Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Sat, 07 Apr 2018 08:11:00 +0300 fi Taloustieteen imperialismista ja ryhmäajattelusta Suomessa http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253447-taloustieteen-imperialismista-ja-ryhmaajattelusta-suomessa <p><em>&rdquo;Koska talous tutkimuskohteena on avoin järjestelmä, sen tutkimusta ei voi jättää yksin taloustieteilijöille. Pikemminkin taloustutkimus edellyttää moniarvoista poliittisen talouden ymmärrystä siitä, mitä &rsquo;talous&rsquo; on.&rdquo;</em></p><p>Vítor Neves <a href="http://www.scielo.br/pdf/rep/v37n2/1809-4538-rep-37-02-00343.pdf">&rdquo;Economics and interdisciplinarity&rdquo;</a></p><p><em>Politiikka</em>-lehden 1/2018 <a href="http://politiikasta.fi/kenelle-politiikan-tutkimus-kuuluu/">pääkirjoituksessa</a> vedotaan väkevästi vastavuoroisen arvostuksen ja kunnioituksen periaatteisiin myös taloutta koskevassa asiantuntijakeskustelussa. Kuitenkin &ndash; kuten samaisen numeron taloustiedefoorumin johdannossa totean &ndash; uusklassisen taloustieteen ja poliittisen talouden &rdquo;kohtaaminen on usein muistuttanut sotaa&rdquo;. Tämä sota on luonteeltaan epäsymmetristä. Vaikka uusklassinen koulukunta on omaksunut äärikannan filosofisissa ja yhteiskuntatieteellisissä kysymyksissä, se hallitsee taloustieteellisiä laitoksia jokseenkin kaikkialla ja sen käytössä olevat voimavarat ovat ylivertaisia. Uusklassikot ovat varmoja asiastaan ja uskovat omaan kaanoniinsa. Yhteiskunnallisesti ja historiallisesti suuntautuneet poliittisen talouden tutkijat sen sijaan epäilevät liiallisen varmuuden viisautta ja puhuvat moniarvoisuuden puolesta. (Foorumi löytyy kolmessa osassa <a href="https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2018/04/FOORUMI-Patomaki-johdanto-artikkeli.pdf">täältä</a>, <a href="https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2018/04/FOORUMI-Morgan-Taloustiede-ja-normatiivisuus.pdf">täältä</a> ja <a href="https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2018/04/FOORUMI-Eskelinen-Sorsa-Talousasiantuntijuus-katsausartikkeli.pdf">täältä</a>)</p><p>Uusklassikot paitsi käyvät sotaa muita vastaan niin pyrkivät myös levittämään valtaansa imperialistisesti. Tämä näkyy tunnettujen uusklassikoiden arvovaltaisilla akateemisilla foorumeilla esittämissä luonnehdinnoissa koskien heidän suhdettaan muihin. Uusklassikot pyrkivät levittämään oppejaan yhä laajemmin sosiologian ja politologian piirissä, itse propagoimiensa ilmausten mukaan soveltaen &rdquo;säälimättömästi&rdquo; uusklassisia käsitteitä kaikkialla ja toimien &rdquo;imperialistisesti&rdquo;, &rdquo;aggressiivisesti&rdquo;, &rdquo;kutsumattomana&rdquo; ja &rdquo;hyökkäysten kautta&rdquo;. Kansainvälisen politiikan ja historian tuntijoille tällainen kieli on tuttua, liittyyhän se elimellisesti viime vuosisadan kaikkein traagisimpiin vaiheisiin. Kieli rakentaa todellisuutta.</p><p>Ryhmäajattelu tukee taloustieteen imperialismia. Ryhmäajattelu syntyy, kun tiedonsaannin rutiinit, kyseenalaistamattomuus, yksimielisyyden vaatimus ja organisatorinen eristyneisyys johtavat informaation ja tulkintojen vinoutumiseen. Suomalainen taloustiede näyttää ilmentävän kaikkia keskeisiä ryhmäajattelun oireita: yksimielisyyden illuusio; haavoittumattomuuden illuusio; kollektiivinen oman toiminnan rationalisointi; stereotyyppiset kuvat ulkopuolisista; itsesensuurin ja vaikenemisen käytännöt; toisinajattelijoiden suora painostaminen; ja organisaation sisällä tai julkisuudessa esille nousevat, itse itsensä valinneet ajatuspoliisit, jotka pyrkivät vahvistamaan stereotypioita ja ajavat sensuuria ja toisinajattelijoiden vaientamista.</p><p>Yksi osoitus tästä on uusklassikoiden tapa yrittää vaientaa tai marginalisoida muunlaisen taloustiedon tuottajia. Ensimmäinen esimerkki: kutsuin syyskuussa 2012 tunnetun osallistamistalouden tutkijan, professori <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Robin_Hahnel">Robin Hahnelin</a> pitämään esitelmän Helsingin yliopistossa (osana hänen muuta vierailuaan Suomessa ja pohjoismaissa). Professori Klaus Kultti kirjelmöi esitelmän jälkeen tiedekunnan johdolle, että laitoksen tai tiedekunnan nimissä ei &rdquo;tällaisten veijarien&rdquo; saisi antaa puhua. Kun laitoksen johtaja kysyi Kultilta, että &rdquo;olit paikalla &ndash; mikset siis haastanut Hahnelia, kommentteja sai esittää &ndash; eikö se olisi ollut hyvä strategia?&rdquo;, niin Kultti vastasi:</p><p><em>&rdquo;Taloustieteessä tieteelliset erimielisyydet ovat tyypillisesti sen verran syvällisiä, että niitä ei yleisöluennolla ratkota.&rdquo;</em></p><p>Kultin viesteistä ei käynyt ilmi yhtäkään esimerkkiä siitä, missä Hahnelin argumentaatio olisi väärää, epäpätevää tai epätieteellistä, mutta hän pyrki kulissien takana harjoittamaan hallinnollista sensuuria. Professori Vesa Kanniainen asettui sähköpostikeskustelussa tukemaan Kulttia, korostaen, että laitos tai tiedekunta saa asettua esiintymisfoorumiksi <em>ainoastaan</em>, jos esitelmöitävästä asiasta <em>vallitsee</em> <em>yksimielisyys</em> relevantin tieteenalan eli taloustieteen sisällä. Kyseenalaisena oletuksena on, että erimielisyydet eivät kuulu tieteeseen (Pohjois-Korea ilmentänee Kanniaisen tieteellisyyttä parhaimmillaan?). Samalla Kanniainen kuitenkin teki selväksi, että uusklassinen taloustiede on oikeutettu imperialismiin. Kanniainen on <a href="https://www.google.fi/url?sa=t&amp;rct=j&amp;q=&amp;esrc=s&amp;source=web&amp;cd=1&amp;ved=0ahUKEwiym_mp7vDZAhVrOJoKHaRpAW0QFgglMAA&amp;url=https%3A%2F%2Fjournal.fi%2Ftt%2Farticle%2Fdownload%2F787%2F647%2F&amp;usg=AOvVaw1WyTuQlfoJKYrjfb2MM3ho">korostanut</a> taloustieteilijöiden &rdquo;menetelmäetua, mikä aiheuttaa pelkoa&rdquo;, ja kirjoittanut &rdquo;tunkeutumisesta&rdquo; muiden tieteenalojen sisälle &ndash; tämä fallossymboliikkaa tihkuva teksti tarjoaa kielitieteilijöille ja feministeille oivan tutkimuskohteen.</p><p>Hahnelia koskevassa sähköpostikeskustelussa Kanniainen totesi myös, että &rdquo;meitä eivät kiinnosta tieteenfilosofiset kysymykset: haluamme sen sijaan ymmärtää ympäröivän maailmamme lainalaisuuksia&rdquo;. Hän ehdotti, että keskustelisimme pikemminkin sisällöllisistä kysymyksistä, esimerkiksi &rdquo;johtuiko USA:n 2008 kriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?&rdquo; ja &rdquo;johtuuko eurokriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?&rdquo;. &nbsp;Samana vuonna julkaisin juuri näitä asioita käsittelevän kirjan <em>Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen?</em> Kanniainen otti asiakseen haukkua kirjaani kaikilla mahdollisilla foorumeilla, ensi alkuun ajatuspaja Liberan sivuilla (vastasin Kanniaisen kaikkiin &rdquo;arvioihin&rdquo;, jotka perustuivat lähinnä mustavalkoisiin stereotypioihin ja henkilöhyökkäyksiin, ks. <a href="https://patomaki.fi/2012/11/olemme-kaikki-ideologisia-siksi-kannatamme-vapaata-tiedetta-julkista-keskustelua-ja-demokratiaa/">tämä</a>, <a href="https://patomaki.fi/2013/01/ideologia-ja-taloustiede-vastaus-vesa-kanniaiselle/">tämä</a> ja <a href="http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/kansantaloudellinen-aikakauskirja-12013/">tämä</a>). Hän päätti myös kirjelmöidä tiedekunnan johdolle vaatien, että &rdquo;Patomäen kirjaa ei saa käyttää oppikirjana&rdquo;. Kuitenkin kirjan englanninkielinen versio on nykyisin opintovaatimuksissamme. Sotaa voi käydä myös tappiollisesti.