akateemista kirjoittamista,minua varoiteltiin kyseisen kaltaisten yleistyksien tekemisestä, koska ne jättävät epäselväksi,mitä tai ketä siinä loppujen lopuksi kritisoidaan.

 

Niin, ”Politiikkaa ei saisi tehdä vetoamalla ihmisten tunteisiin, vaan puhtaasti faktoilla.” Ja jos näin tehdään, silloin tuskin yleistetään Vihreiden koko viimevuoden toiminta uikuttamiseksi post-truth maailmasta, infosodasta ja valeuutisista. Yle kaikesta poliittisesta ohjauksesta ja puolueellisuudesta vapaana mediatalona varmasti ymmärtää näin olla tekemättä.

 

Minustakin se menee niin, että vastapuoli ei ole lähtökohtaisesti väärässä, enkä myöskään ole lähtökohtaisesti vastaan värikästä kielenkäyttöä, jolla voi vakavista asioista saada vähän helpommin lähestyttäviä, mutta kaipaisin kyllä Siltamäeltä jotakin konkreettisia esimerkkejä siitä mitä on kevytfeministinen lässyttäminen ettei tämä mene aivan mielikuvilla sotimiseksi.

 

Itsellänikin on unelma, ja unelmoin usein metsässä, mutta mietin myös vakavia asioita, etsin rauhaa metsästä tässä ahdistavassa maailmassa, ja jos minut siis tapaat metsästä unelmoimasta, ja koet minut ällöttävän imelänä, älä pliis sen takia väitä äänestäväsi Halla-ahoa, vaan myönnä että halusit häntä äänestää, koska mielestäsi on epärealistista ja älyllisesti epärehellistä unelmoida paremmasta maailmasta ja elää niin kuin se olisi jo täällä.

 

Mielestäni se mikä ihmisessä on hyvää, on myös se osa, joka uskaltaa rohkeasti olla lapsi ja taapertaa maailmassa niin kuin se olisi ensimmäinen kertaa, ja hakea sitä oikeudenmukaisuuden kokemusta siittä sisäisestä viattomuudesta käsin. Se ei ole mikään kupla, se lapsen maailma, niin että se täytyisi puhkaista, jotta lapsi siitä paranisi. Minä puhun omalle pojalleni silti asioista kuin aikuiselle, enkä petaa tietä jatkuville pettymyksille perusteettomalla optimismilla, vaan pyrin näyttämään sen kauneuden mikä paljastuu kontrastina synkille asioille maailmassa jossa kärsimys ja kuolema ovat olemassa yhtä aikaa elämän ja onnen kanssa.  

]]>
0 http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235736-lassyttamisesta#comments Journalismin etiikka Populismi Vastakkainasettelu Sun, 16 Apr 2017 09:51:35 +0000 Jukka Ylisuvanto http://kobakukka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235736-lassyttamisesta
Totaalinen tasa-arvotykitys http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231555-totaalinen-tasa-arvotykitys <p>Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.</p><p>Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien <em>mielipidevalta </em>pyritään lehdissä <em>naamioimaan </em>&rdquo;asiantuntijuudeksi&rdquo;, joka puolestaan muuttuu helposti <em>asiantuntijavallaksi</em>.</p><p>Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen <a href="http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005088574.html" target="_blank">julisti</a> tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että &rdquo;miesten asevelvollisuus on väärin&rdquo;, koska &rdquo;se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä&rdquo;. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.</p><p>On huvittavaa havaita ja todistaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan <em>kaikille </em>pelkkää ase<em>vapaaehtoisuutta</em>.</p><p>Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on <em>maanpuolustusvelvollinen</em>, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.</p><p>Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele <em>oikeudenmukaisuutta</em>. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.</p><p>Miksi sitten näin on?</p><p>Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi <em>hierarkkinen</em>.</p><p>Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain <em>suhteessa toisiinsa</em>. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. <em>Tasa</em>-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.</p><p>Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhuta tasa-arvosta vaan kansaisten <em>yhdenvertaisuudesta</em>. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetunkin nimi on nykyisin yhdenvertaisuusvaltuutettu.</p><p>Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana.</p><p>Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnolliseksi. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin lopulta rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys &ndash; komentoketjun katkeamattomuus &ndash; olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.</p><p>Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on <em>luoda</em> yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.</p><p>Niitä ovat esimerkiksi koulut, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta ja suorastaan tukee sitä.</p><p>Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.</p><p>Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.</p><p>Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.</p><p>Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet &ndash; vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin &ndash; saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.</p><p>Joten missä oli epätasa-arvon ydin?</p><p>Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan <em>primus motor </em>on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa <em>mahdollisuuksien tasa-arvoon</em>, jolloin tasa-arvo asetetaan <em>lähtökohdaksi </em>mutta ei päämääräksi.</p><p>Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla <em>lähtöviiva</em>, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämiseen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.</p><p>Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa <em>ihmisarvon</em> kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on <em>suhteellinen</em> (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä <em>ehdottomana</em>, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista.&nbsp;</p><p>Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.</p><p>Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia &ndash; kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.</p><p>Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ydin? &ndash; Ei missään.&nbsp;</p><p>Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.</p><p>Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? &ndash; Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen jatkuvasti täysin kyseenalaisia, huonosti ajateltuja ja paikoin jopa perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei todellisuudessa jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee &ndash; niin mitä? Vastaus: propagandaa. &ndash; Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.</p><p>Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.</p><p>Julkaisin pari päivää sitten <a href="http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231413-naiset-ja-varilliset-eturiviin" target="_blank">kirjoituksen</a>, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen <a href="http://www.hs.fi/nyt/art-2000005085886.html" target="_blank">juttua</a> &rdquo;käänteisen rasismin&rdquo; suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi &rdquo;kysyneensä&rdquo; asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.</p><p>Jutussa &rdquo;<a href="http://www.hs.fi/nyt/art-2000005088520.html" target="_blank">Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi</a>&rdquo;, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!</p><p>Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan &rdquo;käänteisen syrjinnän&rdquo; käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, <em>millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää</em>, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.</p><p>Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat &rdquo;rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun&rdquo;. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen meidän filosofien välille auktoriteettikiistan.</p><p>Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.</p><p>Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan &rdquo;se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista&rdquo;, on aivan pimeä.&nbsp;</p><p>Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa &rdquo;positiivinen erityiskohtelu&rdquo; voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, <em>jos </em>etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät <em>ovat </em>kautta linjan <em>ansaitsemaansa huonommassa </em>asemassa.</p><p>Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.</p><p>Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.</p><p>Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian &rdquo;Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa&rdquo; -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.</p><p>Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian <a href="http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002841527.html" target="_blank">tuominen</a> eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.</p><p>Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit &rdquo;populismiksi&rdquo; on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen &rdquo;on oikein tölviä muita ihmisiä&rdquo;. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.</p><p>Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.</p><p>Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee &ndash; ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!</p><p>Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.</p><p>Noita öyhöttäjiä minä halveksun.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.

Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien mielipidevalta pyritään lehdissä naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti asiantuntijavallaksi.

Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.

On huvittavaa havaita ja todistaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan kaikille pelkkää asevapaaehtoisuutta.

Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.

Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.

Miksi sitten näin on?

Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi hierarkkinen.

Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.

Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhuta tasa-arvosta vaan kansaisten yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetunkin nimi on nykyisin yhdenvertaisuusvaltuutettu.

Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana.

Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnolliseksi. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin lopulta rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.

Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.

Niitä ovat esimerkiksi koulut, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta ja suorastaan tukee sitä.

Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.

Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.

Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.

Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.

Joten missä oli epätasa-arvon ydin?

Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.

Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämiseen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.

Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista. 

Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.

Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.

Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ydin? – Ei missään. 

Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.

Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen jatkuvasti täysin kyseenalaisia, huonosti ajateltuja ja paikoin jopa perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei todellisuudessa jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Julkaisin pari päivää sitten kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.

Jutussa ”Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!

Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.

Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen meidän filosofien välille auktoriteettikiistan.

Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.

Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan pimeä. 

Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät ovat kautta linjan ansaitsemaansa huonommassa asemassa.

Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.

Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.

Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.

Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.

Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.

Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!

Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.

Noita öyhöttäjiä minä halveksun.

]]>
5 http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231555-totaalinen-tasa-arvotykitys#comments Asevelvollisuus Journalismin etiikka Puolueellisuus Tasa-arvo Yhdenvertaisuus Wed, 15 Feb 2017 18:16:20 +0000 J. Sakari Hankamäki http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231555-totaalinen-tasa-arvotykitys
Helsingin Sanomat tekee Suomesta Neuvostoliiton http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227677-helsingin-sanomat-tekee-suomesta-neuvostoliiton <p>Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala räkäisi eilen lukijoidensa naamatauluun <a href="http://www.hs.fi/matka/art-2000005000660.html?utm_campaign=tf-HS&amp;utm_term=1&amp;utm_source=tf-other&amp;share=036bd8b401f3540c28025a6d499dbb0f" target="_blank">kirjoituksella</a> &rdquo;Nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton &ndash; Valhesivuston ylläpitäjäksi paljastui hyvämaineisen lakifirman asianajaja&rdquo;.</p><p>Kolumnisti väittää kirjoituksessaan, että &rdquo;<em>sosiaalinen media on ennen kaikkea vaara sananvapaudelle</em>&rdquo; ja haukkuu lisäksi perussuomalaisten lehden, Suomen Uutisten, päätoimittajaa Matias Turkkilaa &rdquo;rasismista&rdquo;. Lisäksi hän pitää vääränä, että Turkkila päästettiin Turun yliopiston ovesta sisään hänen käydessään vierailulla siellä.</p><p>Minäpä kerron teille, miksi kunnialliset ja oppineet kansalaiset esittävät totuuspuheensa anonyymisti. Tämä johtuu työelämän mielipidevankeudesta, jonka vallitessa työelämässä ei sallita poliittista kiistelyä. Niinpä monet totuuspuhujat pyrkivät salaamaan henkilöllisyytensä suojellakseen itseään ja työpaikkaansa vihervasemmiston, Helsingin Sanomien ja Yleisradion vihamielisiltä iskuilta ja anarkististen rabulistien mustamaalauskampanjoilta, joita he toteuttavat puskista huudellen. Malli huppu päässä esiintymiseen on peräisin heiltä.</p><p>Ansiokasta journalistista kritiikkiä esittävän YleWatch-sivuston eräästä <a href="http://ylewatch.blogspot.fi/2016/11/ylen-stasi-tyylinen-pikkupioneeri-anna.html" target="_blank">kirjoituksesta</a> voimme lukea, mitä totuuspuhujien omassa piirissä ajatellaan <em>poliittisen vasemmiston </em>harjoittamista ilmiantokampanoista ja maineen mustausyrityksistä:</p><p>&rdquo;<em>Vasemmiston ilmiantokulttuurissa on surullisinta, että se kuvastaa paljastavimmillaan millaiseen rappion tilaan se on vaipunut, pelkkään rääpimiseen ja sabotaasiin. Sillä ei ole yhteiskunnalle ja kansalle enää mitään annettavaa ja ainoat ketkä siitä vielä jotain irti saavat, ovat sen ideologiaa tekosyynä käyttävät kaunaiset vandaalit. </em>[...]</p><p><em>Joka tapauksessa hegemoninen vasemmisto on tehnyt tästä pelistä jo niin kunniatonta, että sitä joutuu aina vain hämmästymään, kuinka se kykenee alittamaan kerta toisensa jälkeen nilkkimäisyytensä. Hegemonista asemaansa puolustava vasemmisto saa jatkossakin tottua siihen, että sen aloittamassa kulttuurisodassa kansallismielisiä vastaan se tulee saamaan myös itse iskuja. Jos nettipunakaartilaiset luulevat tällaisten häpeällisten painostusten olevan voittoja, he erehtyvät pahasti, joten he voivat jo nyt pyyhkiä kasvoiltaan pirullisen virneensä.</em>&rdquo;</p><p>Tämä tuli ilmeisestikin sisältä, paitsi viittaus hegemoniaan, jonka käsite on historiallisesti katsoen peräsin Antonio Gramscilta. Mutta voi sitä näinkin soveltaa. Viestiketjun kommenteissa kirjoittaja avaa vielä oman anonymiteettinsä motiiveja seuraavasti: &rdquo;<em>Peli on mennyt likaiseksi ja siitä voi syyttää vain vasemmistoa ymmärtävää ja suojelevaa mediaa, jossa on toimittajina punavihreitä monta kertaa enemmän kuin kansassa keskimäärin. Maistakoot nyt omaa lääkettään.</em>&rdquo;</p><p>Sen sijaan Helsingin Sanomien Riku Rantala on hädissään siitä, että hänen perustamaansa Startup Refugees -järjestöä kohtaan on esitetty arvostelua sosiaalisessa mediassa. Lisäksi hän valittaa tulleensa nimitellyksi &rdquo;valehtelijaksi&rdquo;, mutta jo seuraavassa lauseessa hän syyttää itseään arvostellutta foorumia &rdquo;valhemediaksi&rdquo; ja hämmästelee, että takaa paljastuikin &rdquo;menestyvä asianajaja&rdquo; eikä &rdquo;epäonnistuja&rdquo;!</p><p>Miten muutoin voisi ollakaan? Sosiaalisen median mahdollistamassa totuuspuheessa todellisuuden olemus kirkastuu, kun viestintää voi harjoittaa vapaasti tai ainakin vapaammin kuin Helsingin Sanomien omassa totalitaristisessa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden julistuksessa, joka on pääasiallinen syy vastareaktioiden nousuun.</p><p>Valitettavasti monet joutuvat esiintymään nimettöminä juuri vanhan median harjoittamien ajojahtien ja punikkifasistien toteuttamien solvauskampanjoiden vuoksi. Ei-vasemmistolaisuutensa vuoksi <em>syrjittyjä </em>ihmisiä he nimittelevät sitten &rdquo;epäonnistuneiksi&rdquo;, jotta tahallinen julkaisupoliittinen tai tiedepoliittinen <em>diskriminaatio</em> saataisiin näyttämään satunnaiselta ja onnistumisenvaraiselta.</p><p>Riku Rantala hervahtaa argumentaatiossaan niinkin pahasti, että hän jakaa tuomioita, tosin kysymyksen muotoon lavastamassaan muodossa: &rdquo;<em>Kun asianajaja tekee rikoksia levittäen valheita ja lietsoen vihaa, mistä ihmeen oikeudesta on kysymys?</em>&rdquo; Sitten hän perää &rdquo;vastuuta&rdquo; tarkoittaen vastuullisuudella sitä, että on samaa mieltä kuin hän itse.</p><p>On oireellista, jos sanankäytön vapaus on riistetty niin pahasti pois, että jopa lakimiesten pitää luikkia peloissaan piiloon suojellakseen itseään ja ammattikäytäntöään maahanmuuttokriitikoita vastaan pursuilevalta vihalta. Juuri tämä Helsingin Sanomien itsensä kylvämä asenne tekee Suomesta Neuvostoliiton, Burman ja DDR:n kaltaisen.&nbsp;</p><p>Todellinen kunnianloukkaus, eli sellaisen valheellisen informaation levittäminen, jolla vahingoitetaan ihmisen mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan tai elinkeinoaan, tapahtuu Hesarin kaltaisten julkaisujen toimesta, kun kunniallista ja asiantuntevaa ihmistä mustamaalataan ja hänen maineensa työelämässä pyritään pilaamaan.</p><p>Miksi esimerkiksi Matias Turkkila (jolla on myös akateeminen loppututkinto) ei saisi puhua, vierailla ja olla vaikka toimessakin yliopistossa? Tai yhtä hyvin minä, jolla on enemmän tutkintoja ja julkaisuja kuin keskivertoprofessoreilla yleensä? Yhä useamman totuuspuheen takaa paljastuu Rantalan pelkäämä &rdquo;hyvämaineinen asianajaja&rdquo; eikä persoonallisuushäiriöinen vastarannankiiski.</p><p>Rantalan kolumni päättyy kirjoituksen laidassa olevaan toteamukseen, joka selittääkin aivan kaiken: &rdquo;<em>Kirjoittaja on tietokirjailija, jonka mielestä Venäjän trolleista vouhotetaan, vaikka kotoperäiset ovat paljon suurempi uhka yhteiskunnalle.&rdquo;</em> Selväksi tuli.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala räkäisi eilen lukijoidensa naamatauluun kirjoituksella ”Nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton – Valhesivuston ylläpitäjäksi paljastui hyvämaineisen lakifirman asianajaja”.