</p><p>Vastaavat episodit ovat toistuneet vuodesta toiseen. Kirjani <em>Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Teoriasta käytäntöön</em> (2015) joutui Heikki Pursiaisen, Tuukka Saarimaan, Mika Malirannan, Hannu Vartiaisen ja monien (usein nimimerkkien takaa vihapuhetta lietsovien) some-huutelijoiden hyökkäysten kohteeksi. Tuloksena oli sarja pitkiä blogeja (omista vastauksistani ks. <a href="https://patomaki.fi/2015/02/kuinka-kay-sivistynyt-keskustelu-taloustieteilijalta-2/">tämä</a>, <a href="https://patomaki.fi/2015/02/keskustelu-talousteoriasta-jatkuu-asiallinen-vastaus-asiattomiin-vaitteisiin-virheista/">tämä</a> ja <a href="https://patomaki.fi/2015/02/lisavastauksia-ja-kysymyksia-asiattomille-bloggareille-mika-siis-olikaan-uusklassikoiden-perusajattelu/">tämä</a>) ja lukemattomia some-kommentteja. HS-TV teki keskustelusta asiallisen <a href="https://www.hs.fi/talous/art-2000002807849.html">ohjelman</a>, mutta pitkälti Pursiaisen ja Saarimaan ehdoilla. Ohjelmassa keskityttiin vain suhteellisen lyhyeen alkuosaan kirjastani, ei sen pääsisältöön, joka koski kokonaistalouden teoriaa ja talouspolitiikkaa. Varsinkaan talouspolitiikasta Pursiaisella ja Saarimaalla ei ollut mitään mielipidettä, eivätkä he koskaan edes vaivautuneet lukemaan kirjani pääosaa.</p><p>Yksi nykyään suosittu jälkikeynesiläisen taloustiedon muoto on moderni rahateoria. Suomeen modernin rahateorian ideoita ovat tuoneet erityisesti Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joita valtavirtataloustieteilijät ovat moneen otteeseen kohdelleet kaltoin. Yksi esimerkki tästä on Helsingin yliopiston lehtori Juha Tervala, joka on julkisesti <a href="https://rahajatalous.wordpress.com/2014/12/03/jalkikeynesilaisyyden-irtaantuminen-valtavirrasta-ja-viimeaikaisen-keskustelun-tolkuttomuus/#comment-2101">luokitellut</a> Ahokkaan ja Holapan blogipalstan &rdquo;huuhaaksi&rdquo; sekä <a href="http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/wp-content/uploads/2016/03/tervala.pdf">syyttänyt</a> Ahokasta ja Holappaa Tutkimuseettisen neuvottelukunnan hyvän tieteellisen käytännön periaatteiden loukkaamisesta. Tervala sai Palkansaajasäätiöltä rahaa projektiin, jonka ainoa tunnettu sisältö liittyy Ahokkaan ja Holapan vuonna 2014 julkaistun kirjan kovasanaiseen arvosteluun. Syntyneessä keskustelussa <em>Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa</em> 2/2016 Tervala siteerasi Ahokkaan ja Holapan kirjaa tavalla, joka irrotti sitaatin kontekstistaan. Samalla Tervala lisäsi hakasulkeisiin omaa tekstiään. Tällöin lainauksen alkuperäistä sisältöä ei enää voinut ymmärtää oikein.</p><p>Ahokas ja Holappa ovat myös joutuneet kerta toiseen jälkeen paitsi sisällöllisen kritiikin niin myös tarkoituksellisen ilkeiden henkilöhyökkäysten kohteeksi varsinkin sosiaalisessa mediassa. Uusklassikoiden tyypillinen väsyttämistaktiikka on aggressiivisesti vaatia blogipalstoilla ja Facebookissa loputtomia perusteita yksinkertaisillekin väitteille. Vastatakseen pitäisi käytännössä kirjoittaa jopa kirjan verran tekstiä &ndash; vain yhtä nopeasti unohtuvaa some-debattia varten. Lopulta uusklassikoiden hyökkäykset kävivät niin raskaaksi, että Ahokas ja Holappa päättivät mielenrauhansa ja ajankäyttönsä takia sulkea &rdquo;Raha ja talous&rdquo;-sivuston.</p><p>Samaan aikaan kulissien takainen sodankäynti on jatkunut. Vuoden 2017 syksyllä Helsingin taloustieteilijät kirjelmöivät kuukausikaupalla estääkseen modernin rahateorian yhden kehittäjän &ndash; ja erittäin laajalti julkaisseen &ndash; professori <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Bill_Mitchell_(economist)">Bill Mitchellin</a> nimittämisen poliittisen talouden dosentiksi (Mitchell opettaa globaalia poliittista taloutta uudessa englanninkielisessä maisteriohjelmassamme). Ensin Tervala riitautti asian sitä käsitelleessä komiteassa. Tiedekuntaneuvostossa professori Tapio Palokangas oli erityisen aktiivinen osapuoli. Palokangas sai puolestaan tukea taloustieteen professori Antti Ripatilta (ystävä niiltä ajoilta kun itse opiskelin taloustiedettä 1980-luvulla), joka kirjoitti lausunnon tiedekunnalle yrittäen todistaa, että uusklassisella taloustieteellä on yksinoikeus termin &rdquo;poliittinen talous&rdquo; käyttöön:</p><p><em>&rdquo;Koska poliittinen talous (political economy) on taloustieteen osa-alue, poliittisen talouden dosentuuria hakevan pätevyyttä tulee tarkastella taloustieteen kriteerein.&rdquo;</em></p><p>Ripatti viittasi &rdquo;<a href="https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2018/03/Keele-Econ-Journal-Ranks.pdf">Keelen listaan</a>&rdquo;, jossa taloustieteellisiä lehtiä asetetaan ranking-järjestykseen. Oletuksena näytti olevan, että ainoastaan Keelen listalla oleva aikakauslehdet ovat tieteellisiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Heti seuraavassa tiedekuntaneuvoston kokouksessa oli arvosteltavana taloustieteen ns. nippuväitöskirja, jonka ensimmäistäkään artikkelia ei ollut julkaistu Keelen listan lehdissä. Toki noihin lehtiin on vaikeaa saada artikkeleita läpi, vaikka edustaisikin uusklassista oikeaoppisuutta, mutta tämä soti silti taloustieteilijöiden itsensä julistamaa &rdquo;tieteellisyyden&rdquo; kriteeriä vastaan. Kokouksessa en voinut välttää kiusausta huomauttaa sarkastisesti asiasta. Sarkastisuuttani pippuroi se, että artikkelini Jamie Morganin kanssa oli juuri julkaistu <em>Cambridge Journal of Economics</em> -lehdessä, mikä on jokseenkin ainoa muuta kuin uusklassista ortodoksiaa edustava lehti, joka on kelpuutettu Keelen listalle.</p><p>Ripatin kirjelmöinnin siivittämänä aloin myös vertailla taloustieteellisten julkaisujen määriä Web of Sciencessa, joka on keskeinen julkaisu- ja sitaatti-indeksi. Varmuuden vuoksi hyväksyin hakuun varsinaisen taloustieteen lisäksi myös esimerkiksi soveltavan matematiikan, yhteiskuntatieteiden matematiikan, ja tilastollisen todennäköisyyden. Löysin Ripatilta ainoastaan viisi julkaisua, joista kaksi näyttäisi olevan Keelen listalla. Minulla on Web of Sciencessa kuusi taloustieteelliseksi luokiteltua julkaisua, joista siis yksi löytyy myös Keelen listalta, ja kaikkiaan kymmenkertainen määrä (60) tieteellisiä julkaisuja. Tämä hakutulos on yhteensopiva sen kanssa, että oma oppiaineeni valtio-oppi on arvioinneissa rankkeerattu systemaattisesti satakunta sijaa korkeammalle kuin taloustiede. Rankkeeraukset ja julkaisuluokittelut ovat perimmiltään valtapolitiikkaa eivätkä minusta kuulu vapaaseen tieteeseen. On silti kiinnostavaa, että taloustieteen ajatus- ja kielipoliisit eivät pärjää itse julistamillaan kriteereillä kovinkaan kummoisesti.</p><p>Alun perin tarjosin <a href="https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2018/04/FOORUMI-Patomaki-johdanto-artikkeli.pdf">artikkeliani</a> &rdquo;Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta&rdquo; <em>Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan</em>. Kuten odottaa saattaa, tekstiä arvioivat uusklassikot eivät lainkaan lämmenneet tekstille. Melkein vuoden kestänyt arviointiprosessi tuotti lopulta vain yhden edes jotenkin kelvollisen lausunnon (pari muuta typistyivät yhteen tai kahteen huomioon tai tuomitsevaan lauseeseen), jonka mukaan kirjoittaja on väärässä taloustieteen suhteen, koska</p><p><em>&rdquo;[&hellip;] taloustieteen keskeinen premissi on, että ymmärtääksemme taloudellisia ilmiöitä meidän on mallinnettava ne. Ainoastaan huolellisen mallinnuksen kautta voimme varmistua siitä, että päätelmämme ovat johdonmukaisia ja yhteensovitettavissa ulkoisten havaintojen kanssa.