Kolumnisti väittää kirjoituksessaan, että ”sosiaalinen media on ennen kaikkea vaara sananvapaudelle” ja haukkuu lisäksi perussuomalaisten lehden, Suomen Uutisten, päätoimittajaa Matias Turkkilaa ”rasismista”. Lisäksi hän pitää vääränä, että Turkkila päästettiin Turun yliopiston ovesta sisään hänen käydessään vierailulla siellä.

Minäpä kerron teille, miksi kunnialliset ja oppineet kansalaiset esittävät totuuspuheensa anonyymisti. Tämä johtuu työelämän mielipidevankeudesta, jonka vallitessa työelämässä ei sallita poliittista kiistelyä. Niinpä monet totuuspuhujat pyrkivät salaamaan henkilöllisyytensä suojellakseen itseään ja työpaikkaansa vihervasemmiston, Helsingin Sanomien ja Yleisradion vihamielisiltä iskuilta ja anarkististen rabulistien mustamaalauskampanjoilta, joita he toteuttavat puskista huudellen. Malli huppu päässä esiintymiseen on peräisin heiltä.

Ansiokasta journalistista kritiikkiä esittävän YleWatch-sivuston eräästä kirjoituksesta voimme lukea, mitä totuuspuhujien omassa piirissä ajatellaan poliittisen vasemmiston harjoittamista ilmiantokampanoista ja maineen mustausyrityksistä:

Vasemmiston ilmiantokulttuurissa on surullisinta, että se kuvastaa paljastavimmillaan millaiseen rappion tilaan se on vaipunut, pelkkään rääpimiseen ja sabotaasiin. Sillä ei ole yhteiskunnalle ja kansalle enää mitään annettavaa ja ainoat ketkä siitä vielä jotain irti saavat, ovat sen ideologiaa tekosyynä käyttävät kaunaiset vandaalit. [...]

Joka tapauksessa hegemoninen vasemmisto on tehnyt tästä pelistä jo niin kunniatonta, että sitä joutuu aina vain hämmästymään, kuinka se kykenee alittamaan kerta toisensa jälkeen nilkkimäisyytensä. Hegemonista asemaansa puolustava vasemmisto saa jatkossakin tottua siihen, että sen aloittamassa kulttuurisodassa kansallismielisiä vastaan se tulee saamaan myös itse iskuja. Jos nettipunakaartilaiset luulevat tällaisten häpeällisten painostusten olevan voittoja, he erehtyvät pahasti, joten he voivat jo nyt pyyhkiä kasvoiltaan pirullisen virneensä.

Tämä tuli ilmeisestikin sisältä, paitsi viittaus hegemoniaan, jonka käsite on historiallisesti katsoen peräsin Antonio Gramscilta. Mutta voi sitä näinkin soveltaa. Viestiketjun kommenteissa kirjoittaja avaa vielä oman anonymiteettinsä motiiveja seuraavasti: ”Peli on mennyt likaiseksi ja siitä voi syyttää vain vasemmistoa ymmärtävää ja suojelevaa mediaa, jossa on toimittajina punavihreitä monta kertaa enemmän kuin kansassa keskimäärin. Maistakoot nyt omaa lääkettään.

Sen sijaan Helsingin Sanomien Riku Rantala on hädissään siitä, että hänen perustamaansa Startup Refugees -järjestöä kohtaan on esitetty arvostelua sosiaalisessa mediassa. Lisäksi hän valittaa tulleensa nimitellyksi ”valehtelijaksi”, mutta jo seuraavassa lauseessa hän syyttää itseään arvostellutta foorumia ”valhemediaksi” ja hämmästelee, että takaa paljastuikin ”menestyvä asianajaja” eikä ”epäonnistuja”!

Miten muutoin voisi ollakaan? Sosiaalisen median mahdollistamassa totuuspuheessa todellisuuden olemus kirkastuu, kun viestintää voi harjoittaa vapaasti tai ainakin vapaammin kuin Helsingin Sanomien omassa totalitaristisessa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden julistuksessa, joka on pääasiallinen syy vastareaktioiden nousuun.

Valitettavasti monet joutuvat esiintymään nimettöminä juuri vanhan median harjoittamien ajojahtien ja punikkifasistien toteuttamien solvauskampanjoiden vuoksi. Ei-vasemmistolaisuutensa vuoksi syrjittyjä ihmisiä he nimittelevät sitten ”epäonnistuneiksi”, jotta tahallinen julkaisupoliittinen tai tiedepoliittinen diskriminaatio saataisiin näyttämään satunnaiselta ja onnistumisenvaraiselta.

Riku Rantala hervahtaa argumentaatiossaan niinkin pahasti, että hän jakaa tuomioita, tosin kysymyksen muotoon lavastamassaan muodossa: ”Kun asianajaja tekee rikoksia levittäen valheita ja lietsoen vihaa, mistä ihmeen oikeudesta on kysymys?” Sitten hän perää ”vastuuta” tarkoittaen vastuullisuudella sitä, että on samaa mieltä kuin hän itse.

On oireellista, jos sanankäytön vapaus on riistetty niin pahasti pois, että jopa lakimiesten pitää luikkia peloissaan piiloon suojellakseen itseään ja ammattikäytäntöään maahanmuuttokriitikoita vastaan pursuilevalta vihalta. Juuri tämä Helsingin Sanomien itsensä kylvämä asenne tekee Suomesta Neuvostoliiton, Burman ja DDR:n kaltaisen. 

Todellinen kunnianloukkaus, eli sellaisen valheellisen informaation levittäminen, jolla vahingoitetaan ihmisen mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan tai elinkeinoaan, tapahtuu Hesarin kaltaisten julkaisujen toimesta, kun kunniallista ja asiantuntevaa ihmistä mustamaalataan ja hänen maineensa työelämässä pyritään pilaamaan.

Miksi esimerkiksi Matias Turkkila (jolla on myös akateeminen loppututkinto) ei saisi puhua, vierailla ja olla vaikka toimessakin yliopistossa? Tai yhtä hyvin minä, jolla on enemmän tutkintoja ja julkaisuja kuin keskivertoprofessoreilla yleensä? Yhä useamman totuuspuheen takaa paljastuu Rantalan pelkäämä ”hyvämaineinen asianajaja” eikä persoonallisuushäiriöinen vastarannankiiski.

Rantalan kolumni päättyy kirjoituksen laidassa olevaan toteamukseen, joka selittääkin aivan kaiken: ”Kirjoittaja on tietokirjailija, jonka mielestä Venäjän trolleista vouhotetaan, vaikka kotoperäiset ovat paljon suurempi uhka yhteiskunnalle.” Selväksi tuli.

]]>
29 http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227677-helsingin-sanomat-tekee-suomesta-neuvostoliiton#comments Internet Journalismin etiikka Mielipidesensuuri Puolueellisuus Valheellisuus Sun, 11 Dec 2016 10:03:00 +0000 J. Sakari Hankamäki http://hankamaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227677-helsingin-sanomat-tekee-suomesta-neuvostoliiton
Sipilän erikoiset tunteilut (ja ehkä vähän minunkin) http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227203-sipilan-erikoiset-tunteilut <p><strong>Juha Sipilän</strong> ja YLE:n välinen skisma on ollut varsin viihdyttävää seurattavaa. (Hikipedian <a href="http://hikipedia.info/wiki/Hikinews:Sipil%C3%A4:_Luottamukseni_Hikinewsiin_on_nolla,_enk%C3%A4_halua_vaikuttaa_minua_k%C3%A4sittelev%C3%A4%C3%A4n_uutisointiin">kanta tapahtumaan on yksiselitteinen</a>; Varoitamme <a href="http://hikipedia.info/wiki/Hikinews:Aleksanteri_VI:_On_inhottavaa_ett%C3%A4_sukulaiseni_ja_lapseni_vedet%C3%A4%C3%A4n_simoniasyyt%C3%B6ksiin">mauttomia vitsiuutisia</a> kirjoittavia. Kuten minua itseäni. Tämä on kätevää koska varoittaminen on vähän kuin harjaaminen ; Se on keino muka suhtautua asiaan vakavasti samalla kun tekijälle ei tule mitään oikeita seurauksia.)<br /><br />Pääteemana näyttää olevan se, että toisen puolen mielestä Sipilä on vaarantanut lehdistönvapauden. Ja toisen näkemyksen mukaan Sipilä ja hänen viattomat sukulaisensa ovat vainoamisen ja jahtaamisen uhreja. Tilanne on ollut niin kutkuttava että<a href="http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/paaministeri-sipila-vaiensi-ylen-uutisten-johto-hyllytti-sipila-jutut-ruben-stiller-sai-varoituksen/"> esimerkiksi</a> <strong>Ruben Stiller </strong>on uudelleenlokeroitunut mielessäni lähes sananvapauden sankariksi. Toisaalta olen myös hieman sympatiseerannut Sipilää joka selvästi reagoi kuten normaali - eli ei julkisuudessa ollut - ihminen reagoi paineen alla. Ja hän viittaa myös sellaisiin asioihin, kuten siihen että hänellä oli mielestään turhan vähän aikaa vastata journalistille.<br /><strong>1: </strong>Toki journalistin on hyvä kuulla jokaista osapuolta, mutta tosiasiallisesti aiheen kohteen suostumusta ei tarvita. Muutenhan kaikki korruptio- ja hankalat tilanteet voitaisiin ohittaa &quot;no commentsilla&quot; jonka jälkeen ei olisi luvallista julkaista mitään paljastusjuttuja olivatpa ne sitten mitä tahansa ja miten merkittäviä tahansa. Aika iso osa paljastusjournalismista paljastetaan tosiasioilla eikä sillä että mukana on puolustus. Jotkut asiat ovat sellaisia että niitä puolustetaan oikeudessa.<br /><br />Tilanteessa oli erikoinen käänne joka koski Sipilän lähettämää palautetta. Hän Tässä kohden kyseessä on se, että tämä on haluttu nähdä pelkästään lehdistön kommentointina, eikä sensuurina. Sipilän lähettämiä <a href="http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000004888725.html">viestejä on myös julkaistu.</a> Tässäkin jutussa on lainauksia joiden lähteenä ovat juuri nämä vuodetut viestit.<br /><strong>1:</strong> Suomen kirjesalaisuuden mukaan kirjeen vastaanottaja saa julkaista kirjeen. Kirjesalaisuus tarkoittaa, että vain vastaanottaja saa avata sen ja tämän jälkeen viesti on yleistä omaisuutta. Opin tämän vähän ikävässä yhteydessä kun yritin selvittää onko mahdollista haastaa oikeuteen uskovaisia julistajia jotka lukea repostelevat koulussa luokan edessä saamiaan kirjeitä. Näin saa tehdä. Mautonta se on kenties silti. Jos asia ei ole laitonta, siihen on paha tehdä mitään.<br /><br />Sipilä on toki <a href="http://www.iltalehti.fi/uutiset/201611302200034206_uu.shtml">tunnustanutkin</a> näiden viestien olevan tunteilua. (Mikä on hyvin erikoista kun mietitään, että journalisti Salla Vuorikoskelle lähettämiensä sähköpostiviestien sisällön mukaan hänellä ei ole tunnesidettä niihin sukulaisiin joka viestissä tarkoitti että mitään jääviyskysymyksiä ei voi olla. <em>&quot;On todella käsittämätöntä, että edes käy pienessä mielessä, tehdä tällaisia ratkaisuja sukulaisten edun vuoksi. Minulla ei käynyt tällainen edes mielessä enkä tiedä mitään Kateran asiakkuuksista. Ei ole aika riittänyt sukulaisten kanssa seurusteluun, vaikka mieli tekisi joskus kysellä kuulumisia.&quot;</em>Ei ole yhteyksiä mutta tunteillaan heidän puolestaan ja kutsutaan toisaalla läheisiksi. Aika jännänlaiset etäiset ja olemattomat suhteet nämä tälläiset.)<br /><br />Sipilän strategia näyttää <a href="http://www.hs.fi/politiikka/art-2000004890075.html">muutenkin olevan se</a>, että hän syyttää valehtelusta ja vaatii hiljentämistä. Muutenkin Sipilän asioihin puuttuneita journalisteja tuntuu vaivaavan se, että <a href="http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000829021.html">heidän työskentelynsä loppuu tai uhataan lopettaa</a> ei-asiaanliittyvin syin, eikä <a href="http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/ylen-vastaava-paatoimittaja-keskustanuori-sipila-puuttunut-aiemminkin-journalismiin/">Ylenkään vaikenemisasioissa</a> ole täysin kärytön tunnelma.. Tämä viittaa siihen suuntaan, että kyseessä on muukin kuin &quot;pelkästään&quot; Sipilän sananvapauteen liittyvä lehdistön toiminnan kommentointi. Ottaen huomioon kauppojen taloudellinen suuruus, sukuyhteys ja siihen liittynyt voimakas reagointi jossa asiassa huomio on haluttu vetää asiasta tiedottavaan journalistiin, on tilanne hyvin kiinnostava. Tässä kontekstissa ei välttämättä kannata heitellä kameran edessä niin, että jos taloudellisesta suhmuroinnista kysytään tulevaisuusskenaariota, että<a href="https://youtu.be/dSUzrskrntE"> vastaa ilmeillen että</a><em> &quot;jos, jos ja jos, entä jos Yle loppuu tai Maikkari loppuu, entäs sitten hehhehheh.&quot;&nbsp; </em>(Joka on kyllä sellainen lausunto tuossa kontekstissa, että tekisi mieli mainita ylipäätään siitä mitä tarkoittaa se että tälläinen kytkös käy edes mielessä...)<br /><br /><strong>Jäävi on jäävi.</strong><br /><br />Merkittävää on se, että aiheena ei ole juridiikka eikä se miten Sipilän välit tai intentiot toiminnassa ovat. Jääviysasioita tankataan sellaisista asioista kuin <strong>hallintolaki (434/2003)</strong> ja vastaavat asiat. Merkittävää on tiedostaa, että esteellisyys syntyy, mikäli virkamies tai luottamushenkilö on sellaisessa suhteessa käsiteltävään asiaan tai sen asianosaisiin, joka saattaa vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Esteellisyyttä ei arvioida konkreettisesti vaan riittää, että puolueettomuus on objektiivisesti ajatellen saattanut vaarantua. Tämä on merkittävää koska Sipilän argumentteina ei ole ollut osoittaa yhteyksiä olemattomiksi vaan se että hän on vain sanonut syytösten olevan valehtelua. Mikä on tietenkin erikoista koska jääviys on mitä se on. Eli Sipilä puolustautuu perimmiltään juridisilta syytöksiltä vetämällä lain silmissä irrelevantteihin asioihin ja käyttämällä kommentoinnissa arvioivaa mutta ei-argumentaatioon sidottusti sanaa &quot;valehtelu&quot;.<br /><br />Kun <a href="http://www.juhasi.fi/blogi/2016/11/25/14141">Sipilä sanoo blogissaan</a>, että&nbsp;<em>&quot;Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä. Ei kävisi mielessäkään.&quot;</em> hän viittaa tietenkin intentioihin. Tässä kohden itse saattaisin sanoa että ammattimaisella toimijalla jääviysasiat käyvät kyllä mielessä kun hän suunnittelee vastuullista yritystoimintaa. Ja tässä mielessä puolustus on hyvin erikoinen, ellei peräti heikko. ; Näkisin että Sipilän olisi ennemminkin perusteltava miksi hän ei ole jäävi. Tämä vaatii peruteluja. Valheeksi väittäminen ilman valheeksi todistamista ei ole tälläistä. Jos hän todella ei ole jäävi, hän voinee demonstroida että yhteyksiä ei ole. Tämä voi tietenkin olla vaikeaa uskoa jos hän toisaalla tunnustaa tunteilevansa.<br /><br /><strong>Kuitenkin näen Sipilän puolelle myös jotain.</strong><br /><br />Sipilän ongelmana on huono medianhallinta. Tämä ei ole yllättävää ; Hän ei ole poliittinen broileri. Yritysmaailmassa asioita usein setvitään epäsuoremmilla tavoilla.<br /><strong>1: </strong>Ja rehellisesti sanoen yksityishenkilönä suosin itsekin näitä menetelmiä. Armeijassa eräs luutnantti sai byrokratian kautta varoituksen teoista. En ottanut osaa tähän nimenkeruuseen koska ongelmat joista hän aiheesta sai varoituksen tapahtuivat leirillä. En allekirjoittanut papereita vaan kerroin hänelle päin naamaa että hän saa seuraavan kerran kusella ollessaan losotella &quot;ihan sieltä päästä asti&quot;. Sipilällä on tietenkin ollut vastaavanlaista asennetta. Sellainen nyt ei vain toimi median kanssa, ei jos olet pääministerin tapainen vastuuhenkilö. Minä jouduin tästä asiasta vaikeuksiin, luutnantti sai varoituksen ja ongelma jatkui leirin loppuun asti. Mutta minä olin lähimpänä asian ratkaisukeskeisyyttä probleeman vielä ollessa akuutti.<br /><br />Syytteissä ollessa on omituista vetäytyä sukulaisten selän taakse jos itse on tehnyt päätöksiä joihin liittyy sellaisia jääviyskysymyksiä joissa sukulaisuus nimenomaan on raskauttava asianhaara. Ja niin edespäin.<br /><br /><strong>Sanon suoraan että katson, että Sipilän toinen ongelma liittyy lestadiolaisuuteen.</strong><br /><br />En ottaisi asiaa muuten edes esiin, mutta Sipilä aloitti itse aiheesta. Hänen öinen sähköpostiviestinsä kun piti sisällään oireellisen kommentin <em>&quot;Lestadiolaisjutut Yrityksen tuulesta temmatut työsuojelujutut Tulojen ilmoittamatta jättäminen Jne, jne. Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla&quot;</em> Ilmeisesti myös lestadiolaisiin liittyvät paljastukset ovat valetta, jopa silloin kun ne käsittelevät tosiasioita.<br /><br />Tämä ei toki ole mitään uutta lestadiolaisuudessa; Kun lestadiolaisten parista paljastui pedofiilienpiilottelua, lestadiolaisyhteisön tapa hoitaa mediakritiikki oli uhriutua uskonnollisen vainoamisen taakse. Toki tämä oli toiminut aiemmin. Lestadiolaisten historiaa seuranneet tievätä miten <strong>Teuvo Peltoniemi</strong> nostatti aikanaan mediakohun televisiota myöten, mutta vasta haastattelu <em><strong>&quot;Pirkassa&quot;</strong></em> toi hänen näkemyksensä lestadiolaisten tietoon asti ; Lestadilaiset eivät katsoneet televisiota ja näin syntyi informaatiokatkos joka alkoi näyttämään erikoiselta. Sillä K-kauppakeskus yritettiin laittaa boikottiin koska sen puolella asia oli tuotu esille sellaisessa lähteessä joka oli myös lestadiolaisten saatavilla. (Aihepiiristä ja enemmästäkin saa enemmän pätevää tietoa lukemalla <strong>Johanna Hurtigin <em>&quot;Taivaan taimet - uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta&quot;</em></strong>.) Reagoinnit hoitokokouksiin ovat nekin olleet &quot;kiinnostavia&quot;. Hikipediassa harva asia on tuottanut suuria ongelmia, lestadiolaiset ovat niistä merkittävimpiä. Toisia vastaavia tuntuvat olevan poliittista korrektiutta kannattavat uusnatsit jotka loukkaantuvat kansallismielisten ikonien aiheista vitsailusta. Muut ovat sitten yksityishenkilöitä joiden häiriintymistason ilmoitan korkeaksi mutta joiden nimeä en tässä kohteliaisuussyistä viitsi nostaa esiin. (Häiriintymisasioissa lienen kokemusasiantuntija ; Koira koiran tuntee.)<br /><br /><u>Mutta en vedä uskontoa tähän sillä tavalla joka ensimmäisenä tulee mieleen</u>. Vaan mutkan kautta. On nimittäin toki selvää että temperamentti jolla asiaa hoidetaan on liitoksissa itse kunkin kasvuympäristöön. Lestadiolainen puolustusstrategia on siitä kiinnostava että se on sekä aggressiivista, epäargumentatiivista että sananvapauden mukaista. Tällä kolmikolla sitä mennään, hyökkäys on paras puolustus, etenkin silloin kun tosiasiakeskustelua ei voida käydä kun yksityiskohdat ovat itseä vastaan. Sipilä on kasvanut ympäristössä jossa kriisinhallinta median ja julkisen mielipiteilyn kanssa on hoidettu tällä tavalla. Se on sitä kulttuuria josta hän tulee ja sitä eetosta jolla hän toimii. Kysymys ei ole uskonnosta sanan täydessä mielessä. Kysymys on enemmän tämän uskonnon koristelusta.<br /><br />Lestadiolaisalueilla elävät ihmiset tietävät kertoa että lestadiolaiset ovat yhteisöllisiä. Tämä näyttää helposti ulospäin hyvin suhmuroivalta. Kuitenkin motiivi on useimmiten luottamus. Kun tunnetaan tyyppi ja tiedetään tämä rehdiksi kaveriksi, on hänen kanssaan helpompi tehdä kauppaa. Riskit ovat pienempiä &quot;kun tiedetään&quot;. Tämä on tavallaan ihan luontevaa.<br /><strong>1: </strong>Mallia omakohtaisuus : Olin itse lukioikäisenä siivoamassa viikonloppuisin leipomon keittiötä ja esim. ansaitsin lukiokirjoihin ja sähkökitaraan rahat tällä. Ansaitsin paikkani pitämisen työllä ja ahkeruudella. Mutta tuskin jotain honteloa puolihullun oloista teiniä olisi otettu vaan siivoilemaan jos leipomon pitäjät eivät olisi tunteneet vanhempiani. Lestadiolaisten kanssa tilanne on sama. Rahamäärät vain ovat suurempia kuin minun viikonlopputyöni kohdalla oli.<br /><br />Motiivit eivät ole niin ikäviä kuin miten ne ulospäin muotoilee. Sipilällä onkin luultavasti loukkaantumisat juuri siitä että hän on ajatellut että hän tekee hyviä kauppoja luotettavien tahojen kanssa. Eli kyseessä olisi win-win. Jääviysasiat tuskin ovat käyneet mielessä. Mikä on se oireellinen asia. Sillä jääviyskysymys ei ole toimijoiden motiivikysymys vaan yhteyskysymys.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Juha Sipilän ja YLE:n välinen skisma on ollut varsin viihdyttävää seurattavaa. (Hikipedian kanta tapahtumaan on yksiselitteinen; Varoitamme mauttomia vitsiuutisia kirjoittavia. Kuten minua itseäni. Tämä on kätevää koska varoittaminen on vähän kuin harjaaminen ; Se on keino muka suhtautua asiaan vakavasti samalla kun tekijälle ei tule mitään oikeita seurauksia.)