&rdquo;&nbsp;</em></p><p>Tämä väite on ongelmallinen. Jossain triviaalissa mielessä on tietenkin totta, että kaikki tieteellinen selittäminen edellyttää abstrahointia ja idealisointia (ja siinä mielessä &rdquo;mallittamista&rdquo;). Uusklassinen taloustiede perustuu kuitenkin radikaalisti vaativampiin ja kyseenalaisimpiin oletuksiin. Edward Fullbrook on todennut mm. Kenneth Arrown tutkimuksiin viittaamalla, että uusklassisen teorian tavoitteena on osoittaa, että markkinatalous voi saavuttaa optimaalisen tasapainon automaattisesti. Käsitys rationaalisuudesta on valittu siten, että sen avulla toivottu tulos voidaan johtaa loogis-matemaattisesti (esim. preferenssien täytyy täyttää transitiivisuuden, täydellisyyden ja riippumattomuuden ehdot). Näin tutkimuksen etukäteen asetettu normatiivinen tavoite määrää oletukset, vaikka ne olisivat kuinka epärealistisia tai vääriä. Tällainen on matematiikan kaapuun puettua ideologiaa.</p><p>Helsingin yliopistossa on tieteidenvälisyyttä käsittelevä <a href="http://www.helsinki.fi/tint/">huippuyksikkö</a>, jota professori Uskali Mäki vetää, ja joka on paljolti keskittynyt taloustieteen filosofiaan. Tällä yksiköllä ei ole kovinkaan paljon tekemistä taloustieteen oppiaineen kanssa. Uusklassikkoja ei kiinnosta filosofia, koska he ovat varmoja uskossaan; he &rdquo;tietävät&rdquo; mikä on oikea tieteellinen menetelmä (= se mitä he itse tekevät). Tässä yhteydessä on myös tärkeätä korostaa, että moniarvoisuuden hengessä Mäen yksikkö muun muassa järjesti vuonna 2012 <a href="http://www.helsinki.fi/tint/aid_past.htm">julkisen debatin</a> &rdquo;uusklassisen teorian väitetystä autistisuudesta&rdquo; professori Hannu Vartiaisen ja allekirjoittaneen kanssa.</p><p>Olen vuosien saatossa oppinut Mäen ja hänen keskuksensa tutkimuksista monia kiinnostavia asioita. Arvostan myös Mäen pyrkimystä edesauttaa erilaisten näkemysten ja tieteiden välistä dialogia. Mäki on saavuttanut laajaa kansainvälistä tunnustusta. Web of Sciencesta hänen julkaisujaan löytyy noin 50 kappaletta ja viittauksia reilusti yli 800, mikä on merkittävä määrä (omat vastaavat lukuni ovat 60 ja 600). Suomen Akatemia on siunannut Mäen yksikköä miljoonien rahoituksella. Mäki kuitenkin puolustaa valtavirtataloustieteen ajatusta mallittamisesta. <em>Politiikka</em>-lehden foorumissa Jamie Morgan tuo esille niitä ongelmia, mitä tällaiseen malliajatteluun liittyy:</p><p><em>[&hellip;] sillä yleisellä väitteellä, että kaikki yritykset selittää maailmaa ovat jossain mielessä &ldquo;malleja&rdquo;, on vain hyvin rajallinen merkitys. Tämä yleinen väite ei kykene näkemään sitä, mikä taloustieteen malleissa on erityistä, ja siinä mielessä se on joko epärehellinen, triviaali tai harhaanjohtava. Uskali Mäen argumentoinnilla on välillä taipumusta jättää nämä olennaiset erot ja kysymykset sivuun.&rdquo;</em></p><p>Vedoten mallittamisen teknisiin vaatimuksiin, valtavirtataloustiede on onnistunut myös välttämään viimeaikaisen yliopistopolitiikan kurimuksen. Oppiaineita on ajettu alas ja pakkoyhdistetty erilaisiksi ohjelmiksi, yksiköiksi ja keskuksiksi sillä argumentilla, että oppiaineet ovat &rdquo;siiloja&rdquo;, jotka pitää rikkoa tai räjäyttää (ks. <a href="http://yliopisto2020.fi/siiloja-rajayttamassa/">&rdquo;siiloja räjäyttämässä&rdquo;</a>). Yhteiskuntatieteissä ainoa siiloksi luokiteltavissa oleva oppiaine on ollut taloustiede. Paradoksaalisesti juuri sen eristäytymistä on edelleen tuettu. HY:n valtiotieteellisessä tiedekunnassa vain ja ainoastaan ryhmäajattelua harjoittava taloustiede on käytännössä saanut jatkaa itsenäisenä oppiaineena.</p><p>Myöskään resurssileikkaukset eivät näytä koskevan taloustiedettä. Pääministeri Sipilä julisti syyskuussa 2017, että Suomeen tulee &rdquo;taloustieteen huippuyksikkö&rdquo;, jonka tarkoituksena on tuottaa tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi. Virallisen <a href="http://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/10616/suomeen-perustetaan-taloustieteen-huippuyksikko">tiedotteen</a> mukaan &rdquo;kansainväliselle huipulle tähtäävään&rdquo; yksikköön perustetaan jopa uutta 15 professuuria. Kosmologian professori Kari Enqvist <a href="https://yle.fi/uutiset/3-9892415">kommentoi</a> Sipilän ja taloustieteilijän hanketta:</p><p><em>&rdquo;Yksikkö voidaan nimetä vaikka Himalajaksi ja sen johtaja Suurkuninkaaksi, mutta tosiseikka on, että sinne tullaan palkkaamaan vain keskinkertaisuuksia. Muita ei ole saatavilla.&rdquo;</em></p><p><em>Politiikka</em>-lehden foorumimme keskeinen pointti on, että uusklassinen taloustiede ei suinkaan toimi akateemisessa norsunluutornissa yhteiskunnan ulkopuolella, vaan sen tuottamat tulkinnat ja väitteet ovat osallistuneet ja yhä edelleen aktiivisesti osallistuvat yhteiskunnallisten suhteiden, käytäntöjen ja instituutioiden uudelleenjärjestämiseen. Paljolti tiedon yhteiskunnallisesta merkityksestä johtuen on olemassa monia toimijoita ja monenlaisia mekanismeja, jotka suosivat uusklassista tutkimusta silloin kun päätetään rahoituksesta ja asemista ja määritellään tiedollista auktoriteettia ja kohotetaan joidenkin suuntausten arvovaltaa.</p><p>Tämä tuki on täysin riippumatonta siitä, onko valtavirtataloustieteen oletuksissa tai menetelmissä mitään järkeä tai tuloksissa mitään perää. Valtavirtataloustiede on aikakautemme hallitseva ideologia.</p><p><strong>Heikki Patomäki</strong></p><p><em>Kirjoitusta on täsmennetty 3.5.2018 siinä olleiden, Juha Tervalaa koskeneiden epätäsmällisten ja liian kärjekkäiden ilmausten korjaamiseksi. Pahoittelen mahdollisia väärinkäsityksiä.</em></p><p>PS(1). Dokumentoin tunnettujen uusklassikoiden esittämiä luonnehdintoja taloustieteilijöiden ja muiden suhteista <em>Politiikka</em>-artikkelini viitteessä 5. Viitteessä 26 puolestaan ennakoin, että &rdquo;uusklassikoiden vastaus tulee todennäköisesti noudattamaan ryhmäajattelulogiikkaa&rdquo; (sikäli kuin he ylipäänsä vastaavat, pelkän vaientamisyrityksen sijasta). Ks. myös <em>Turun Sanomien</em> 23.3. <a href="https://patomaki.fi/2018/03/taloustieto-on-valtaa/">aliokirjoitukseni</a> siitä, kuinka taloustieto on valtaa, ja miten tiedosta voi myös tulla vallan väline.</p><p>PS(2). On valaisevaa katsoa Web of Science&rsquo;sta ja muista indekseistä mitä sellaiset suomalaiset taloustieteilijä-vaikuttajat &ndash; vain muutaman mainitakseni &ndash; kuin Lauri Kajanoja, Sixten Korkman, Elina Lepomäki, Heikki Pursiainen, Antti Suvanto, Antero Vartia, Juhana Vartiainen tai Björn Wahlroos ovat julkaisseet ja miten heihin on viitattu. Sama pätee myös esimerkiksi sellaisiin vaikutusvaltaisiin virkamiehiin kuin Martti Hetemäki, Jukka Pekkarinen ja Sami Yläoutinen (valtiovarainministeriön vallasta ks. <a href="http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/190337-vmn-virkamiehet-tekevat-politiikkaa-ja-kahmivat-valtaa">tämä</a> ja <a href="http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/190567-vmn-virkamiesraportti-on-myos-alyllisesti-eparehellinen">tämä</a>). Hakujen tuottamista julkaisu- ja viittauslistoista on kovin vaikea löytää vaikkapa Keelen listan taloustieteellisiä aikakauslehtiä, lukuun ottamatta Wahlroosin muutamia 1980-luvulla julkaistuja artikkeleita, jotka ovat keränneet joitakin hajaviittauksia (on huomattava, että tietojen hakeminen indeksistä vaatii usein selvittelytyötä ja tulkintaa). Toki tässä blogissa mainituista taloustieteilijöistä esimerkiksi Vesa Kanniainen, Klaus Kultti ja Hannu Vartiainen ovat julkaisseet joitakin artikkeleita myös Keele-listan lehdissä. Keelen listan tai muiden vastaavien hierarkkisten rankkeerausten käyttäminen &rdquo;tieteellisyyden&rdquo; kriteereinä on uusklassikoiden oma ajatus, jota en itse lainkaan jaa. Taloustieteen valtavirtalehtien edustaman teorian ja maailmankuvan luonteesta ja käytännön vaikutuksista, ks. <em>Politiikka</em>-foorumi.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> ”Koska talous tutkimuskohteena on avoin järjestelmä, sen tutkimusta ei voi jättää yksin taloustieteilijöille. Pikemminkin taloustutkimus edellyttää moniarvoista poliittisen talouden ymmärrystä siitä, mitä ’talous’ on.”