Pääteemana näyttää olevan se, että toisen puolen mielestä Sipilä on vaarantanut lehdistönvapauden. Ja toisen näkemyksen mukaan Sipilä ja hänen viattomat sukulaisensa ovat vainoamisen ja jahtaamisen uhreja. Tilanne on ollut niin kutkuttava että esimerkiksi Ruben Stiller on uudelleenlokeroitunut mielessäni lähes sananvapauden sankariksi. Toisaalta olen myös hieman sympatiseerannut Sipilää joka selvästi reagoi kuten normaali - eli ei julkisuudessa ollut - ihminen reagoi paineen alla. Ja hän viittaa myös sellaisiin asioihin, kuten siihen että hänellä oli mielestään turhan vähän aikaa vastata journalistille.
1: Toki journalistin on hyvä kuulla jokaista osapuolta, mutta tosiasiallisesti aiheen kohteen suostumusta ei tarvita. Muutenhan kaikki korruptio- ja hankalat tilanteet voitaisiin ohittaa "no commentsilla" jonka jälkeen ei olisi luvallista julkaista mitään paljastusjuttuja olivatpa ne sitten mitä tahansa ja miten merkittäviä tahansa. Aika iso osa paljastusjournalismista paljastetaan tosiasioilla eikä sillä että mukana on puolustus. Jotkut asiat ovat sellaisia että niitä puolustetaan oikeudessa.

Tilanteessa oli erikoinen käänne joka koski Sipilän lähettämää palautetta. Hän Tässä kohden kyseessä on se, että tämä on haluttu nähdä pelkästään lehdistön kommentointina, eikä sensuurina. Sipilän lähettämiä viestejä on myös julkaistu. Tässäkin jutussa on lainauksia joiden lähteenä ovat juuri nämä vuodetut viestit.
1: Suomen kirjesalaisuuden mukaan kirjeen vastaanottaja saa julkaista kirjeen. Kirjesalaisuus tarkoittaa, että vain vastaanottaja saa avata sen ja tämän jälkeen viesti on yleistä omaisuutta. Opin tämän vähän ikävässä yhteydessä kun yritin selvittää onko mahdollista haastaa oikeuteen uskovaisia julistajia jotka lukea repostelevat koulussa luokan edessä saamiaan kirjeitä. Näin saa tehdä. Mautonta se on kenties silti. Jos asia ei ole laitonta, siihen on paha tehdä mitään.

Sipilä on toki tunnustanutkin näiden viestien olevan tunteilua. (Mikä on hyvin erikoista kun mietitään, että journalisti Salla Vuorikoskelle lähettämiensä sähköpostiviestien sisällön mukaan hänellä ei ole tunnesidettä niihin sukulaisiin joka viestissä tarkoitti että mitään jääviyskysymyksiä ei voi olla. "On todella käsittämätöntä, että edes käy pienessä mielessä, tehdä tällaisia ratkaisuja sukulaisten edun vuoksi. Minulla ei käynyt tällainen edes mielessä enkä tiedä mitään Kateran asiakkuuksista. Ei ole aika riittänyt sukulaisten kanssa seurusteluun, vaikka mieli tekisi joskus kysellä kuulumisia."Ei ole yhteyksiä mutta tunteillaan heidän puolestaan ja kutsutaan toisaalla läheisiksi. Aika jännänlaiset etäiset ja olemattomat suhteet nämä tälläiset.)

Sipilän strategia näyttää muutenkin olevan se, että hän syyttää valehtelusta ja vaatii hiljentämistä. Muutenkin Sipilän asioihin puuttuneita journalisteja tuntuu vaivaavan se, että heidän työskentelynsä loppuu tai uhataan lopettaa ei-asiaanliittyvin syin, eikä Ylenkään vaikenemisasioissa ole täysin kärytön tunnelma.. Tämä viittaa siihen suuntaan, että kyseessä on muukin kuin "pelkästään" Sipilän sananvapauteen liittyvä lehdistön toiminnan kommentointi. Ottaen huomioon kauppojen taloudellinen suuruus, sukuyhteys ja siihen liittynyt voimakas reagointi jossa asiassa huomio on haluttu vetää asiasta tiedottavaan journalistiin, on tilanne hyvin kiinnostava. Tässä kontekstissa ei välttämättä kannata heitellä kameran edessä niin, että jos taloudellisesta suhmuroinnista kysytään tulevaisuusskenaariota, että vastaa ilmeillen että "jos, jos ja jos, entä jos Yle loppuu tai Maikkari loppuu, entäs sitten hehhehheh."  (Joka on kyllä sellainen lausunto tuossa kontekstissa, että tekisi mieli mainita ylipäätään siitä mitä tarkoittaa se että tälläinen kytkös käy edes mielessä...)

Jäävi on jäävi.

Merkittävää on se, että aiheena ei ole juridiikka eikä se miten Sipilän välit tai intentiot toiminnassa ovat. Jääviysasioita tankataan sellaisista asioista kuin hallintolaki (434/2003) ja vastaavat asiat. Merkittävää on tiedostaa, että esteellisyys syntyy, mikäli virkamies tai luottamushenkilö on sellaisessa suhteessa käsiteltävään asiaan tai sen asianosaisiin, joka saattaa vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Esteellisyyttä ei arvioida konkreettisesti vaan riittää, että puolueettomuus on objektiivisesti ajatellen saattanut vaarantua. Tämä on merkittävää koska Sipilän argumentteina ei ole ollut osoittaa yhteyksiä olemattomiksi vaan se että hän on vain sanonut syytösten olevan valehtelua. Mikä on tietenkin erikoista koska jääviys on mitä se on. Eli Sipilä puolustautuu perimmiltään juridisilta syytöksiltä vetämällä lain silmissä irrelevantteihin asioihin ja käyttämällä kommentoinnissa arvioivaa mutta ei-argumentaatioon sidottusti sanaa "valehtelu".

Kun Sipilä sanoo blogissaan, että "Ylipäätään, että tällainen kytkös käy edes mielessä, kertoo enemmän kysyjästä. Ei kävisi mielessäkään." hän viittaa tietenkin intentioihin. Tässä kohden itse saattaisin sanoa että ammattimaisella toimijalla jääviysasiat käyvät kyllä mielessä kun hän suunnittelee vastuullista yritystoimintaa. Ja tässä mielessä puolustus on hyvin erikoinen, ellei peräti heikko. ; Näkisin että Sipilän olisi ennemminkin perusteltava miksi hän ei ole jäävi. Tämä vaatii peruteluja. Valheeksi väittäminen ilman valheeksi todistamista ei ole tälläistä. Jos hän todella ei ole jäävi, hän voinee demonstroida että yhteyksiä ei ole. Tämä voi tietenkin olla vaikeaa uskoa jos hän toisaalla tunnustaa tunteilevansa.

Kuitenkin näen Sipilän puolelle myös jotain.

Sipilän ongelmana on huono medianhallinta. Tämä ei ole yllättävää ; Hän ei ole poliittinen broileri. Yritysmaailmassa asioita usein setvitään epäsuoremmilla tavoilla.
1: Ja rehellisesti sanoen yksityishenkilönä suosin itsekin näitä menetelmiä. Armeijassa eräs luutnantti sai byrokratian kautta varoituksen teoista. En ottanut osaa tähän nimenkeruuseen koska ongelmat joista hän aiheesta sai varoituksen tapahtuivat leirillä. En allekirjoittanut papereita vaan kerroin hänelle päin naamaa että hän saa seuraavan kerran kusella ollessaan losotella "ihan sieltä päästä asti". Sipilällä on tietenkin ollut vastaavanlaista asennetta. Sellainen nyt ei vain toimi median kanssa, ei jos olet pääministerin tapainen vastuuhenkilö. Minä jouduin tästä asiasta vaikeuksiin, luutnantti sai varoituksen ja ongelma jatkui leirin loppuun asti. Mutta minä olin lähimpänä asian ratkaisukeskeisyyttä probleeman vielä ollessa akuutti.

Syytteissä ollessa on omituista vetäytyä sukulaisten selän taakse jos itse on tehnyt päätöksiä joihin liittyy sellaisia jääviyskysymyksiä joissa sukulaisuus nimenomaan on raskauttava asianhaara. Ja niin edespäin.