Vítor Neves ”Economics and interdisciplinarity”

Politiikka-lehden 1/2018 pääkirjoituksessa vedotaan väkevästi vastavuoroisen arvostuksen ja kunnioituksen periaatteisiin myös taloutta koskevassa asiantuntijakeskustelussa. Kuitenkin – kuten samaisen numeron taloustiedefoorumin johdannossa totean – uusklassisen taloustieteen ja poliittisen talouden ”kohtaaminen on usein muistuttanut sotaa”. Tämä sota on luonteeltaan epäsymmetristä. Vaikka uusklassinen koulukunta on omaksunut äärikannan filosofisissa ja yhteiskuntatieteellisissä kysymyksissä, se hallitsee taloustieteellisiä laitoksia jokseenkin kaikkialla ja sen käytössä olevat voimavarat ovat ylivertaisia. Uusklassikot ovat varmoja asiastaan ja uskovat omaan kaanoniinsa. Yhteiskunnallisesti ja historiallisesti suuntautuneet poliittisen talouden tutkijat sen sijaan epäilevät liiallisen varmuuden viisautta ja puhuvat moniarvoisuuden puolesta. (Foorumi löytyy kolmessa osassa täältä, täältä ja täältä)

Uusklassikot paitsi käyvät sotaa muita vastaan niin pyrkivät myös levittämään valtaansa imperialistisesti. Tämä näkyy tunnettujen uusklassikoiden arvovaltaisilla akateemisilla foorumeilla esittämissä luonnehdinnoissa koskien heidän suhdettaan muihin. Uusklassikot pyrkivät levittämään oppejaan yhä laajemmin sosiologian ja politologian piirissä, itse propagoimiensa ilmausten mukaan soveltaen ”säälimättömästi” uusklassisia käsitteitä kaikkialla ja toimien ”imperialistisesti”, ”aggressiivisesti”, ”kutsumattomana” ja ”hyökkäysten kautta”. Kansainvälisen politiikan ja historian tuntijoille tällainen kieli on tuttua, liittyyhän se elimellisesti viime vuosisadan kaikkein traagisimpiin vaiheisiin. Kieli rakentaa todellisuutta.

Ryhmäajattelu tukee taloustieteen imperialismia. Ryhmäajattelu syntyy, kun tiedonsaannin rutiinit, kyseenalaistamattomuus, yksimielisyyden vaatimus ja organisatorinen eristyneisyys johtavat informaation ja tulkintojen vinoutumiseen. Suomalainen taloustiede näyttää ilmentävän kaikkia keskeisiä ryhmäajattelun oireita: yksimielisyyden illuusio; haavoittumattomuuden illuusio; kollektiivinen oman toiminnan rationalisointi; stereotyyppiset kuvat ulkopuolisista; itsesensuurin ja vaikenemisen käytännöt; toisinajattelijoiden suora painostaminen; ja organisaation sisällä tai julkisuudessa esille nousevat, itse itsensä valinneet ajatuspoliisit, jotka pyrkivät vahvistamaan stereotypioita ja ajavat sensuuria ja toisinajattelijoiden vaientamista.

Yksi osoitus tästä on uusklassikoiden tapa yrittää vaientaa tai marginalisoida muunlaisen taloustiedon tuottajia. Ensimmäinen esimerkki: kutsuin syyskuussa 2012 tunnetun osallistamistalouden tutkijan, professori Robin Hahnelin pitämään esitelmän Helsingin yliopistossa (osana hänen muuta vierailuaan Suomessa ja pohjoismaissa). Professori Klaus Kultti kirjelmöi esitelmän jälkeen tiedekunnan johdolle, että laitoksen tai tiedekunnan nimissä ei ”tällaisten veijarien” saisi antaa puhua. Kun laitoksen johtaja kysyi Kultilta, että ”olit paikalla – mikset siis haastanut Hahnelia, kommentteja sai esittää – eikö se olisi ollut hyvä strategia?”, niin Kultti vastasi:

”Taloustieteessä tieteelliset erimielisyydet ovat tyypillisesti sen verran syvällisiä, että niitä ei yleisöluennolla ratkota.”

Kultin viesteistä ei käynyt ilmi yhtäkään esimerkkiä siitä, missä Hahnelin argumentaatio olisi väärää, epäpätevää tai epätieteellistä, mutta hän pyrki kulissien takana harjoittamaan hallinnollista sensuuria. Professori Vesa Kanniainen asettui sähköpostikeskustelussa tukemaan Kulttia, korostaen, että laitos tai tiedekunta saa asettua esiintymisfoorumiksi ainoastaan, jos esitelmöitävästä asiasta vallitsee yksimielisyys relevantin tieteenalan eli taloustieteen sisällä. Kyseenalaisena oletuksena on, että erimielisyydet eivät kuulu tieteeseen (Pohjois-Korea ilmentänee Kanniaisen tieteellisyyttä parhaimmillaan?). Samalla Kanniainen kuitenkin teki selväksi, että uusklassinen taloustiede on oikeutettu imperialismiin. Kanniainen on korostanut taloustieteilijöiden ”menetelmäetua, mikä aiheuttaa pelkoa”, ja kirjoittanut ”tunkeutumisesta” muiden tieteenalojen sisälle – tämä fallossymboliikkaa tihkuva teksti tarjoaa kielitieteilijöille ja feministeille oivan tutkimuskohteen.

Hahnelia koskevassa sähköpostikeskustelussa Kanniainen totesi myös, että ”meitä eivät kiinnosta tieteenfilosofiset kysymykset: haluamme sen sijaan ymmärtää ympäröivän maailmamme lainalaisuuksia”. Hän ehdotti, että keskustelisimme pikemminkin sisällöllisistä kysymyksistä, esimerkiksi ”johtuiko USA:n 2008 kriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?” ja ”johtuuko eurokriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?”.  Samana vuonna julkaisin juuri näitä asioita käsittelevän kirjan Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Kanniainen otti asiakseen haukkua kirjaani kaikilla mahdollisilla foorumeilla, ensi alkuun ajatuspaja Liberan sivuilla (vastasin Kanniaisen kaikkiin ”arvioihin”, jotka perustuivat lähinnä mustavalkoisiin stereotypioihin ja henkilöhyökkäyksiin, ks. tämä, tämä ja tämä). Hän päätti myös kirjelmöidä tiedekunnan johdolle vaatien, että ”Patomäen kirjaa ei saa käyttää oppikirjana”. Kuitenkin kirjan englanninkielinen versio on nykyisin opintovaatimuksissamme. Sotaa voi käydä myös tappiollisesti.