Sanon suoraan että katson, että Sipilän toinen ongelma liittyy lestadiolaisuuteen.

En ottaisi asiaa muuten edes esiin, mutta Sipilä aloitti itse aiheesta. Hänen öinen sähköpostiviestinsä kun piti sisällään oireellisen kommentin "Lestadiolaisjutut Yrityksen tuulesta temmatut työsuojelujutut Tulojen ilmoittamatta jättäminen Jne, jne. Arvostukseni Yleen on nyt täysi nolla" Ilmeisesti myös lestadiolaisiin liittyvät paljastukset ovat valetta, jopa silloin kun ne käsittelevät tosiasioita.

Tämä ei toki ole mitään uutta lestadiolaisuudessa; Kun lestadiolaisten parista paljastui pedofiilienpiilottelua, lestadiolaisyhteisön tapa hoitaa mediakritiikki oli uhriutua uskonnollisen vainoamisen taakse. Toki tämä oli toiminut aiemmin. Lestadiolaisten historiaa seuranneet tievätä miten Teuvo Peltoniemi nostatti aikanaan mediakohun televisiota myöten, mutta vasta haastattelu "Pirkassa" toi hänen näkemyksensä lestadiolaisten tietoon asti ; Lestadilaiset eivät katsoneet televisiota ja näin syntyi informaatiokatkos joka alkoi näyttämään erikoiselta. Sillä K-kauppakeskus yritettiin laittaa boikottiin koska sen puolella asia oli tuotu esille sellaisessa lähteessä joka oli myös lestadiolaisten saatavilla. (Aihepiiristä ja enemmästäkin saa enemmän pätevää tietoa lukemalla Johanna Hurtigin "Taivaan taimet - uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta".) Reagoinnit hoitokokouksiin ovat nekin olleet "kiinnostavia". Hikipediassa harva asia on tuottanut suuria ongelmia, lestadiolaiset ovat niistä merkittävimpiä. Toisia vastaavia tuntuvat olevan poliittista korrektiutta kannattavat uusnatsit jotka loukkaantuvat kansallismielisten ikonien aiheista vitsailusta. Muut ovat sitten yksityishenkilöitä joiden häiriintymistason ilmoitan korkeaksi mutta joiden nimeä en tässä kohteliaisuussyistä viitsi nostaa esiin. (Häiriintymisasioissa lienen kokemusasiantuntija ; Koira koiran tuntee.)

Mutta en vedä uskontoa tähän sillä tavalla joka ensimmäisenä tulee mieleen. Vaan mutkan kautta. On nimittäin toki selvää että temperamentti jolla asiaa hoidetaan on liitoksissa itse kunkin kasvuympäristöön. Lestadiolainen puolustusstrategia on siitä kiinnostava että se on sekä aggressiivista, epäargumentatiivista että sananvapauden mukaista. Tällä kolmikolla sitä mennään, hyökkäys on paras puolustus, etenkin silloin kun tosiasiakeskustelua ei voida käydä kun yksityiskohdat ovat itseä vastaan. Sipilä on kasvanut ympäristössä jossa kriisinhallinta median ja julkisen mielipiteilyn kanssa on hoidettu tällä tavalla. Se on sitä kulttuuria josta hän tulee ja sitä eetosta jolla hän toimii. Kysymys ei ole uskonnosta sanan täydessä mielessä. Kysymys on enemmän tämän uskonnon koristelusta.

Lestadiolaisalueilla elävät ihmiset tietävät kertoa että lestadiolaiset ovat yhteisöllisiä. Tämä näyttää helposti ulospäin hyvin suhmuroivalta. Kuitenkin motiivi on useimmiten luottamus. Kun tunnetaan tyyppi ja tiedetään tämä rehdiksi kaveriksi, on hänen kanssaan helpompi tehdä kauppaa. Riskit ovat pienempiä "kun tiedetään". Tämä on tavallaan ihan luontevaa.
1: Mallia omakohtaisuus : Olin itse lukioikäisenä siivoamassa viikonloppuisin leipomon keittiötä ja esim. ansaitsin lukiokirjoihin ja sähkökitaraan rahat tällä. Ansaitsin paikkani pitämisen työllä ja ahkeruudella. Mutta tuskin jotain honteloa puolihullun oloista teiniä olisi otettu vaan siivoilemaan jos leipomon pitäjät eivät olisi tunteneet vanhempiani. Lestadiolaisten kanssa tilanne on sama. Rahamäärät vain ovat suurempia kuin minun viikonlopputyöni kohdalla oli.

Motiivit eivät ole niin ikäviä kuin miten ne ulospäin muotoilee. Sipilällä onkin luultavasti loukkaantumisat juuri siitä että hän on ajatellut että hän tekee hyviä kauppoja luotettavien tahojen kanssa. Eli kyseessä olisi win-win. Jääviysasiat tuskin ovat käyneet mielessä. Mikä on se oireellinen asia. Sillä jääviyskysymys ei ole toimijoiden motiivikysymys vaan yhteyskysymys.

]]>
11 http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227203-sipilan-erikoiset-tunteilut#comments Journalismin etiikka Juridiikka Lestadiolaisuus Nepotismi Thu, 01 Dec 2016 20:21:02 +0000 Tuomo Gren http://tuomogren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227203-sipilan-erikoiset-tunteilut
Mistä on Ylen hyvät toimittajat tehty? http://kimmosaarikko.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225837-mista-on-ylen-hyvat-toimittajat-tehty <p>Yleisradio on täällä Uuden Suomen Puheenvuorossakin saanut osakseen voimakasta kritiikkiä viimeksi USA:n presidentinvaalien ohjelmista ja uutisoinneista.</p><p>Viime torstain A-Studion taustakuva kertoo paljon siitä asetelmasta, joka Ylessä on ollut. Sialta näyttävä Trumpin kuva on harkiten ja vaivalla valittu ja DDR:n oppeja käyttäen (ks. kuva).<br /><br />Tällainen sikailu on tietenkin sallittua, jos Ylen omistaja sellaista haluaa ja sallii.&nbsp;Ylessä tätä ylintä valtaa käyttää tai paremminkin on käyttämättä eduskunnan keskuudestaan valitsema hallintoneuvosto.&nbsp;</p><p>Yleisradion omistajia ovat kuitenkin Yle-veron maksajat. Heillä pitäisi olla oikeus valita suorilla vaaleilla edustajisto samaan tapaan kuin on vaaleilla valitut Osuuskaupan edustajistot. Tätä mallia olen ehdottanut Ylen hallintomalliksi, ja se on saanut laajaa kannatusta.</p><p>Josko Yleltä haluttaisiin arvokasta ja puolueetonta journalismia, Ylen toimittajan tehtäviin pitäisi olla pätevyysvaatimuksena korkeakoulututkinto eli tutkijan pätevyys. Silloin toimittajalla olisi kyky asettua objektiivisesti &quot;kohteen&quot; ulkopuolelle.</p><p>Nykyään Ylen toimittajaksi pääsee kuka tahansa, jos on &quot;hyvä tyyppi&quot;, kuten Ylen päätoimittaja on sanonut. Ylessä viihdyttäminen ja miellyttäminen ovatkin meneet &nbsp;objektiivisuuden ja tiedottamisen edelle.&nbsp;</p><p>Hyvää hallintoa on, että veroilla rahoitetut työpaikat ovat julkisesti avoinna ja haettavissa, ja että valinnat tehdään läpinäkyvästi. Yleisradion hallintoneuvoston pitäisi päättää, että kaikki Yleisradion toistaiseksi voimassa olevat työpaikat pitää laittaa yleiseen ja julkiseen hakuun, ja että henkilövalinnat perustuvat pätevyyteen ja ammattitaitoon.&nbsp;</p><p>Lisäksi Ylessä pitäisi lopettaa kallis ja rahakas hierarkkinen päällikkö-organisaatio ja tuloskorttijohtaminen. Niiden tilalle tarvitaan ammattilaisten kollegiaalinen organisaatio, jossa jokainen toimittaja itse on vastuussa ohjelmistaan ja tekemisistään. Päätoimittajaa Ylessä ei tarvita.&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Yleisradio on täällä Uuden Suomen Puheenvuorossakin saanut osakseen voimakasta kritiikkiä viimeksi USA:n presidentinvaalien ohjelmista ja uutisoinneista.

Viime torstain A-Studion taustakuva kertoo paljon siitä asetelmasta, joka Ylessä on ollut. Sialta näyttävä Trumpin kuva on harkiten ja vaivalla valittu ja DDR:n oppeja käyttäen (ks. kuva).

Tällainen sikailu on tietenkin sallittua, jos Ylen omistaja sellaista haluaa ja sallii. Ylessä tätä ylintä valtaa käyttää tai paremminkin on käyttämättä eduskunnan keskuudestaan valitsema hallintoneuvosto. 

Yleisradion omistajia ovat kuitenkin Yle-veron maksajat. Heillä pitäisi olla oikeus valita suorilla vaaleilla edustajisto samaan tapaan kuin on vaaleilla valitut Osuuskaupan edustajistot. Tätä mallia olen ehdottanut Ylen hallintomalliksi, ja se on saanut laajaa kannatusta.

Josko Yleltä haluttaisiin arvokasta ja puolueetonta journalismia, Ylen toimittajan tehtäviin pitäisi olla pätevyysvaatimuksena korkeakoulututkinto eli tutkijan pätevyys. Silloin toimittajalla olisi kyky asettua objektiivisesti "kohteen" ulkopuolelle.

Nykyään Ylen toimittajaksi pääsee kuka tahansa, jos on "hyvä tyyppi", kuten Ylen päätoimittaja on sanonut. Ylessä viihdyttäminen ja miellyttäminen ovatkin meneet  objektiivisuuden ja tiedottamisen edelle. 

Hyvää hallintoa on, että veroilla rahoitetut työpaikat ovat julkisesti avoinna ja haettavissa, ja että valinnat tehdään läpinäkyvästi. Yleisradion hallintoneuvoston pitäisi päättää, että kaikki Yleisradion toistaiseksi voimassa olevat työpaikat pitää laittaa yleiseen ja julkiseen hakuun, ja että henkilövalinnat perustuvat pätevyyteen ja ammattitaitoon. 

Lisäksi Ylessä pitäisi lopettaa kallis ja rahakas hierarkkinen päällikkö-organisaatio ja tuloskorttijohtaminen. Niiden tilalle tarvitaan ammattilaisten kollegiaalinen organisaatio, jossa jokainen toimittaja itse on vastuussa ohjelmistaan ja tekemisistään. Päätoimittajaa Ylessä ei tarvita. 

]]>
4 http://kimmosaarikko.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225837-mista-on-ylen-hyvat-toimittajat-tehty#comments Journalismin etiikka Objektiinen ja neutraali journalismi Yle Yleisradio Wed, 09 Nov 2016 20:15:08 +0000 Kimmo Saarikko http://kimmosaarikko.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225837-mista-on-ylen-hyvat-toimittajat-tehty
Missä on toimittajien etiikka? UPI-raportista osa 2 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222195-missa-on-toimittajien-etiikka-upi-raportista-osa-2 <p>Moni media nosti UPI-raportin &rdquo;Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla&rdquo; lööppeihin, etusivulle, pääuutiseksi tai myötäsukaisten pääkirjoitusten aiheeksi.</p><p>Motiivit tehdä näin varmasti vaihtelevat. Raportti voi näyttää merkittävältä, koska se on Valtioneuvoston tilaama selvitys Ulkopoliittiselta instituutilta. Osa toimittajista on varmasti itse yhtä Venäjä-kielteisiä kuin UPI:n &rdquo;tutkijat&rdquo; ja mielellään julkaisevat Venäjä-pelottelua. Lööppipelottelu myös myy. Uutiset ovat kaupallinen tuote: mitä tahansa ollaan valmiita nostamaan näyttävästi esiin, jos se lisää myyntiä.</p><p>Mutta missä on toimittajien etiikka? Miksi raportin tulkinnat otettiin annettuna?</p><p>Miksi juuri kukaan ei arvioinut kriittisesti sitä, mihin raportin tulkinnat ja niistä johdetut väitteet oikein perustuvat? Oliko syynä kenties se, että selvitys pitkälti mukailee nykyhallituksen virallisia näkemyksiä? Kuinka tämä sitten eroaa Venäjän valtiovetoisesta mediasta, joka ei julkaise kritiikkiä maan hallintoa kohtaan?</p><p>Vuosikymmenien saatossa on työstetty ja julkaistu monia eettisiä koodeja ja standardeja toimittajille. Niiden yhteinen peruslähtökohta on totuuden ihanne. Jokaisen tiedonlähteen käyttökelpoisuutta ja asianmukaisuutta on pyrittävä arvioimaan kriittisesti. &rdquo;Arvioi tiedon ja tulkintojen luotettavuutta.&rdquo; Asioita pitää käsitellä monipuolisesti ja useammasta näkökulmasta. &rdquo;Etsi toisenlaisia näkökulmia ja anna niille tilaisuus tulla esiin ja yleisön tietoon.&rdquo;</p><p>Useimmat toimittajat ovat saaneet yliopistollisen koulutuksen ja tietävät hyvin, mitä lähdekritiikin vaatimukset ovat. Myös mediat itse kouluttavat toimittajiaan lähdekritiikkiin &ndash; tai ainakin niiden pitäisi tehdä niin. Esimerkiksi Yleisradion Ohjelmatoiminnan säännöstön ohjelmatoiminnan pääperiaatteita koskevassa luvussa todetaan:</p><p><em>&quot;Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä. Lähteen luotettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.&quot;</em></p><p>Jokaiselle, joka ottaa UPI-raportin käteensä, täytyy olla välittömästi selvää, että se nojaa suurelta osalta nimettömien haastateltavien <em>mielipiteisiin</em>. Raportin lopussa on kyllä lista haastateltavista &ndash; melkoista valintaa siinäkin &ndash; mutta edes haastateltavat eivät itse voi verifioida sitä, mistä lähteestä mikäkin sitaatti on; tai onko kukaan haastateltavista edes sanonut sitä mitä raportin sitaatissa esitetään.</p><p>Vähänkään kriittisemmälle lukijalle pitäisi nopeasti paljastua myös, että UPI-raportin tulkinnat ja väitteet ovat ladattuja. Klassinen esimerkki ladatusta kysymyksestä on tämä: &rdquo;milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?&rdquo;. Siinä ennakko-oletetaan, että henkilö on aiemmin harjoittanut väkivaltaa puolisoaan kohtaan. Samalla tavalla esimerkiksi tämä kohta UPI-raportista on ladattu:</p><p><em>&quot;Venäjän strategisten asiakirjojen uudet muotoilut painottavat Venäjän olevan patoamispolitiikan kohteena ja väittävät, että Naton sotilaskaluston sijoittaminen lähemmäs Venäjän rajoja muodostaa uhkan Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Tätä viestiä on tehostettu useilla syytöksillä, joissa on väitetty lännen olevan syyllinen Ukrainan ja Syyrian konflikteihin. Venäjä käyttää uhka-arvioita ulottaakseen valtapolitiikkaansa naapureihinsa. Kun Venäjä ilmoittaa julkisesti tuntevansa olonsa uhatuksi kaikilta suunnilta, se pyrkii saamaan naapurinsa käyttäytymään omien intressiensä mukaisesti.&quot;</em></p><p>Tässä selvityksen kirjoittajat ennakko-olettavat, että Venäjän viralliset tulkinnat ovat sekä vääriä että tarkoitushakuinen keino edistää &rdquo;valtapolitiikkaa&rdquo;. Tulkinnassa poissuljetaan se mahdollisuus, että Venäjän johto oikeasti uskoisi, mitä sanoo, tai että Venäjän tulkinnat voisivat olla edes alustavasti plausiibeleja, siis uskottavia ja vakuuttavia.</p><p>Lainauksessa esitettyjen väitteiden looginen seuraus on, että Venäjä ei itse voi olla uhattu, mutta se voi olla ja on muiden uhkaaja. Selvityksen kirjoittajat siis antavat ymmärtää, että Naton aseet eivät ole uhka, niiden sijoittelusta ja luonteesta riippumatta, kun taas Venäjän aseet ovat osa sen &rdquo;valtapolitiikkaa&rdquo;.</p><p>UPI-raportissa ei osoiteta tieteellisesti luotettavin keinoin yhtään mitään, vaan siinä lukija houkutellaan hyväksymään yksi yksipuolinen tulkinta todellisuudesta nojaamalla värittyneisiin kategorioihin ja ladattuihin väitteisiin.</p><p>Journalismin etiikkaan kuuluu vahva kehotus olla rakentamatta stereotypioita &ndash; esimerkiksi Venäjästä. Venäjää saa ja pitää käsitellä kriittisesti, mutta moni- ja tasapuolisesti ja ilman negatiivissävyisiä yliyleistyksiä.</p><p>Toimittajien ammattietiikkaan kuuluu myös vahingon ja harmin minimoimisen periaate. Turvallistaminen, viholliskuvien rakentaminen tai jopa suoranainen sodanlietsonta on journalismin perusperiaatteiden vastaista toimintaa.</p><p>Heikki Patomäki</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Moni media nosti UPI-raportin ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” lööppeihin, etusivulle, pääuutiseksi tai myötäsukaisten pääkirjoitusten aiheeksi.

Motiivit tehdä näin varmasti vaihtelevat. Raportti voi näyttää merkittävältä, koska se on Valtioneuvoston tilaama selvitys Ulkopoliittiselta instituutilta. Osa toimittajista on varmasti itse yhtä Venäjä-kielteisiä kuin UPI:n ”tutkijat” ja mielellään julkaisevat Venäjä-pelottelua. Lööppipelottelu myös myy. Uutiset ovat kaupallinen tuote: mitä tahansa ollaan valmiita nostamaan näyttävästi esiin, jos se lisää myyntiä.

Mutta missä on toimittajien etiikka? Miksi raportin tulkinnat otettiin annettuna?

Miksi juuri kukaan ei arvioinut kriittisesti sitä, mihin raportin tulkinnat ja niistä johdetut väitteet oikein perustuvat? Oliko syynä kenties se, että selvitys pitkälti mukailee nykyhallituksen virallisia näkemyksiä? Kuinka tämä sitten eroaa Venäjän valtiovetoisesta mediasta, joka ei julkaise kritiikkiä maan hallintoa kohtaan?

Vuosikymmenien saatossa on työstetty ja julkaistu monia eettisiä koodeja ja standardeja toimittajille. Niiden yhteinen peruslähtökohta on totuuden ihanne. Jokaisen tiedonlähteen käyttökelpoisuutta ja asianmukaisuutta on pyrittävä arvioimaan kriittisesti. ”Arvioi tiedon ja tulkintojen luotettavuutta.” Asioita pitää käsitellä monipuolisesti ja useammasta näkökulmasta. ”Etsi toisenlaisia näkökulmia ja anna niille tilaisuus tulla esiin ja yleisön tietoon.”

Useimmat toimittajat ovat saaneet yliopistollisen koulutuksen ja tietävät hyvin, mitä lähdekritiikin vaatimukset ovat. Myös mediat itse kouluttavat toimittajiaan lähdekritiikkiin – tai ainakin niiden pitäisi tehdä niin. Esimerkiksi Yleisradion Ohjelmatoiminnan säännöstön ohjelmatoiminnan pääperiaatteita koskevassa luvussa todetaan:

"Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä. Lähteen luotettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus."

Jokaiselle, joka ottaa UPI-raportin käteensä, täytyy olla välittömästi selvää, että se nojaa suurelta osalta nimettömien haastateltavien mielipiteisiin. Raportin lopussa on kyllä lista haastateltavista – melkoista valintaa siinäkin – mutta edes haastateltavat eivät itse voi verifioida sitä, mistä lähteestä mikäkin sitaatti on; tai onko kukaan haastateltavista edes sanonut sitä mitä raportin sitaatissa esitetään.

Vähänkään kriittisemmälle lukijalle pitäisi nopeasti paljastua myös, että UPI-raportin tulkinnat ja väitteet ovat ladattuja. Klassinen esimerkki ladatusta kysymyksestä on tämä: ”milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?”. Siinä ennakko-oletetaan, että henkilö on aiemmin harjoittanut väkivaltaa puolisoaan kohtaan. Samalla tavalla esimerkiksi tämä kohta UPI-raportista on ladattu:

"Venäjän strategisten asiakirjojen uudet muotoilut painottavat Venäjän olevan patoamispolitiikan kohteena ja väittävät, että Naton sotilaskaluston sijoittaminen lähemmäs Venäjän rajoja muodostaa uhkan Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Tätä viestiä on tehostettu useilla syytöksillä, joissa on väitetty lännen olevan syyllinen Ukrainan ja Syyrian konflikteihin. Venäjä käyttää uhka-arvioita ulottaakseen valtapolitiikkaansa naapureihinsa. Kun Venäjä ilmoittaa julkisesti tuntevansa olonsa uhatuksi kaikilta suunnilta, se pyrkii saamaan naapurinsa käyttäytymään omien intressiensä mukaisesti."

Tässä selvityksen kirjoittajat ennakko-olettavat, että Venäjän viralliset tulkinnat ovat sekä vääriä että tarkoitushakuinen keino edistää ”valtapolitiikkaa”. Tulkinnassa poissuljetaan se mahdollisuus, että Venäjän johto oikeasti uskoisi, mitä sanoo, tai että Venäjän tulkinnat voisivat olla edes alustavasti plausiibeleja, siis uskottavia ja vakuuttavia.

Lainauksessa esitettyjen väitteiden looginen seuraus on, että Venäjä ei itse voi olla uhattu, mutta se voi olla ja on muiden uhkaaja. Selvityksen kirjoittajat siis antavat ymmärtää, että Naton aseet eivät ole uhka, niiden sijoittelusta ja luonteesta riippumatta, kun taas Venäjän aseet ovat osa sen ”valtapolitiikkaa”.

UPI-raportissa ei osoiteta tieteellisesti luotettavin keinoin yhtään mitään, vaan siinä lukija houkutellaan hyväksymään yksi yksipuolinen tulkinta todellisuudesta nojaamalla värittyneisiin kategorioihin ja ladattuihin väitteisiin.

Journalismin etiikkaan kuuluu vahva kehotus olla rakentamatta stereotypioita – esimerkiksi Venäjästä. Venäjää saa ja pitää käsitellä kriittisesti, mutta moni- ja tasapuolisesti ja ilman negatiivissävyisiä yliyleistyksiä.

Toimittajien ammattietiikkaan kuuluu myös vahingon ja harmin minimoimisen periaate. Turvallistaminen, viholliskuvien rakentaminen tai jopa suoranainen sodanlietsonta on journalismin perusperiaatteiden vastaista toimintaa.

Heikki Patomäki

]]>
9 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222195-missa-on-toimittajien-etiikka-upi-raportista-osa-2#comments Etiikka ja moraali Journalismin etiikka Ulkopoliittinen Instituutti Venäjä Fri, 02 Sep 2016 06:43:33 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/222195-missa-on-toimittajien-etiikka-upi-raportista-osa-2
BBC ja ilmastonmuutos - Kolmoispetos http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221750-bbc-ja-ilmastonmuutos-kolmoispetos <p>Englantilainen ympäristöjournalisti Christopher Booker on julkaissut Margaret Thatcherin entisen valtionvarainministerin Nigel Lawsonin johtaman the Global Warming Policy Foundationin sivuilla massiiviseen todistusaineistoon perustuvan blogini otsikon mukaisen raportin BBC:n ilmastonmuutokseen liittyvästä kymmeniä vuosia jatkuneesta virheellisestä ja jopa petoksellisesta uutisoinnista. <a href="http://www.thegwpf.org/images/stories/gwpf-reports/booker-bbc.pdf" title="http://www.thegwpf.org/images/stories/gwpf-reports/booker-bbc.pdf">http://www.thegwpf.org/images/stories/gwpf-reports/booker-bbc.pdf</a></p><p>BBC:n politiikkana on ollut tieten tahtoen pelotella ihmisiä, jotta he hyväksyisivät paremmin ilmastopolitiikan massiiviset yhteiskunnalliset kustannukset kannettavaksi. BBC on myös systemaattisesti vähätellyt näitä massiivisia kustannuksia. Raporttia lukiessa tulee väkisin mieleen Göbbelsin maksiimi, jonka mukaan &rdquo;mitä suurempi valhe sitä vaikeampi sitä on kumota&rdquo;.</p><p>Esipuheen raporttiin on kirjoittanut jo vuonna 2011 kuollut Sir Antony Jay, joka toimi BBC:n journalistina 1950- ja 1960-luvuilla.</p><p>Raportti antaa hyvin surullisen ja ankean kuvan länsimaisen journalismin lippulaivan eetoksesta ja sisällä vallitsevasta punavihreästä ideologisesta asenteellisuudesta, jolla on ollut valtava vaikutus tiedonvälitykseen ympäri maailmaa mukaan lukien meidän Yleisradiomme uutisointi ja ohjelmien hankintapolitiikka. <a href="http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220929-ylen-david-livingstone-dokumentti-valheellinen">http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220929-ylen-david-livingstone-dokumentti-valheellinen</a></p><p>BBC:n valhekampanjoinnilla on ollut myös massiivinen vaikutus kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan ja solmittuihin ympäristösopimuksiin, joita BBC on ajanut kuin käärmettä pyssyyn.</p><p>&rdquo;Liberaalin&rdquo; eliitin hallitsema julkinen sana on BBC:n esimerkillä ja johdolla luonut myytit yksituumaisesta tieteestä ja maapallon tuhon enteistä valheellisin keinoin. Loppu tulemana me rämmimme syvällä taloudellisessa ahdingossa ja keskusteluilmapiirissä, jossa maamme hyvinvoinnin selkäranka eli teollisuus ja sen edut ovat julistettu kiroukseen.</p><p>Sanan liberaalin laitoin lainausmerkkeihin, koska itsensä liberaaleiksi julistaneet ihmiset eivät voi sietää eivätkä sallia vastakkaisia mielipiteitä maahanmuutosta, ympäristöstä, transsukupuolisuudesta, homoudesta, ilmastonmuutoksesta ja Israelin valtion politiikasta, vaikka perustelut olisivat mielipiteelle moitteettomat ja jopa poliittisesti korrektit.</p><p>Meidän on ihan turha tämän raportin jälkeen nauraa venäläisten valtiollisten TV-kanavien propagandalle, kun oma pesä on näin perusteellisesti saastunut.</p><p>YLE on viime vuoden aikana tehnyt paljon mainekampanjointia ja julkaissut itsekehuvia filminpätkiä YLE:n uutistoimituksen ja yksittäisten toimittajien jopa sankarimaisesta pienen ihmisen puolella olosta. Suomalainen julkinen sana on pitkälti yhtynyt kuoroon ja uutisoinut kärkkäästi kaikki ulkomaiset ja kotimaiset tutkimukset suomalaisen kovin yksiäänisen lehdistön lahjomattomuudesta ja luotettavuudesta, vaikka sama BBC:tä runteleva tauti on tarttunut jo kauan sitten myös Suomessa suurimpaan osaan toimittajakunnastamme.</p><p>Lopuksi vinkkinä niille kansanedustajille, jotka istuvat YLE:n hallintoneuvostossa - mutta myös YLE-veromannan ulkopuolella kärvistelevälle median toimijoille -, että erityisesti he lukisivat Sir Antony Jay&rsquo;n esipuheen. Siinä on nimittäin erittäin hyvät tasapainoiset ehdotukset BBC:n sekä YLE:n roolin pienentämiselle suomalaisessa yhteiskunnassa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Englantilainen ympäristöjournalisti Christopher Booker on julkaissut Margaret Thatcherin entisen valtionvarainministerin Nigel Lawsonin johtaman the Global Warming Policy Foundationin sivuilla massiiviseen todistusaineistoon perustuvan blogini otsikon mukaisen raportin BBC:n ilmastonmuutokseen liittyvästä kymmeniä vuosia jatkuneesta virheellisestä ja jopa petoksellisesta uutisoinnista. http://www.thegwpf.org/images/stories/gwpf-reports/booker-bbc.pdf

BBC:n politiikkana on ollut tieten tahtoen pelotella ihmisiä, jotta he hyväksyisivät paremmin ilmastopolitiikan massiiviset yhteiskunnalliset kustannukset kannettavaksi. BBC on myös systemaattisesti vähätellyt näitä massiivisia kustannuksia. Raporttia lukiessa tulee väkisin mieleen Göbbelsin maksiimi, jonka mukaan ”mitä suurempi valhe sitä vaikeampi sitä on kumota”.

Esipuheen raporttiin on kirjoittanut jo vuonna 2011 kuollut Sir Antony Jay, joka toimi BBC:n journalistina 1950- ja 1960-luvuilla.

Raportti antaa hyvin surullisen ja ankean kuvan länsimaisen journalismin lippulaivan eetoksesta ja sisällä vallitsevasta punavihreästä ideologisesta asenteellisuudesta, jolla on ollut valtava vaikutus tiedonvälitykseen ympäri maailmaa mukaan lukien meidän Yleisradiomme uutisointi ja ohjelmien hankintapolitiikka. http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220929-ylen-david-livingstone-dokumentti-valheellinen

BBC:n valhekampanjoinnilla on ollut myös massiivinen vaikutus kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan ja solmittuihin ympäristösopimuksiin, joita BBC on ajanut kuin käärmettä pyssyyn.

”Liberaalin” eliitin hallitsema julkinen sana on BBC:n esimerkillä ja johdolla luonut myytit yksituumaisesta tieteestä ja maapallon tuhon enteistä valheellisin keinoin. Loppu tulemana me rämmimme syvällä taloudellisessa ahdingossa ja keskusteluilmapiirissä, jossa maamme hyvinvoinnin selkäranka eli teollisuus ja sen edut ovat julistettu kiroukseen.

Sanan liberaalin laitoin lainausmerkkeihin, koska itsensä liberaaleiksi julistaneet ihmiset eivät voi sietää eivätkä sallia vastakkaisia mielipiteitä maahanmuutosta, ympäristöstä, transsukupuolisuudesta, homoudesta, ilmastonmuutoksesta ja Israelin valtion politiikasta, vaikka perustelut olisivat mielipiteelle moitteettomat ja jopa poliittisesti korrektit.

Meidän on ihan turha tämän raportin jälkeen nauraa venäläisten valtiollisten TV-kanavien propagandalle, kun oma pesä on näin perusteellisesti saastunut.

YLE on viime vuoden aikana tehnyt paljon mainekampanjointia ja julkaissut itsekehuvia filminpätkiä YLE:n uutistoimituksen ja yksittäisten toimittajien jopa sankarimaisesta pienen ihmisen puolella olosta. Suomalainen julkinen sana on pitkälti yhtynyt kuoroon ja uutisoinut kärkkäästi kaikki ulkomaiset ja kotimaiset tutkimukset suomalaisen kovin yksiäänisen lehdistön lahjomattomuudesta ja luotettavuudesta, vaikka sama BBC:tä runteleva tauti on tarttunut jo kauan sitten myös Suomessa suurimpaan osaan toimittajakunnastamme.

Lopuksi vinkkinä niille kansanedustajille, jotka istuvat YLE:n hallintoneuvostossa - mutta myös YLE-veromannan ulkopuolella kärvistelevälle median toimijoille -, että erityisesti he lukisivat Sir Antony Jay’n esipuheen. Siinä on nimittäin erittäin hyvät tasapainoiset ehdotukset BBC:n sekä YLE:n roolin pienentämiselle suomalaisessa yhteiskunnassa.