Vastaavat episodit ovat toistuneet vuodesta toiseen. Kirjani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Teoriasta käytäntöön (2015) joutui Heikki Pursiaisen, Tuukka Saarimaan, Mika Malirannan, Hannu Vartiaisen ja monien (usein nimimerkkien takaa vihapuhetta lietsovien) some-huutelijoiden hyökkäysten kohteeksi. Tuloksena oli sarja pitkiä blogeja (omista vastauksistani ks. tämä, tämä ja tämä) ja lukemattomia some-kommentteja. HS-TV teki keskustelusta asiallisen ohjelman, mutta pitkälti Pursiaisen ja Saarimaan ehdoilla. Ohjelmassa keskityttiin vain suhteellisen lyhyeen alkuosaan kirjastani, ei sen pääsisältöön, joka koski kokonaistalouden teoriaa ja talouspolitiikkaa. Varsinkaan talouspolitiikasta Pursiaisella ja Saarimaalla ei ollut mitään mielipidettä, eivätkä he koskaan edes vaivautuneet lukemaan kirjani pääosaa.

Yksi nykyään suosittu jälkikeynesiläisen taloustiedon muoto on moderni rahateoria. Suomeen modernin rahateorian ideoita ovat tuoneet erityisesti Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joita valtavirtataloustieteilijät ovat moneen otteeseen kohdelleet kaltoin. Yksi esimerkki tästä on Helsingin yliopiston lehtori Juha Tervala, joka on julkisesti luokitellut Ahokkaan ja Holapan blogipalstan ”huuhaaksi” sekä syyttänyt Ahokasta ja Holappaa Tutkimuseettisen neuvottelukunnan hyvän tieteellisen käytännön periaatteiden loukkaamisesta. Tervala sai Palkansaajasäätiöltä rahaa projektiin, jonka ainoa tunnettu sisältö liittyy Ahokkaan ja Holapan vuonna 2014 julkaistun kirjan kovasanaiseen arvosteluun. Syntyneessä keskustelussa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2016 Tervala siteerasi Ahokkaan ja Holapan kirjaa tavalla, joka irrotti sitaatin kontekstistaan. Samalla Tervala lisäsi hakasulkeisiin omaa tekstiään. Tällöin lainauksen alkuperäistä sisältöä ei enää voinut ymmärtää oikein.

Ahokas ja Holappa ovat myös joutuneet kerta toiseen jälkeen paitsi sisällöllisen kritiikin niin myös tarkoituksellisen ilkeiden henkilöhyökkäysten kohteeksi varsinkin sosiaalisessa mediassa. Uusklassikoiden tyypillinen väsyttämistaktiikka on aggressiivisesti vaatia blogipalstoilla ja Facebookissa loputtomia perusteita yksinkertaisillekin väitteille. Vastatakseen pitäisi käytännössä kirjoittaa jopa kirjan verran tekstiä – vain yhtä nopeasti unohtuvaa some-debattia varten. Lopulta uusklassikoiden hyökkäykset kävivät niin raskaaksi, että Ahokas ja Holappa päättivät mielenrauhansa ja ajankäyttönsä takia sulkea ”Raha ja talous”-sivuston.

Samaan aikaan kulissien takainen sodankäynti on jatkunut. Vuoden 2017 syksyllä Helsingin taloustieteilijät kirjelmöivät kuukausikaupalla estääkseen modernin rahateorian yhden kehittäjän – ja erittäin laajalti julkaisseen – professori Bill Mitchellin nimittämisen poliittisen talouden dosentiksi (Mitchell opettaa globaalia poliittista taloutta uudessa englanninkielisessä maisteriohjelmassamme). Ensin Tervala riitautti asian sitä käsitelleessä komiteassa. Tiedekuntaneuvostossa professori Tapio Palokangas oli erityisen aktiivinen osapuoli. Palokangas sai puolestaan tukea taloustieteen professori Antti Ripatilta (ystävä niiltä ajoilta kun itse opiskelin taloustiedettä 1980-luvulla), joka kirjoitti lausunnon tiedekunnalle yrittäen todistaa, että uusklassisella taloustieteellä on yksinoikeus termin ”poliittinen talous” käyttöön:

”Koska poliittinen talous (political economy) on taloustieteen osa-alue, poliittisen talouden dosentuuria hakevan pätevyyttä tulee tarkastella taloustieteen kriteerein.”

Ripatti viittasi ”Keelen listaan”, jossa taloustieteellisiä lehtiä asetetaan ranking-järjestykseen. Oletuksena näytti olevan, että ainoastaan Keelen listalla oleva aikakauslehdet ovat tieteellisiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Heti seuraavassa tiedekuntaneuvoston kokouksessa oli arvosteltavana taloustieteen ns. nippuväitöskirja, jonka ensimmäistäkään artikkelia ei ollut julkaistu Keelen listan lehdissä. Toki noihin lehtiin on vaikeaa saada artikkeleita läpi, vaikka edustaisikin uusklassista oikeaoppisuutta, mutta tämä soti silti taloustieteilijöiden itsensä julistamaa ”tieteellisyyden” kriteeriä vastaan. Kokouksessa en voinut välttää kiusausta huomauttaa sarkastisesti asiasta. Sarkastisuuttani pippuroi se, että artikkelini Jamie Morganin kanssa oli juuri julkaistu Cambridge Journal of Economics -lehdessä, mikä on jokseenkin ainoa muuta kuin uusklassista ortodoksiaa edustava lehti, joka on kelpuutettu Keelen listalle.

Ripatin kirjelmöinnin siivittämänä aloin myös vertailla taloustieteellisten julkaisujen määriä Web of Sciencessa, joka on keskeinen julkaisu- ja sitaatti-indeksi. Varmuuden vuoksi hyväksyin hakuun varsinaisen taloustieteen lisäksi myös esimerkiksi soveltavan matematiikan, yhteiskuntatieteiden matematiikan, ja tilastollisen todennäköisyyden. Löysin Ripatilta ainoastaan viisi julkaisua, joista kaksi näyttäisi olevan Keelen listalla. Minulla on Web of Sciencessa kuusi taloustieteelliseksi luokiteltua julkaisua, joista siis yksi löytyy myös Keelen listalta, ja kaikkiaan kymmenkertainen määrä (60) tieteellisiä julkaisuja. Tämä hakutulos on yhteensopiva sen kanssa, että oma oppiaineeni valtio-oppi on arvioinneissa rankkeerattu systemaattisesti satakunta sijaa korkeammalle kuin taloustiede. Rankkeeraukset ja julkaisuluokittelut ovat perimmiltään valtapolitiikkaa eivätkä minusta kuulu vapaaseen tieteeseen. On silti kiinnostavaa, että taloustieteen ajatus- ja kielipoliisit eivät pärjää itse julistamillaan kriteereillä kovinkaan kummoisesti.

Alun perin tarjosin artikkeliani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan. Kuten odottaa saattaa, tekstiä arvioivat uusklassikot eivät lainkaan lämmenneet tekstille. Melkein vuoden kestänyt arviointiprosessi tuotti lopulta vain yhden edes jotenkin kelvollisen lausunnon (pari muuta typistyivät yhteen tai kahteen huomioon tai tuomitsevaan lauseeseen), jonka mukaan kirjoittaja on väärässä taloustieteen suhteen, koska

”[…] taloustieteen keskeinen premissi on, että ymmärtääksemme taloudellisia ilmiöitä meidän on mallinnettava ne. Ainoastaan huolellisen mallinnuksen kautta voimme varmistua siitä, että päätelmämme ovat johdonmukaisia ja yhteensovitettavissa ulkoisten havaintojen kanssa.” 

Tämä väite on ongelmallinen. Jossain triviaalissa mielessä on tietenkin totta, että kaikki tieteellinen selittäminen edellyttää abstrahointia ja idealisointia (ja siinä mielessä ”mallittamista”). Uusklassinen taloustiede perustuu kuitenkin radikaalisti vaativampiin ja kyseenalaisimpiin oletuksiin. Edward Fullbrook on todennut mm. Kenneth Arrown tutkimuksiin viittaamalla, että uusklassisen teorian tavoitteena on osoittaa, että markkinatalous voi saavuttaa optimaalisen tasapainon automaattisesti. Käsitys rationaalisuudesta on valittu siten, että sen avulla toivottu tulos voidaan johtaa loogis-matemaattisesti (esim. preferenssien täytyy täyttää transitiivisuuden, täydellisyyden ja riippumattomuuden ehdot). Näin tutkimuksen etukäteen asetettu normatiivinen tavoite määrää oletukset, vaikka ne olisivat kuinka epärealistisia tai vääriä. Tällainen on matematiikan kaapuun puettua ideologiaa.

Helsingin yliopistossa on tieteidenvälisyyttä käsittelevä huippuyksikkö, jota professori Uskali Mäki vetää, ja joka on paljolti keskittynyt taloustieteen filosofiaan. Tällä yksiköllä ei ole kovinkaan paljon tekemistä taloustieteen oppiaineen kanssa. Uusklassikkoja ei kiinnosta filosofia, koska he ovat varmoja uskossaan; he ”tietävät” mikä on oikea tieteellinen menetelmä (= se mitä he itse tekevät). Tässä yhteydessä on myös tärkeätä korostaa, että moniarvoisuuden hengessä Mäen yksikkö muun muassa järjesti vuonna 2012 julkisen debatin ”uusklassisen teorian väitetystä autistisuudesta” professori Hannu Vartiaisen ja allekirjoittaneen kanssa.

Olen vuosien saatossa oppinut Mäen ja hänen keskuksensa tutkimuksista monia kiinnostavia asioita. Arvostan myös Mäen pyrkimystä edesauttaa erilaisten näkemysten ja tieteiden välistä dialogia. Mäki on saavuttanut laajaa kansainvälistä tunnustusta. Web of Sciencesta hänen julkaisujaan löytyy noin 50 kappaletta ja viittauksia reilusti yli 800, mikä on merkittävä määrä (omat vastaavat lukuni ovat 60 ja 600). Suomen Akatemia on siunannut Mäen yksikköä miljoonien rahoituksella. Mäki kuitenkin puolustaa valtavirtataloustieteen ajatusta mallittamisesta. Politiikka-lehden foorumissa Jamie Morgan tuo esille niitä ongelmia, mitä tällaiseen malliajatteluun liittyy:

[…] sillä yleisellä väitteellä, että kaikki yritykset selittää maailmaa ovat jossain mielessä “malleja”, on vain hyvin rajallinen merkitys. Tämä yleinen väite ei kykene näkemään sitä, mikä taloustieteen malleissa on erityistä, ja siinä mielessä se on joko epärehellinen, triviaali tai harhaanjohtava. Uskali Mäen argumentoinnilla on välillä taipumusta jättää nämä olennaiset erot ja kysymykset sivuun.”

Vedoten mallittamisen teknisiin vaatimuksiin, valtavirtataloustiede on onnistunut myös välttämään viimeaikaisen yliopistopolitiikan kurimuksen. Oppiaineita on ajettu alas ja pakkoyhdistetty erilaisiksi ohjelmiksi, yksiköiksi ja keskuksiksi sillä argumentilla, että oppiaineet ovat ”siiloja”, jotka pitää rikkoa tai räjäyttää (ks. ”siiloja räjäyttämässä”). Yhteiskuntatieteissä ainoa siiloksi luokiteltavissa oleva oppiaine on ollut taloustiede. Paradoksaalisesti juuri sen eristäytymistä on edelleen tuettu. HY:n valtiotieteellisessä tiedekunnassa vain ja ainoastaan ryhmäajattelua harjoittava taloustiede on käytännössä saanut jatkaa itsenäisenä oppiaineena.

Myöskään resurssileikkaukset eivät näytä koskevan taloustiedettä. Pääministeri Sipilä julisti syyskuussa 2017, että Suomeen tulee ”taloustieteen huippuyksikkö”, jonka tarkoituksena on tuottaa tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi. Virallisen tiedotteen mukaan ”kansainväliselle huipulle tähtäävään” yksikköön perustetaan jopa uutta 15 professuuria. Kosmologian professori Kari Enqvist kommentoi Sipilän ja taloustieteilijän hanketta:

”Yksikkö voidaan nimetä vaikka Himalajaksi ja sen johtaja Suurkuninkaaksi, mutta tosiseikka on, että sinne tullaan palkkaamaan vain keskinkertaisuuksia. Muita ei ole saatavilla.”

Politiikka-lehden foorumimme keskeinen pointti on, että uusklassinen taloustiede ei suinkaan toimi akateemisessa norsunluutornissa yhteiskunnan ulkopuolella, vaan sen tuottamat tulkinnat ja väitteet ovat osallistuneet ja yhä edelleen aktiivisesti osallistuvat yhteiskunnallisten suhteiden, käytäntöjen ja instituutioiden uudelleenjärjestämiseen. Paljolti tiedon yhteiskunnallisesta merkityksestä johtuen on olemassa monia toimijoita ja monenlaisia mekanismeja, jotka suosivat uusklassista tutkimusta silloin kun päätetään rahoituksesta ja asemista ja määritellään tiedollista auktoriteettia ja kohotetaan joidenkin suuntausten arvovaltaa.

Tämä tuki on täysin riippumatonta siitä, onko valtavirtataloustieteen oletuksissa tai menetelmissä mitään järkeä tai tuloksissa mitään perää. Valtavirtataloustiede on aikakautemme hallitseva ideologia.

Heikki Patomäki

Kirjoitusta on täsmennetty 3.5.2018 siinä olleiden, Juha Tervalaa koskeneiden epätäsmällisten ja liian kärjekkäiden ilmausten korjaamiseksi. Pahoittelen mahdollisia väärinkäsityksiä.

PS(1). Dokumentoin tunnettujen uusklassikoiden esittämiä luonnehdintoja taloustieteilijöiden ja muiden suhteista Politiikka-artikkelini viitteessä 5. Viitteessä 26 puolestaan ennakoin, että ”uusklassikoiden vastaus tulee todennäköisesti noudattamaan ryhmäajattelulogiikkaa” (sikäli kuin he ylipäänsä vastaavat, pelkän vaientamisyrityksen sijasta). Ks. myös Turun Sanomien 23.3. aliokirjoitukseni siitä, kuinka taloustieto on valtaa, ja miten tiedosta voi myös tulla vallan väline.

PS(2). On valaisevaa katsoa Web of Science’sta ja muista indekseistä mitä sellaiset suomalaiset taloustieteilijä-vaikuttajat – vain muutaman mainitakseni – kuin Lauri Kajanoja, Sixten Korkman, Elina Lepomäki, Heikki Pursiainen, Antti Suvanto, Antero Vartia, Juhana Vartiainen tai Björn Wahlroos ovat julkaisseet ja miten heihin on viitattu. Sama pätee myös esimerkiksi sellaisiin vaikutusvaltaisiin virkamiehiin kuin Martti Hetemäki, Jukka Pekkarinen ja Sami Yläoutinen (valtiovarainministeriön vallasta ks. tämä ja tämä). Hakujen tuottamista julkaisu- ja viittauslistoista on kovin vaikea löytää vaikkapa Keelen listan taloustieteellisiä aikakauslehtiä, lukuun ottamatta Wahlroosin muutamia 1980-luvulla julkaistuja artikkeleita, jotka ovat keränneet joitakin hajaviittauksia (on huomattava, että tietojen hakeminen indeksistä vaatii usein selvittelytyötä ja tulkintaa). Toki tässä blogissa mainituista taloustieteilijöistä esimerkiksi Vesa Kanniainen, Klaus Kultti ja Hannu Vartiainen ovat julkaisseet joitakin artikkeleita myös Keele-listan lehdissä. Keelen listan tai muiden vastaavien hierarkkisten rankkeerausten käyttäminen ”tieteellisyyden” kriteereinä on uusklassikoiden oma ajatus, jota en itse lainkaan jaa. Taloustieteen valtavirtalehtien edustaman teorian ja maailmankuvan luonteesta ja käytännön vaikutuksista, ks. Politiikka-foorumi.