]]>
14 http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221750-bbc-ja-ilmastonmuutos-kolmoispetos#comments BBC Ilmastonmuutos Journalismin etiikka Uutisoinnin luotettavuus Yle Wed, 24 Aug 2016 13:13:45 +0000 Mikko Paunio http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221750-bbc-ja-ilmastonmuutos-kolmoispetos
Pilkataan foliohattuja - kuka hyötyy? http://tuulakomsi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211521-pilkataan-foliohattuja-kuka-hyotyy <p>Onko Suomen poliittisessa keskustelussa ikinä ollut aikaa, jolloin asioista olisi voinut keskustella argumentoiden ja toisen mielipiteitä ja huolenaiheita kuunnellen? Viime aikoina keskustelun on tyrehdyttänyt ankarasti viuhuneet rasismikortti ja natsikortti, mihin Tasavallan Presidenttikin viimeviikkoisessa puheessaan viittasi.</p><p>Mutta &rdquo;kortteja&rdquo; on toki muitakin, ja niiden tarkoituksena on tukahduttaa perustellut kysymykset ja aiheelliset vastaväitteet.</p><p>Natsikortin lisäksi olen viime aikoina ollut erityisen harmissani salaliittoteoria-kortista. Se on aivan yhtä väärinkäytetty kuin muutkin keskustelun mitätöimiseen tarkoitetut &rdquo;kortit&rdquo;.</p><p>Viime aikoina kortinläiskettä on ollut paljon ns. valtamediassa, viimeksi Ylen Perjantai-ohjelmassa 5.2. Siinä ruodittiin odotetun paheksuvin sävyin paitsi ns. vastamediaa, myös yleiskäsitettä &rdquo;salaliittoteoria&rdquo;. Jos en olisi jo ennestään joutunut tutustumaan salaliittoteorioihin, toteaisin, että kannattaa kiinnostua niistä viimeistään nyt. Koska ei voi kuin ihmetellä, miksi Yle esittää esimerkkeinä valeuutisista ja salaliittoteorioista sellaisia kertomuksia, joilla on hyvin vähän tai ei ollenkaan tekemistä minkään oleellisesti Suomea koskevan kanssa? Puhuttiin kuussa käynnistä (tai &ndash;käymättömyydestä), kohutusta ruokasooda-artikkelista, suklaan oletetuista tai olettamattomista terveyshyödyistä sekä &rdquo;maailman vanhimmasta puusta&rdquo;.</p><p>Eniten ja vakavimmin puhuttuja &rdquo;salaliittoteorioita&rdquo; eivät kuitenkaan ole ruokasoodat tai vanhat puut, eivät edes ufot tai liskoihmiset, vaikka monet katsovatkin Youtubesta viihteenä näitä videoita siinä missä uudelle kaudelle pyörähtänyttä kulttisarja <em>X-filesiakin</em>. Ymmärrettävästi tällaiseen salaliittoviihteeseen niputtamalla on helppoa leimata kaikki virallista totuutta (esim. EU-politiikasta, kansainvaelluksesta, terrorismista, pankkimaailmasta, kansallisomaisuuden myynnistä yms.) epäilevät pelkiksi hörhöiksi ja foliohatuiksi.</p><p>Edes journalistisen tasapuolisuuden (rehellisyydestä en edes yritä puhua) nimissä olisi ollut Ylen ohjelmassakin vähintään kohtuullista huomauttaa, että aivan oikeitakin salaisia sopimuksia, ohjeistuksia ja lehmänkauppoja tehdään, ja on aina tehty. Mihin muka salaliitot olisivat maailmasta hävinneet? Miksi ajatuskin on mahdoton, ikään kuin ihmisellä, erityisesti valtaapitävillä, ei olisi sekä kyky että motiivi sellaisia joskus punoa niin isossa kuin pienemmässäkin mittakaavassa?</p><p>Onhan meillä todistettavasti sellaisia salaseuroja kuin Bilderberg, G20, Maailmanpankki, EU:n komissio, uskonnolliset johtajat jne. jotka eivät ole kansan demokraattisesti valitsemia elimiä, puhumattakaan, että niiden toiminta olisi läpinäkyvää. Onko niistä puhuminen maailmanpolitiikan ja sen vinoutumien yhteydessä todellakin höperöä foliohattupuhetta? Vai haluaako Yle sanoa, että ajatuskin noiden ylikansallisten klubien muista kuin yhteiseen hyvään pyrkivistä motiiveista on jo lähtökohtaisesti naurettava?</p><p>Mainittakoon tässä välissä yksi poikkeus. Jopa valtamediankin uutisten mukaan suuren mittaluokan kavaluutta ja maamme upottavia suunnitelmia kyllä punotaan, mutta niitä saa virallisesti etsiä <em>vain</em> <em>yhdestä </em>ilmansuunnasta, siitä samasta, josta vain muutama vuosikymmen sitten mitään pahaa ei saanut etsiä lainkaan, koska neuvostovastaisuus-kortti läiskähti ikävine seurauksineen! &ndash; Mutta nyt taasen, jos et heti suoralta kädeltä usko suuren naapurimme meitä vastaan punomia kavaluuksia, et saa käyttää niiden julkituojia vastaan foliohattukorttia, ellet halua että <em>sinua</em> vastaan läiskäistään ainakin <em>putinisti</em>-kortti, ellei myös <em>Venäjän trolli</em> &ndash;korttia.</p><p>Vihkiytymättömille kerrottakoon, että &rdquo;foliohattu&rdquo; nimitys tuli siitä, että hassunhauskojen salaliittoteoreetikkojen mukaan foliolla voi torjua avaruudesta tms. tulevaa haitallista säteilyä. Jospa&nbsp; salaliittojen haittoja voisikin torjua niin helposti! Mutta eurokriisiä, velkakriisiä, siirtolaiskriisiä, terrorismia tai kolmannen maailmansodan uhkaa ei tinapapereilla torjuta. Ja huom. mikään näistä kriiseistä ei ole luonnonvoima, joka vain &rdquo;yllättää&rdquo;!</p><p>Siksi haluaisin rohkaista kaikkia älyllisesti aktiivisia ja politiikasta kiinnostuneita ihmisiä vapauttamaan sisäisen &rdquo;foliohattunsa&rdquo; oikein kunnolla, ja suunnata epäilevä katse joka ilmansuuntaan, vaikka vain muutamaksi hetkeksi päivässä, Ylen ja tottelevaisten &rdquo;oikeinajattelijoiden&rdquo; pilkasta välittämättä. Totuus ei ole &rdquo;tuolla ulkona&rdquo;, vaan se vaikuttaa koko ajan arkeemme täällä keskuudessamme, riippumatta siitä, uskallammeko ottaa siitä selvää ja vaatia tietoja, vai emme.</p><p>Tälläkin sivustolla on usein siteerattu Franklin D. Rooseveltin kuuluisaa lausetta: &rdquo;Mikään politiikassa ei tapahdu sattumalta&rdquo;. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Mutta silti syyn ja seurausten suhteista kiinnostuneet liian usein pelkäävät sanoa ääneen mitä ajattelevat. Pohdimmepa eurokriisiä tai siirtolaistulvaa, terrorismia tai ilmastonmuutosta, kannattaa ensimmäiseksi, pilkan uhallakin, kysyä: &rdquo;<em>Kuka hyötyy</em>?&rdquo;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Onko Suomen poliittisessa keskustelussa ikinä ollut aikaa, jolloin asioista olisi voinut keskustella argumentoiden ja toisen mielipiteitä ja huolenaiheita kuunnellen? Viime aikoina keskustelun on tyrehdyttänyt ankarasti viuhuneet rasismikortti ja natsikortti, mihin Tasavallan Presidenttikin viimeviikkoisessa puheessaan viittasi.

Mutta ”kortteja” on toki muitakin, ja niiden tarkoituksena on tukahduttaa perustellut kysymykset ja aiheelliset vastaväitteet.

Natsikortin lisäksi olen viime aikoina ollut erityisen harmissani salaliittoteoria-kortista. Se on aivan yhtä väärinkäytetty kuin muutkin keskustelun mitätöimiseen tarkoitetut ”kortit”.

Viime aikoina kortinläiskettä on ollut paljon ns. valtamediassa, viimeksi Ylen Perjantai-ohjelmassa 5.2. Siinä ruodittiin odotetun paheksuvin sävyin paitsi ns. vastamediaa, myös yleiskäsitettä ”salaliittoteoria”. Jos en olisi jo ennestään joutunut tutustumaan salaliittoteorioihin, toteaisin, että kannattaa kiinnostua niistä viimeistään nyt. Koska ei voi kuin ihmetellä, miksi Yle esittää esimerkkeinä valeuutisista ja salaliittoteorioista sellaisia kertomuksia, joilla on hyvin vähän tai ei ollenkaan tekemistä minkään oleellisesti Suomea koskevan kanssa? Puhuttiin kuussa käynnistä (tai –käymättömyydestä), kohutusta ruokasooda-artikkelista, suklaan oletetuista tai olettamattomista terveyshyödyistä sekä ”maailman vanhimmasta puusta”.

Eniten ja vakavimmin puhuttuja ”salaliittoteorioita” eivät kuitenkaan ole ruokasoodat tai vanhat puut, eivät edes ufot tai liskoihmiset, vaikka monet katsovatkin Youtubesta viihteenä näitä videoita siinä missä uudelle kaudelle pyörähtänyttä kulttisarja X-filesiakin. Ymmärrettävästi tällaiseen salaliittoviihteeseen niputtamalla on helppoa leimata kaikki virallista totuutta (esim. EU-politiikasta, kansainvaelluksesta, terrorismista, pankkimaailmasta, kansallisomaisuuden myynnistä yms.) epäilevät pelkiksi hörhöiksi ja foliohatuiksi.

Edes journalistisen tasapuolisuuden (rehellisyydestä en edes yritä puhua) nimissä olisi ollut Ylen ohjelmassakin vähintään kohtuullista huomauttaa, että aivan oikeitakin salaisia sopimuksia, ohjeistuksia ja lehmänkauppoja tehdään, ja on aina tehty. Mihin muka salaliitot olisivat maailmasta hävinneet? Miksi ajatuskin on mahdoton, ikään kuin ihmisellä, erityisesti valtaapitävillä, ei olisi sekä kyky että motiivi sellaisia joskus punoa niin isossa kuin pienemmässäkin mittakaavassa?

Onhan meillä todistettavasti sellaisia salaseuroja kuin Bilderberg, G20, Maailmanpankki, EU:n komissio, uskonnolliset johtajat jne. jotka eivät ole kansan demokraattisesti valitsemia elimiä, puhumattakaan, että niiden toiminta olisi läpinäkyvää. Onko niistä puhuminen maailmanpolitiikan ja sen vinoutumien yhteydessä todellakin höperöä foliohattupuhetta? Vai haluaako Yle sanoa, että ajatuskin noiden ylikansallisten klubien muista kuin yhteiseen hyvään pyrkivistä motiiveista on jo lähtökohtaisesti naurettava?

Mainittakoon tässä välissä yksi poikkeus. Jopa valtamediankin uutisten mukaan suuren mittaluokan kavaluutta ja maamme upottavia suunnitelmia kyllä punotaan, mutta niitä saa virallisesti etsiä vain yhdestä ilmansuunnasta, siitä samasta, josta vain muutama vuosikymmen sitten mitään pahaa ei saanut etsiä lainkaan, koska neuvostovastaisuus-kortti läiskähti ikävine seurauksineen! – Mutta nyt taasen, jos et heti suoralta kädeltä usko suuren naapurimme meitä vastaan punomia kavaluuksia, et saa käyttää niiden julkituojia vastaan foliohattukorttia, ellet halua että sinua vastaan läiskäistään ainakin putinisti-kortti, ellei myös Venäjän trolli –korttia.

Vihkiytymättömille kerrottakoon, että ”foliohattu” nimitys tuli siitä, että hassunhauskojen salaliittoteoreetikkojen mukaan foliolla voi torjua avaruudesta tms. tulevaa haitallista säteilyä. Jospa  salaliittojen haittoja voisikin torjua niin helposti! Mutta eurokriisiä, velkakriisiä, siirtolaiskriisiä, terrorismia tai kolmannen maailmansodan uhkaa ei tinapapereilla torjuta. Ja huom. mikään näistä kriiseistä ei ole luonnonvoima, joka vain ”yllättää”!

Siksi haluaisin rohkaista kaikkia älyllisesti aktiivisia ja politiikasta kiinnostuneita ihmisiä vapauttamaan sisäisen ”foliohattunsa” oikein kunnolla, ja suunnata epäilevä katse joka ilmansuuntaan, vaikka vain muutamaksi hetkeksi päivässä, Ylen ja tottelevaisten ”oikeinajattelijoiden” pilkasta välittämättä. Totuus ei ole ”tuolla ulkona”, vaan se vaikuttaa koko ajan arkeemme täällä keskuudessamme, riippumatta siitä, uskallammeko ottaa siitä selvää ja vaatia tietoja, vai emme.

Tälläkin sivustolla on usein siteerattu Franklin D. Rooseveltin kuuluisaa lausetta: ”Mikään politiikassa ei tapahdu sattumalta”. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Mutta silti syyn ja seurausten suhteista kiinnostuneet liian usein pelkäävät sanoa ääneen mitä ajattelevat. Pohdimmepa eurokriisiä tai siirtolaistulvaa, terrorismia tai ilmastonmuutosta, kannattaa ensimmäiseksi, pilkan uhallakin, kysyä: ”Kuka hyötyy?”