]]>
15 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253447-taloustieteen-imperialismista-ja-ryhmaajattelusta-suomessa#comments Poliittinen talous Talouspolitiikka Taloustiede Sat, 07 Apr 2018 05:11:00 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253447-taloustieteen-imperialismista-ja-ryhmaajattelusta-suomessa
Onko Venäjä Suomelle uhka? http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247842-onko-venaja-suomelle-uhka <p>Kohu viestikoekeskus-kirjoituksesta jatkuu. Taustalla väijyy kysymys &rdquo;voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?&rdquo;. Salaista tiedustelua, salaisia sopimuksia ja erilaisia peiteoperaatioita perustellaan turvallisuusuhilla. Tässä blogissa pohdin kysymystä Venäjä-uhasta ja erittelen tuon kysymyksen taustaoletuksia.</p><hr /><p>MTV3:n vaalitentin mukaan presidenttiehdokkaat jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan miten he suhtautuvat kysymykseen Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhasta Suomelle. Kaikista ehdokkaista Matti Vanhanen näyttäisi pelkäävän Venäjän uhkaa eniten. Samoilla linjoilla ovat myös Tuula Haatainen, Pekka Haavisto, Laura Huhtasaari ja Nils Torvalds. Toisella puolella ovat ne, jotka luottavat Venäjään: Paavo Väyrynen, Sauli Niinistö ja Merja Kyllönen, tässä järjestyksessä.</p><p>Jokainen kysymys ennakko-olettaa monia asioita. Jotkut kysymykset voivat olla vahvasti ladattuja. Esimerkiksi &rdquo;milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?&rdquo; olettaa, että olet aiemmin lyönyt häntä. Joskus taustaoletukset voivat olla viattomampia, mutta kuitenkin ratkaisevia vastauksen kannalta. Kysymys &rdquo;minkä värinen on taivas?&rdquo; voi perustua oletukseen, että puhumme pilvettömästä taivaasta päiväsaikaan maan pinnalla. Vaikkapa yöllä, auringonnousun tai lumimyrskyn aikaan tai Marsin pinnalla taivaan väri on kaikkea muuta kuin sininen.</p><p>Kysymykset pitävät sisällään vertailu- ja kontrastijoukon. Kun pappi kysyi vankilassa kuuluisalta amerikkalaiselta pankkirosvolta Willie Suttonilta, että miksi hän ryöstää pankkeja, Sutton vastasi: &rdquo;Koska pankeissa on rahaa&rdquo;. Pappi ihmetteli miksi Sutton ei tee kunniallista työtä. Suttonin mielestä olennaiset vaihtoehdot olivat: {ryöstän pankkeja, ryöstän jotain muuta}. Järkevä vastaus riippuu kontrastijoukosta.</p><p>Mitä sitten tarkoittaa kysymys &rdquo;voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?&rdquo;? Yksi mahdollisuus on ajatella asiaa kahdenvälisten suhteiden näkökulmasta. Tällöinkin on ainakin kaksi mahdollisuutta. Voidaan arvioida Venäjän aikeita kaikesta irrallaan &ndash; tai voidaan verrata eri maita ja niiden uhkaa Suomelle.</p><p>Jälkimmäisessä tapauksessa vertailujoukko voisi mennä näin: Suomeen voisi hyökätä joku muu pohjoismaa, EU-jäsen, Yhdysvallat tai Venäjä. Oletetaan, että presidenttiehdokkaat Väyrynen, Niinistö ja Kyllönen ovat oikeassa. Venäjä ei tule hyökkäämään Suomeen. Kontrastijoukolla on kuitenkin tässäkin väliä. Yleinen näkemys on, että sekä pohjoismaat erikseen että EU muodostavat turvallisuusyhteisön tarkoittaen, että niiden sisäiset konfliktit voidaan ratkaista rauhanomaisin keinoin ja myös rauhanomaisten muutosten kautta.</p><p>EU:n hajoaminen voisi johtaa Jugoslavia-tyyppiseen kehitykseen, mutta se on Brexitistä huolimatta edelleen kaukainen näköala. Mitään erityistä Suomeen kohdistuvaa uhkaa ei EU-maista tule. Myöskään Yhdysvallat ei hyökkää Suomeen, eikä millään muulla maalla ole kykyä iskeä Suomeen tai valloittaa Suomea. Jäljelle jää vain Venäjä. Sekä Suomi että Venäjä ovat myös varautuneet kollektiivisen väkivallan käyttöön Suomen rajan läheisyydessä. Toisin sanoen tästä näkökulmasta sodan todennäköisyys Venäjän kanssa voi olla pieni, mutta se ei ole olematon.</p><p>Kontrastijoukko voi koskea myös sitä, minkä tyyppisestä konfliktista on kyse. Onko uhka siinä, että Venäjä hyökkää yksin Suomeen, vai siinä, että joutuu Suomi mukaan Venäjä-konfliktin osapuoleksi? Presidenttiehdokkaiden vastaukset kysymykseen &rdquo;voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?&rdquo; saattavat erota juuri siksi, että he tekevät erilaisia oletuksia sen suhteen, onko kyse vain kahdenvälisistä suhteista vaiko laajemman konfliktin mahdollisuudesta. Useimmat heistä näyttäisivät pitävän ajautumista laajempaan konfliktiin joko ainoana tai todennäköisimpänä uhkana.</p><p>Kysymys &rdquo;voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?&rdquo; on siis monimielinen. Se on myös yksipuolinen, koska siinä arvioidaan vain Venäjän uhkaa, ei uhkaa Venäjälle. Laajempi ja tasapuolisempi mahdollisuuksien joukko voisi olla vaikka tällainen:</p><p>{Venäjä on uhka Suomelle, Venäjä on uhka EU:lle, Venäjä on uhka Natolle, Suomi on uhka Venäjälle, EU on uhka Venäjälle, Nato on uhka Venäjälle}</p><p>Jos ajatellaan pelkästään subjektiivisia havaintoja, on selvää, että useimmat näistä uhkakuvista ovat jo nyt osa elävää todellisuutta. Venäjällä Suomea tuskin ajatellaan uhkana itsessään, mutta osana Nato-järjestelmiä kyllä. Lisäksi EU:n pyrkimys rakentaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja tiivistää sotilaallista integraatiota voivat tehdä EU:sta sotilaallisen suurvallan. Jo nyt EU on tukenut muun muassa Venäjän johdon pelkäämiä värivallankumouksia.</p><p>Tämä viittaa siihen, että tulevaisuuden vaaroja pitää pohtia vuorovaikutuksen ja kokonaisuuden kautta. Perinteinen kansainvälisten suhteiden teoria erottaa kaksi tyypillistä konfliktien selitysmallia: pelotemallin ja spiraalimallin. Peloteajattelijat uskovat, että vastapuoli uskoo vain voimaan. Jos &rdquo;meillä&rdquo; ei ole sotilaallista kykyä tai tahtoa käyttää sotilaallista voimaa, &rdquo;toinen&rdquo; tulkitsee sen heikkoudeksi, mikä yllyttää tuota toista aggressioon tai sen jatkamiseen. Tämän mallin mukaan &rdquo;meidän&rdquo; täytyy olla riittävän vahvoja sekä osoittaa jokaisessa kiistassa päättäväisyytemme ja peräänantamattomuutemme, muuten voimapoliittisessa pelissä käy huonosti. Vahvuutta voidaan rakentaa liittoutumalla tai varustautumalla. Esimerkiksi Matti Vanhanen kannattaa varustautumista ja Nils Torvalds liittoutumista Naton kanssa.</p><p>Spiraalimalli perustuu päättelyyn: mitä seuraa siitä, että konfliktin eri osapuolet yhtaikaa soveltavat pelotemallin logiikkaa? Helposti saadaan aikaan asetelma, jossa konflikti laajenee omalla logiikallaan. Pienikin kiista laajenee nopeasti asevarustelukierteeksi tai jopa täysimittaiseksi sodaksi, jos molemmat osapuolet tulkitsevat toisen aikomukset riittävän epäluuloisesti ja haluavat esiintyä lujatahtoisena ja peräänantamattomana. Äärimmäisessä tapauksessa peloteoppi voidaan viedä jopa niin pitkälle, että hyökkäys ja laajentuminen nähdään parhaana puolustuksena. Parempi hyökätä ennen kuin toinen ehtii edelle. Kierremalli kumpuaa itseään toteuttavista ennusteista. Alkuperäinen väärä tilannekuvaus johtaa ennakointiin, jonka perusteella toimitaan niin, että tuo alun perin väärä ennakointi toteutuu. Kierremallista tietenkin seuraa, että yleensä olisi järkevintä pyrkiä dialogiin, tehdä myönnytyksiä ja olla valmis kompromisseihin.</p><p>Tämä jako on kuitenkin kovin karkea. Erityyppiset toimijat tyypillisesti kuvittelevat erilaisia tilanne- ja toimintamahdollisuuksia, esimerkiksi näin:</p><ul><li><strong>sotilas</strong> näkee kontrastijoukon: {sotilaallinen voima, sotilaallisen voiman jakaantuminen, liittoutumat, asetyypit, tieto toisen armeijan kyvyistä ja aikomuksista, tiedustelu jne}</li><li><strong>strategikko</strong> näkee kontrastijoukon: {sotilaan joukko + interventiot maiden sisäisiin asioihin, peitelty tuki, salaiset operaatiot, salaiset sopimukset jne}</li><li><strong>diplomaatti </strong>näkee kontrastijoukon: {dialogi, neuvottelut, sopimukset, yhteistyö, ei-yhteistyö, pakotteet jne}</li><li><strong>poliitikko </strong>näkee kontrastijoukon: {hallituksen julkinen hyväksyntä, hallituksen julkinen paheksunta, hallinnon tukeminen, opposition tukeminen jne + diplomaatin optiot}</li><li><strong>rauhantutkija </strong>näkee kontrastijoukon: {rauhaa tukevat yhteiskunnalliset rakenteet, konflikteja lietsovat tai väkivaltaan taipuvaiset rakenteet, rauhaa tukevat poliittisen talouden prosessit, epäluottamusta ja väkivaltaisia konflikteja lietsovat prosessit, peloteprosessi, kierreprosessi, turvattomuusyhteisö, turvallisuusyhteisö, sota, negatiivinen rauha, positiivinen rauha jne}</li></ul><p>Tässä yhteydessä riittänee vain mainita nämä ja todeta, että mitä vähemmän asioita kontrastijoukko ottaa annettuna, ja mitä enemmän se kykenee katsomaan asioita kokonaisuuden ja yleistettävien periaatteiden näkökulmasta, sitä parempi tuo joukko on. Jo yksinomaan tällä perusteella rauhantutkimuksen näkökulma on kaikkein kohdallisin tilanteen arvioimiseen (<a href="https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9781138065307">uuden kirjani</a> kolmas luku käsittelee Ukrainan konfliktia tästä näkökulmasta).</p><p>Onko Venäjä siis Suomelle sotilaallinen uhka? Onko esimerkiksi viestikoekeskus-tyylinen salailu oikeutettua välittömän kollektiivisen väkivallan uhan takia? Yhdysvaltain ja Venäjän käymät sodat viime vuosikymmeninä ovat päätyneet melkein järjestään joko tappioon tai patti-tilanteeseen. Usein nämä sodat ovat käyneet kummallekin tavattoman kalliiksi niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei ole alkuunkaan uskottava skenaario, että Venäjä sitoisi puolet maavoimistaan tai suuren osan kaikista voimistaan valloittaakseen EU-Suomen tai osan siitä yllätyshyökkäyksellä tai muutoin. Ei ole edes selvää, mitä sellaisella hyökkäyksellä voitaisiin kuvitella saavutettavan?</p><p>Venäjä-suhteet ja turvallisuus ovat täysin riippuvaisia laajemmista prosesseista ja kokonaisuuksista. &nbsp;Vaikka Suomi on pieni maa, niin sen omalla toiminnalla on ainakin jonkin verran vaikutusta näiden prosessien ja kokonaisuuksien muotoutumiseen. Rauhaa tukevat yhteiskunnalliset prosessit ovat sellaisia, jotka lisäävät luottamusta ja kansalaisyhteiskunnan tasolla myös eksistentiaalista turvallisuutta.</p><p>Huippusalaisten tiedusteluoperaatioiden oikeaa luonnetta ja tarkoitusta on kenenkään vaikea arvioida, oli kyse sitten omista kansalaisista tai toisen valtion edustajista. Salainen tiedustelu tai salaiset operaatiot ja sopimukset <a href="https://patomaki.fi/2017/12/demokratia-edellyttaa-julkisuutta/">eivät ainoastaan sodi demokraattisen julkisuuden periaatteita vastaan</a>. Yhdistettynä Venäjä-vastaisiin Nato-harjoituksiin Suomessa ne saattavat myös herättää epäluottamusta, jopa pelkoa. Näin ne toimivat helposti omia tarkoituksiaan vastaan.</p><p>Jos niin sanotun viestikoekeskuksen varsinainen tarkoitus on Venäjän armeijan liikkeiden paikallistaminen Suomen rajojen läheisyydessä, niin miksi tällaisen tiedustelun menetelmät ja tiedot pitäisi salata Suomen kansalaisilta &ndash; tai keneltäkään muultakaan? Eikö avoimuus palvelisi myös turvallisuutta kaikkein parhaiten?</p><p><strong>Heikki Patomäki</strong></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kohu viestikoekeskus-kirjoituksesta jatkuu. Taustalla väijyy kysymys ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?”. Salaista tiedustelua, salaisia sopimuksia ja erilaisia peiteoperaatioita perustellaan turvallisuusuhilla. Tässä blogissa pohdin kysymystä Venäjä-uhasta ja erittelen tuon kysymyksen taustaoletuksia.