 

]]>
19 http://tuulakomsi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211521-pilkataan-foliohattuja-kuka-hyotyy#comments Journalismin etiikka Kansainvaellus Mv-lehti Salaliittoteoriat Ylen perjantai-ohjelma Mon, 08 Feb 2016 10:54:15 +0000 Tuula Komsi http://tuulakomsi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/211521-pilkataan-foliohattuja-kuka-hyotyy
Lehdistön rooli Ukrainan kriisissä.Turvallisuuden tunteen kriisi Suomessa osa 3 http://nikuhinkka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/199323-lehdiston-rooli-ukrainan-kriisissaturvallisuuden-tunteen-kriisi-suomessa-osa-3 <p>Venäjä ja oma mediamme ovat pelotelleet meidät takaisin kylmän sodan aikaisiin tunnelmiin. Kansalaiset eivät luota maanpuolustukseen pelätessään uutta ja ihmeellistä hybridisodankäyntiä, Nato-optio todennäköistyy, informaatiosota jyllää ja puolustusmäärärahoja kasvatetaan.</p><p><u><strong>Miksi hybridisodankäynti pelottaa?</strong></u></p><p>Hybridisodankäynnin isoimmaksi osa-alueeksi on muodostumassa informaatiosodankäynti, jossa tavoitellaan otetta ihmisten mielistä ja ajatuksista tai aiheutetaan julkista hämmennystä. Venäjä onnistui tavoitteissaan Ukrainassa erinomaisesti. Länsivallat pyörittivät poliittista teatteria leikkikauppasaarrolla kieltäessään todellisen avun, vaikka todisteet kaapatuista venäläisestä kalustosta ja sotilaista olivat monilla mittareilla riittävät invaasion todistamiseksi. Itä-Ukraina luovutettiin suosiolla Venäjän etupiiriin, koska Kreml onnistui rikkomaan Ukrainan sisäpolitiikan, EU on sotilaspoliittinen lilliputti ja USA ei halunnut uutta Afganistania.</p><p>Tämä sai luonnollisesti kaikki Venäjän naapurit kauhun valtaan.<em> &rdquo;Mitä jos meidätkin vain vallataan eikä kukaan tule auttamaan?&rdquo;</em>&nbsp; -ajatukset täyttivät Itä-Euroopan. Puola reagoi vihamielisesti, Baltia sai USA:n tuen ja Suomi miettii, kumpaan suuntaan pyllistäminen sattuisi vähemmän.</p><p><u><strong>Viestintäpoliittinen emämunaus</strong></u></p><p>Suomalainen kaupallinen klikkauskalastelijalehdistö hyödynsi tilanteen täysin. Sen sijaan, että oltaisiin rauhoitettu tilannetta ja analyyttisesti kerrottu siitä, keskityttiin aikaansaamaan mahdollisimman paljon pelkoa, koska se myy hyvin. Media ei toiminut tehtävässään vallan vahtikoirana vaan käytti vastuuttomasti valtaansa vahvistamalla sodanuhkaa päästämällä militantit ääneen. Puolustusvoimat käyttivät tilanteen hyväkseen ja puhuivat itselleen enemmän rahaa, mikä on ihan ymmärrettävää, koska sotilaat pelkäävät työpaikkojensa puolesta lamaleikkurin alla. <strong>Lehdistö kosti valtiolle media-alan murroksen ja kannattavuuskriisin.</strong> Monissa maissa lehdistölle on annettu erityisasema neljäntenä valtiovaltana esimerkiksi nollaverotuksella. Suomessa taas läimäistiin pakollinen yleisradiovero ja siirrettiin EU-verotussääntöjen vuoksi lehdet korkeampaan alv-verokantaan. <strong>Lehdistölle on annettava erikoisasema asiauutistuotantoon, jotta klikkauskalastelu ja maksettu mainosjournalismi ei tuhoa kansallista sivistystä.</strong></p><p>Kielitaituriystäväni totesi vertailtuaan sotauutisia eri kielillä Ukrainasta, Venäjältä ja länsimaista, että propaganda on järkyttävän voimakasta kaikissa medioissa. Nykypäivänä naureskelemme toisen maailmansodan aikaiselle propagandamateriaalille, mutta jos asetamme nykyuutisia vierekkäin vertailtaviksi niin huomaamme, ettei mikään ole muuttunut. Meidät on opetettu uskomaan, että länsimäinen vapaa lehdistö ei käytä propagandaa mutta totesin tämän valheeksi itsekin luettuani kansainvälisten englanninkielisten lehtien räikeän venäjävastaisia juttuja. <strong>Ukrainassa ongelmaksi muodostui paikallisille juuri se, että kukaan ei tiennyt mihin uskoa, koska kaikki viestimet järjestäen valehtelivat.</strong></p><p><u><strong>Pelonlietsonnan vähentäminen</strong></u></p><p>Meidän on panostettava laatujournalismiin, koska sivistykselliset ja mielenterveydelliset tappiot ovat hirvittävät.<strong> </strong>En varmasti ole ainoa, joka on joutunut rauhoittelemaan sukunsa senioreita tai lapsia, jotka ovat aivan varmoja siitä, että sieltä se Putin kohta tulee ilman paitaa tiikerillä ratsastaen. <strong>Ihmisiä, joilla ei ole kriittistä medialukutaitoa on suojeltava pelkoa lietsovalta roskajournalismilta.</strong> Tämä voidaan toteuttaa rikkomatta sananvapautta. Jokainen pelottelu-uutinen lisää venäläisvastaisuutta, jonka varjolla Venäjä juuri valloitti Krimin. Ei anneta heille aihetta edes harkita samaa täällä.</p><p>Esimerkiksi informaatiosodankäyntiin kuuluvat ilmatilaloukkaukset ovat erinomainen propaganda-ase. Oma lehdistömme käyttää tiedostamattaan tätä asetta meitä vastaan lietsomalla aiheettomasti pelkoa joka ikinen kerta, kun ulkomaisen hävittäjän ilmatilaloukkaukseen ei vastatakaan protokollan mukaisesti minuuteissa ja se on juuri sitä, mitä ilmatilaloukkaaja tavoittelee. Tällöin lehdistö pelaa naapurivallan strategiakirjan mukaisesti. Lueskelin tässä journalistin eettisiä ohjeita ja <strong>e</strong><strong>hdotan, että journalistien eettisiin ohjeisiin lisätään kohta, </strong><strong>jossa pelonlietsonta kiellettäisiin journalistin etiikan vastaisena</strong><strong>, </strong>koska epäisänmaallisen kirjoittelun minkäänlainen estäminen loukkaisi sananvapautta. Ilmatilaloukkausuutisenkin voi kirjoittaa aiheuttamatta psyykkisiä traumoja mielikuvilla yllätysydinpommittajasta.</p><p>Meillä on ihan hyvät puolustusvoimat, joiden toiminnan tehostamisesta tulen vielä kirjoittamaan sarjan seuraavassa osassa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Venäjä ja oma mediamme ovat pelotelleet meidät takaisin kylmän sodan aikaisiin tunnelmiin. Kansalaiset eivät luota maanpuolustukseen pelätessään uutta ja ihmeellistä hybridisodankäyntiä, Nato-optio todennäköistyy, informaatiosota jyllää ja puolustusmäärärahoja kasvatetaan.

Miksi hybridisodankäynti pelottaa?

Hybridisodankäynnin isoimmaksi osa-alueeksi on muodostumassa informaatiosodankäynti, jossa tavoitellaan otetta ihmisten mielistä ja ajatuksista tai aiheutetaan julkista hämmennystä. Venäjä onnistui tavoitteissaan Ukrainassa erinomaisesti. Länsivallat pyörittivät poliittista teatteria leikkikauppasaarrolla kieltäessään todellisen avun, vaikka todisteet kaapatuista venäläisestä kalustosta ja sotilaista olivat monilla mittareilla riittävät invaasion todistamiseksi. Itä-Ukraina luovutettiin suosiolla Venäjän etupiiriin, koska Kreml onnistui rikkomaan Ukrainan sisäpolitiikan, EU on sotilaspoliittinen lilliputti ja USA ei halunnut uutta Afganistania.

Tämä sai luonnollisesti kaikki Venäjän naapurit kauhun valtaan. ”Mitä jos meidätkin vain vallataan eikä kukaan tule auttamaan?”  -ajatukset täyttivät Itä-Euroopan. Puola reagoi vihamielisesti, Baltia sai USA:n tuen ja Suomi miettii, kumpaan suuntaan pyllistäminen sattuisi vähemmän.

Viestintäpoliittinen emämunaus

Suomalainen kaupallinen klikkauskalastelijalehdistö hyödynsi tilanteen täysin. Sen sijaan, että oltaisiin rauhoitettu tilannetta ja analyyttisesti kerrottu siitä, keskityttiin aikaansaamaan mahdollisimman paljon pelkoa, koska se myy hyvin. Media ei toiminut tehtävässään vallan vahtikoirana vaan käytti vastuuttomasti valtaansa vahvistamalla sodanuhkaa päästämällä militantit ääneen. Puolustusvoimat käyttivät tilanteen hyväkseen ja puhuivat itselleen enemmän rahaa, mikä on ihan ymmärrettävää, koska sotilaat pelkäävät työpaikkojensa puolesta lamaleikkurin alla. Lehdistö kosti valtiolle media-alan murroksen ja kannattavuuskriisin. Monissa maissa lehdistölle on annettu erityisasema neljäntenä valtiovaltana esimerkiksi nollaverotuksella. Suomessa taas läimäistiin pakollinen yleisradiovero ja siirrettiin EU-verotussääntöjen vuoksi lehdet korkeampaan alv-verokantaan. Lehdistölle on annettava erikoisasema asiauutistuotantoon, jotta klikkauskalastelu ja maksettu mainosjournalismi ei tuhoa kansallista sivistystä.

Kielitaituriystäväni totesi vertailtuaan sotauutisia eri kielillä Ukrainasta, Venäjältä ja länsimaista, että propaganda on järkyttävän voimakasta kaikissa medioissa. Nykypäivänä naureskelemme toisen maailmansodan aikaiselle propagandamateriaalille, mutta jos asetamme nykyuutisia vierekkäin vertailtaviksi niin huomaamme, ettei mikään ole muuttunut. Meidät on opetettu uskomaan, että länsimäinen vapaa lehdistö ei käytä propagandaa mutta totesin tämän valheeksi itsekin luettuani kansainvälisten englanninkielisten lehtien räikeän venäjävastaisia juttuja. Ukrainassa ongelmaksi muodostui paikallisille juuri se, että kukaan ei tiennyt mihin uskoa, koska kaikki viestimet järjestäen valehtelivat.

Pelonlietsonnan vähentäminen

Meidän on panostettava laatujournalismiin, koska sivistykselliset ja mielenterveydelliset tappiot ovat hirvittävät. En varmasti ole ainoa, joka on joutunut rauhoittelemaan sukunsa senioreita tai lapsia, jotka ovat aivan varmoja siitä, että sieltä se Putin kohta tulee ilman paitaa tiikerillä ratsastaen. Ihmisiä, joilla ei ole kriittistä medialukutaitoa on suojeltava pelkoa lietsovalta roskajournalismilta. Tämä voidaan toteuttaa rikkomatta sananvapautta. Jokainen pelottelu-uutinen lisää venäläisvastaisuutta, jonka varjolla Venäjä juuri valloitti Krimin. Ei anneta heille aihetta edes harkita samaa täällä.

Esimerkiksi informaatiosodankäyntiin kuuluvat ilmatilaloukkaukset ovat erinomainen propaganda-ase. Oma lehdistömme käyttää tiedostamattaan tätä asetta meitä vastaan lietsomalla aiheettomasti pelkoa joka ikinen kerta, kun ulkomaisen hävittäjän ilmatilaloukkaukseen ei vastatakaan protokollan mukaisesti minuuteissa ja se on juuri sitä, mitä ilmatilaloukkaaja tavoittelee. Tällöin lehdistö pelaa naapurivallan strategiakirjan mukaisesti. Lueskelin tässä journalistin eettisiä ohjeita ja ehdotan, että journalistien eettisiin ohjeisiin lisätään kohta, jossa pelonlietsonta kiellettäisiin journalistin etiikan vastaisena, koska epäisänmaallisen kirjoittelun minkäänlainen estäminen loukkaisi sananvapautta. Ilmatilaloukkausuutisenkin voi kirjoittaa aiheuttamatta psyykkisiä traumoja mielikuvilla yllätysydinpommittajasta.

Meillä on ihan hyvät puolustusvoimat, joiden toiminnan tehostamisesta tulen vielä kirjoittamaan sarjan seuraavassa osassa.

]]>
0 http://nikuhinkka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/199323-lehdiston-rooli-ukrainan-kriisissaturvallisuuden-tunteen-kriisi-suomessa-osa-3#comments Informaatiosodankäynti Journalismin etiikka Kansanvalta ja media Lehdistön sananvapaus Propagandasota Thu, 30 Jul 2015 16:40:36 +0000 Niku Hinkka http://nikuhinkka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/199323-lehdiston-rooli-ukrainan-kriisissaturvallisuuden-tunteen-kriisi-suomessa-osa-3
Maailmanpankin varakuvernööri ja vihreät toimittajat http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197883-maailmanpankin-varakuvernoori-ja-vihreat-toimittajat <p>Pekka Haavistolla oli 2000-luvun alkupuolella tapana säännöllisesti ilmoittaa CV:ssään virallisissa kehityspoliittisissa keskusteluissa ympäri maailmaa mm. olleensa Maailmanpankin varakuvernööri. Saksan kestävän kehityksen virallisena arvioijana hän ilmoitti Angela Merkelille vuonna 2007 henkilökohtaisesti luovuttamassaan kirjassa olevansa useiden kansainvälisten instituutioiden vieraileva luennoitsija ja professori. Pekka Haavistolla ei ole akateemisia opintoja eikä lainkaan tutkijameriittejä.</p><p>Olen dokumentoinut uudessa kirjassani mm. em. tiedot sekä runsaasti samanlaista sekä kotimaisista että ulkomaisista punavihreistä toimijoista hyvin kompromettoivaa tietoa aina YK:n huipulle asti ilman, että julkinen sana olisi kirjasta kiinnostunut. Kirjani on haluttu vaientaa, koska se sisältää &rdquo;pahaa ympäristön vastaista tietoa&rdquo;.</p><p>Mikäli Päivi Räsänen tai Timo Soini olisivat syyllistyneet samanlaiseen poskettomuuteen, punavihreä intelligentsija olisi somessa HS:n ja YLE:n toimittajien vauhdikkaasti ryydittämänä ulvonut naurusta ja molempien poliitikkojen ura olisi loppunut siihen paikkaan.</p><p>On ollut sääntö, - eräitä amerikkalaisia tai englantilaisia uutiskanavia tai jopa saksalaista der Spiegeliä ja eräitä saksalaisia laatulehtiä lukuun ottamatta - että (puna)vihreitä kohdellaan silkkihansikkain ja myötäsukaisesti mediassa. Tuuli on kuitenkin maailmalla kääntynyt ja vihreitä on alettu kohtelemaan yhä enemmän muiden poliittisten toimijoiden tavoin. &nbsp;Ehkäpä impivaaralainen konsensushakuisuus osin selittää, miksi virallisen kestävän kehityksen politiikkaan sitoutuneiden toimijoiden edesottamukset ovat meillä median erityissuojeluksessa jopa muuhun läntiseen maailmaan verrattuna.</p><p>Olen yli 20 vuotta pohtinut länsimaisen median (puna)vihersokean missiojournalismin syntyä. Tämä sokeus on johtanut Suomessa uutispimennykseen mm. ilmastonmuutoskeskustelussa. Esimerkiksi viime viikkoina vakiintuneet kansainväliset uutistoimistot, kuten Reuters, ovat välittäneet paljon mielenkiintoista vallitsevaa ilmastoajattelua kyseenalaistavaa tiedelehdissä julkaistua tietoa. Sitä on julkaistu jopa konsensusajatteluun sitoutuneissa johtavissa tiedelehdissä (Nature ja Science) ilman, että tuloksista olisi kerrottu suomalaisille. Sen sijaan, Lontoon ja Pariisin kesäkuun lopun hellepäivien aikana YLEn TV-uutisissa haastatellaan ilmastonmuutoskeskustelusta leipänsä ansaitsevaa tutkijaa, joka otsa kurtussa on näkevinään &rdquo;yhteyksiä&rdquo;. Tosin virallisten ilmastotutkijoiden standardivastaus ihmettelyyn kovien talvien paluulle viimeisten vuosien aikana on ollut, että ilmasto ja säätila ovat kaksi eri asiaa. Skotlannin ja Pohjolan tämän kesän lähes ennätyskylmyys ei ole kiinnostanut tästä näkökulmasta toimittajia ollaanhan menossa kohti Pariisin ilmastokokousta suurin odotuksin.</p><p>Opin aikoinaan ensimmäisessä Suomen sopeutumisstrategiaa pohtineessa työryhmässä meteorologeilta, että ilmastomallit ennakoivat ilman lämpenevän Siperiassa, yöllä ja talvella, ei merellisessä ilmastossa kesäisin Pariisissa ja Lontoossa.</p><p>Näen suurimmaksi syyksi median punavihersokeudelle saman ilmiön, mikä selitti 1970-luvun alussa Reporadion ja HS:n toimituksien agit prop linjan. Marxin Engelsin kanssa kehittämä kokonaisvaltainen idealistinen &rdquo;tieteellinen&rdquo; maailmankatsomus uskoi luokkataistelun myötä syntyvään teleologiseen käsitykseen historian kehityksen vääjäämättömyydestä. Jos toimittaja asettui jutussaan työväenluokan puolelle, hän ei kokenut toimivansa poliittisena toimijana, vaan hän vain heijasti vallitsevan &rdquo;tieteellisen&rdquo; teorian mukaan historian vääjäämätöntä kehitystä kohti tasa-arvoista ja luokatonta yhteiskuntaa. &nbsp;Tilanne on pitkälti samankaltainen tänään: toimittajan puffatessa kritiikittä resursseja nielevää (ei siis luonnonvaroja säästävää) ja saastuttavaa kiertotaloutta tai huonoa, kallista ja riittämätöntä tuulisähköä tai järjetöntä Helsingin Energian uutta energiastrategiaa hän ei koe olevansa poliittinen toimija, vaan toimittaja kokee olevansa luonnon tuhon estämisen välttämättömyydestä toimiva luonnon kaitsija.</p><p>Oxfordin yliopiston historian tutkija Anna Bramwell &nbsp;jo vuonna 1989 kirjassaan Ecology in the 20th Century - A History (Yale Univ Press) vihreän aatteen ja poliittisen kategorian syntyneen pääosiltaan tieteenvastaisista virtauksista. Punavihreys ei ole - vaikka toisin laajalti tänään ymmärretään - samoin kuin ei myöskään marxilaisuus aikoinaan, historian välttämättömyydestä syntynyt epäpoliittinen kategoria, vaan ihan tavallinen ihmismielen tuotos eli idealistinen ihmisvastainen ideologia 20 vuosisadan aiempien ismien tapaan.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Pekka Haavistolla oli 2000-luvun alkupuolella tapana säännöllisesti ilmoittaa CV:ssään virallisissa kehityspoliittisissa keskusteluissa ympäri maailmaa mm. olleensa Maailmanpankin varakuvernööri. Saksan kestävän kehityksen virallisena arvioijana hän ilmoitti Angela Merkelille vuonna 2007 henkilökohtaisesti luovuttamassaan kirjassa olevansa useiden kansainvälisten instituutioiden vieraileva luennoitsija ja professori. Pekka Haavistolla ei ole akateemisia opintoja eikä lainkaan tutkijameriittejä.

Olen dokumentoinut uudessa kirjassani mm. em. tiedot sekä runsaasti samanlaista sekä kotimaisista että ulkomaisista punavihreistä toimijoista hyvin kompromettoivaa tietoa aina YK:n huipulle asti ilman, että julkinen sana olisi kirjasta kiinnostunut. Kirjani on haluttu vaientaa, koska se sisältää ”pahaa ympäristön vastaista tietoa”.

Mikäli Päivi Räsänen tai Timo Soini olisivat syyllistyneet samanlaiseen poskettomuuteen, punavihreä intelligentsija olisi somessa HS:n ja YLE:n toimittajien vauhdikkaasti ryydittämänä ulvonut naurusta ja molempien poliitikkojen ura olisi loppunut siihen paikkaan.

On ollut sääntö, - eräitä amerikkalaisia tai englantilaisia uutiskanavia tai jopa saksalaista der Spiegeliä ja eräitä saksalaisia laatulehtiä lukuun ottamatta - että (puna)vihreitä kohdellaan silkkihansikkain ja myötäsukaisesti mediassa. Tuuli on kuitenkin maailmalla kääntynyt ja vihreitä on alettu kohtelemaan yhä enemmän muiden poliittisten toimijoiden tavoin.  Ehkäpä impivaaralainen konsensushakuisuus osin selittää, miksi virallisen kestävän kehityksen politiikkaan sitoutuneiden toimijoiden edesottamukset ovat meillä median erityissuojeluksessa jopa muuhun läntiseen maailmaan verrattuna.

Olen yli 20 vuotta pohtinut länsimaisen median (puna)vihersokean missiojournalismin syntyä. Tämä sokeus on johtanut Suomessa uutispimennykseen mm. ilmastonmuutoskeskustelussa. Esimerkiksi viime viikkoina vakiintuneet kansainväliset uutistoimistot, kuten Reuters, ovat välittäneet paljon mielenkiintoista vallitsevaa ilmastoajattelua kyseenalaistavaa tiedelehdissä julkaistua tietoa. Sitä on julkaistu jopa konsensusajatteluun sitoutuneissa johtavissa tiedelehdissä (Nature ja Science) ilman, että tuloksista olisi kerrottu suomalaisille. Sen sijaan, Lontoon ja Pariisin kesäkuun lopun hellepäivien aikana YLEn TV-uutisissa haastatellaan ilmastonmuutoskeskustelusta leipänsä ansaitsevaa tutkijaa, joka otsa kurtussa on näkevinään ”yhteyksiä”. Tosin virallisten ilmastotutkijoiden standardivastaus ihmettelyyn kovien talvien paluulle viimeisten vuosien aikana on ollut, että ilmasto ja säätila ovat kaksi eri asiaa. Skotlannin ja Pohjolan tämän kesän lähes ennätyskylmyys ei ole kiinnostanut tästä näkökulmasta toimittajia ollaanhan menossa kohti Pariisin ilmastokokousta suurin odotuksin.

Opin aikoinaan ensimmäisessä Suomen sopeutumisstrategiaa pohtineessa työryhmässä meteorologeilta, että ilmastomallit ennakoivat ilman lämpenevän Siperiassa, yöllä ja talvella, ei merellisessä ilmastossa kesäisin Pariisissa ja Lontoossa.

Näen suurimmaksi syyksi median punavihersokeudelle saman ilmiön, mikä selitti 1970-luvun alussa Reporadion ja HS:n toimituksien agit prop linjan. Marxin Engelsin kanssa kehittämä kokonaisvaltainen idealistinen ”tieteellinen” maailmankatsomus uskoi luokkataistelun myötä syntyvään teleologiseen käsitykseen historian kehityksen vääjäämättömyydestä. Jos toimittaja asettui jutussaan työväenluokan puolelle, hän ei kokenut toimivansa poliittisena toimijana, vaan hän vain heijasti vallitsevan ”tieteellisen” teorian mukaan historian vääjäämätöntä kehitystä kohti tasa-arvoista ja luokatonta yhteiskuntaa.  Tilanne on pitkälti samankaltainen tänään: toimittajan puffatessa kritiikittä resursseja nielevää (ei siis luonnonvaroja säästävää) ja saastuttavaa kiertotaloutta tai huonoa, kallista ja riittämätöntä tuulisähköä tai järjetöntä Helsingin Energian uutta energiastrategiaa hän ei koe olevansa poliittinen toimija, vaan toimittaja kokee olevansa luonnon tuhon estämisen välttämättömyydestä toimiva luonnon kaitsija.

Oxfordin yliopiston historian tutkija Anna Bramwell  jo vuonna 1989 kirjassaan Ecology in the 20th Century - A History (Yale Univ Press) vihreän aatteen ja poliittisen kategorian syntyneen pääosiltaan tieteenvastaisista virtauksista. Punavihreys ei ole - vaikka toisin laajalti tänään ymmärretään - samoin kuin ei myöskään marxilaisuus aikoinaan, historian välttämättömyydestä syntynyt epäpoliittinen kategoria, vaan ihan tavallinen ihmismielen tuotos eli idealistinen ihmisvastainen ideologia 20 vuosisadan aiempien ismien tapaan.

]]>
12 http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197883-maailmanpankin-varakuvernoori-ja-vihreat-toimittajat#comments Journalismin etiikka Missiojournalismi Pekka Haavisto Vihreys Ympäristöpolitiikka Sun, 05 Jul 2015 13:14:37 +0000 Mikko Paunio http://mikkopaunio.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197883-maailmanpankin-varakuvernoori-ja-vihreat-toimittajat
Facebook pitää kieltää toimittajilta http://herrakeronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197814-facebook-pitaa-kieltaa-toimittajilta <p>Hesari <a href="http://www.hs.fi/politiikka/a1435805005367?">uutisoi</a> kovaan ääneen, miten kansanedustaja Laura Huhtasaari on &quot;liittynyt rasistiseen ryhmään&quot;. Todisteinaan Hesari käyttää epämääräisiä ruutukaappauksia ja typeriä oletuksia Facebookin toiminnasta. Tällainen Facebook-&quot;journalismi&quot; on yksi parhaista todisteista siitä, miten alhaiseksi moderni toimittajakunta on rapautunut. Toimittajat eivät tee muuta kuin istuvat koneellaan, kaivavat persettä ja kirjoittelevat roskaa sosiaalisesta mediasta, jonka toimintaa he eivät ymmärrä rahtustakaan. Aika kaukana siitä, että pyritään välittämään olennaista ja totuudenmukaista tietoa kansalle.<br /><br />Jos Facebook näyttää yhteisössä &quot;liittynyt&quot; tai &quot;joined&quot;, se ei oikeasti lähellekään aina tarkoita sitä, että henkilö olisi oikeasti liittynyt ryhmään. Se voi tarkoittaa myös, että henkilö on liitetty ryhmään. Se, näkyykö henkilön liittäminen Facebookissa muodossa &quot;liitetty&quot; vai &quot;liittynyt&quot;, riippuu ryhmän, liittäjän ja liitettävän asetuksista. Jos siis olettaa, että &quot;liittynyt&quot; tarkoittaa automaattisesti, että ihminen on liittynyt, on yhtä hölmö kuin Hesarin toimittaja sosiaalisessa mediassa. Jokainen varmasti löytää omistakin ryhmistään näitä &quot;liittynyt&quot;-juttuja, vaikka ei olisi koskaan itse liittynyt ko. ryhmään.</p><p><br />Toinen vastenmielinen puoli, jonka tämä juttu tuo esille, on moderni ruutukaappauspolitikoinnin kulttuuri. Toimittajat, sekundaetsivät ja muut selkärangattomat elämänmuodot, etsivät epämääräisiä kohtia, kommentteja ja muuta sosiaalisesta mediasta, jonka he sitten voivat tallettaa ruutukaappauksilla ikään kuin todisteeksi. Tällainen touhu on typerää. Se ei koskaan voi kertoa mitään todellista, vaan nämä ruutukaappaukset ovat aina sattumanvaraisia asiayhteydestä irrotettuja heittoja, jotka eivät millään tavalla voi heijastaa kokonaiskuvaa ihmisestä tai keskustelusta. Ruutukaappauspoliitikointi ja -journalismi on sama kuin äänittäisi ihmisten keskustelun ja sitten alkaisi poimia sieltä ne parhaat palat, jotka tukevat omaa agendaa. Tällä tavalla kenestä tahansa voidaan maalata demoni tai pyhimys, etenkin mikäli hän kirjoittaa paljon (kuten poliitikot yleensä tekevät).<br /><br />Journalistien tulisikin oppia muutamia juttuja, mikäli he tahtovat nostaa ammattikuntansa arvostuksen siitä suosta, johon ovat sen itse tunkeneet. Ensinnäkään journalismia ei tehdä kyttäämällä Facebookia. Toiseksi jos tahdotaan kytätä Facebookia, pitää vähintään perehtyä siihen, miten Facebook toimii. Kolmanneksi ruutukaappausjournalismi tulee lopettaa ja journalistien pitää alkaa käyttää uudelleen normaaleja journalismin työkaluja, kuten haastatteluja ja asiakirjojen ynnä muiden todisteiden hankkimista. Mikäli journalistit eivät edes näin yksinkertaisia asioita opi, on varmaa, että he tulevat menettämään vähätkin arvostuksen rippeensä.</p><p><br />Lopettaisin Hesarin tilauksen, mikäli tilaisin sitä. Valitettavasti en voi tehdä sitä. Sen sijaan laitankin adblockista erillisoikeudet Hesarin kilpailijoille, jotta selaimeni näyttää niiden sivuilla mainoksia, mutta ei edelleenkään Hesarin sivuilla. Nyt Hesarin kilpailijat saavat enemmän rahaa ja Hesari jää edelleen ilman.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Hesari uutisoi kovaan ääneen, miten kansanedustaja Laura Huhtasaari on "liittynyt rasistiseen ryhmään". Todisteinaan Hesari käyttää epämääräisiä ruutukaappauksia ja typeriä oletuksia Facebookin toiminnasta. Tällainen Facebook-"journalismi" on yksi parhaista todisteista siitä, miten alhaiseksi moderni toimittajakunta on rapautunut. Toimittajat eivät tee muuta kuin istuvat koneellaan, kaivavat persettä ja kirjoittelevat roskaa sosiaalisesta mediasta, jonka toimintaa he eivät ymmärrä rahtustakaan. Aika kaukana siitä, että pyritään välittämään olennaista ja totuudenmukaista tietoa kansalle.

Jos Facebook näyttää yhteisössä "liittynyt" tai "joined", se ei oikeasti lähellekään aina tarkoita sitä, että henkilö olisi oikeasti liittynyt ryhmään. Se voi tarkoittaa myös, että henkilö on liitetty ryhmään. Se, näkyykö henkilön liittäminen Facebookissa muodossa "liitetty" vai "liittynyt", riippuu ryhmän, liittäjän ja liitettävän asetuksista. Jos siis olettaa, että "liittynyt" tarkoittaa automaattisesti, että ihminen on liittynyt, on yhtä hölmö kuin Hesarin toimittaja sosiaalisessa mediassa. Jokainen varmasti löytää omistakin ryhmistään näitä "liittynyt"-juttuja, vaikka ei olisi koskaan itse liittynyt ko. ryhmään.


Toinen vastenmielinen puoli, jonka tämä juttu tuo esille, on moderni ruutukaappauspolitikoinnin kulttuuri. Toimittajat, sekundaetsivät ja muut selkärangattomat elämänmuodot, etsivät epämääräisiä kohtia, kommentteja ja muuta sosiaalisesta mediasta, jonka he sitten voivat tallettaa ruutukaappauksilla ikään kuin todisteeksi. Tällainen touhu on typerää. Se ei koskaan voi kertoa mitään todellista, vaan nämä ruutukaappaukset ovat aina sattumanvaraisia asiayhteydestä irrotettuja heittoja, jotka eivät millään tavalla voi heijastaa kokonaiskuvaa ihmisestä tai keskustelusta. Ruutukaappauspoliitikointi ja -journalismi on sama kuin äänittäisi ihmisten keskustelun ja sitten alkaisi poimia sieltä ne parhaat palat, jotka tukevat omaa agendaa. Tällä tavalla kenestä tahansa voidaan maalata demoni tai pyhimys, etenkin mikäli hän kirjoittaa paljon (kuten poliitikot yleensä tekevät).

Journalistien tulisikin oppia muutamia juttuja, mikäli he tahtovat nostaa ammattikuntansa arvostuksen siitä suosta, johon ovat sen itse tunkeneet. Ensinnäkään journalismia ei tehdä kyttäämällä Facebookia. Toiseksi jos tahdotaan kytätä Facebookia, pitää vähintään perehtyä siihen, miten Facebook toimii. Kolmanneksi ruutukaappausjournalismi tulee lopettaa ja journalistien pitää alkaa käyttää uudelleen normaaleja journalismin työkaluja, kuten haastatteluja ja asiakirjojen ynnä muiden todisteiden hankkimista. Mikäli journalistit eivät edes näin yksinkertaisia asioita opi, on varmaa, että he tulevat menettämään vähätkin arvostuksen rippeensä.


Lopettaisin Hesarin tilauksen, mikäli tilaisin sitä. Valitettavasti en voi tehdä sitä. Sen sijaan laitankin adblockista erillisoikeudet Hesarin kilpailijoille, jotta selaimeni näyttää niiden sivuilla mainoksia, mutta ei edelleenkään Hesarin sivuilla. Nyt Hesarin kilpailijat saavat enemmän rahaa ja Hesari jää edelleen ilman.

]]>
26 http://herrakeronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197814-facebook-pitaa-kieltaa-toimittajilta#comments Facebook Helsingin Sanomat Journalismin etiikka Klikkausjournalismi Laura Huhtasaari Fri, 03 Jul 2015 07:41:28 +0000 Jiri Keronen http://herrakeronen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197814-facebook-pitaa-kieltaa-toimittajilta