MTV3:n vaalitentin mukaan presidenttiehdokkaat jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan miten he suhtautuvat kysymykseen Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhasta Suomelle. Kaikista ehdokkaista Matti Vanhanen näyttäisi pelkäävän Venäjän uhkaa eniten. Samoilla linjoilla ovat myös Tuula Haatainen, Pekka Haavisto, Laura Huhtasaari ja Nils Torvalds. Toisella puolella ovat ne, jotka luottavat Venäjään: Paavo Väyrynen, Sauli Niinistö ja Merja Kyllönen, tässä järjestyksessä.

Jokainen kysymys ennakko-olettaa monia asioita. Jotkut kysymykset voivat olla vahvasti ladattuja. Esimerkiksi ”milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?” olettaa, että olet aiemmin lyönyt häntä. Joskus taustaoletukset voivat olla viattomampia, mutta kuitenkin ratkaisevia vastauksen kannalta. Kysymys ”minkä värinen on taivas?” voi perustua oletukseen, että puhumme pilvettömästä taivaasta päiväsaikaan maan pinnalla. Vaikkapa yöllä, auringonnousun tai lumimyrskyn aikaan tai Marsin pinnalla taivaan väri on kaikkea muuta kuin sininen.

Kysymykset pitävät sisällään vertailu- ja kontrastijoukon. Kun pappi kysyi vankilassa kuuluisalta amerikkalaiselta pankkirosvolta Willie Suttonilta, että miksi hän ryöstää pankkeja, Sutton vastasi: ”Koska pankeissa on rahaa”. Pappi ihmetteli miksi Sutton ei tee kunniallista työtä. Suttonin mielestä olennaiset vaihtoehdot olivat: {ryöstän pankkeja, ryöstän jotain muuta}. Järkevä vastaus riippuu kontrastijoukosta.

Mitä sitten tarkoittaa kysymys ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?”? Yksi mahdollisuus on ajatella asiaa kahdenvälisten suhteiden näkökulmasta. Tällöinkin on ainakin kaksi mahdollisuutta. Voidaan arvioida Venäjän aikeita kaikesta irrallaan – tai voidaan verrata eri maita ja niiden uhkaa Suomelle.

Jälkimmäisessä tapauksessa vertailujoukko voisi mennä näin: Suomeen voisi hyökätä joku muu pohjoismaa, EU-jäsen, Yhdysvallat tai Venäjä. Oletetaan, että presidenttiehdokkaat Väyrynen, Niinistö ja Kyllönen ovat oikeassa. Venäjä ei tule hyökkäämään Suomeen. Kontrastijoukolla on kuitenkin tässäkin väliä. Yleinen näkemys on, että sekä pohjoismaat erikseen että EU muodostavat turvallisuusyhteisön tarkoittaen, että niiden sisäiset konfliktit voidaan ratkaista rauhanomaisin keinoin ja myös rauhanomaisten muutosten kautta.

EU:n hajoaminen voisi johtaa Jugoslavia-tyyppiseen kehitykseen, mutta se on Brexitistä huolimatta edelleen kaukainen näköala. Mitään erityistä Suomeen kohdistuvaa uhkaa ei EU-maista tule. Myöskään Yhdysvallat ei hyökkää Suomeen, eikä millään muulla maalla ole kykyä iskeä Suomeen tai valloittaa Suomea. Jäljelle jää vain Venäjä. Sekä Suomi että Venäjä ovat myös varautuneet kollektiivisen väkivallan käyttöön Suomen rajan läheisyydessä. Toisin sanoen tästä näkökulmasta sodan todennäköisyys Venäjän kanssa voi olla pieni, mutta se ei ole olematon.

Kontrastijoukko voi koskea myös sitä, minkä tyyppisestä konfliktista on kyse. Onko uhka siinä, että Venäjä hyökkää yksin Suomeen, vai siinä, että joutuu Suomi mukaan Venäjä-konfliktin osapuoleksi? Presidenttiehdokkaiden vastaukset kysymykseen ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?” saattavat erota juuri siksi, että he tekevät erilaisia oletuksia sen suhteen, onko kyse vain kahdenvälisistä suhteista vaiko laajemman konfliktin mahdollisuudesta. Useimmat heistä näyttäisivät pitävän ajautumista laajempaan konfliktiin joko ainoana tai todennäköisimpänä uhkana.

Kysymys ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?” on siis monimielinen. Se on myös yksipuolinen, koska siinä arvioidaan vain Venäjän uhkaa, ei uhkaa Venäjälle. Laajempi ja tasapuolisempi mahdollisuuksien joukko voisi olla vaikka tällainen:

{Venäjä on uhka Suomelle, Venäjä on uhka EU:lle, Venäjä on uhka Natolle, Suomi on uhka Venäjälle, EU on uhka Venäjälle, Nato on uhka Venäjälle}

Jos ajatellaan pelkästään subjektiivisia havaintoja, on selvää, että useimmat näistä uhkakuvista ovat jo nyt osa elävää todellisuutta. Venäjällä Suomea tuskin ajatellaan uhkana itsessään, mutta osana Nato-järjestelmiä kyllä. Lisäksi EU:n pyrkimys rakentaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja tiivistää sotilaallista integraatiota voivat tehdä EU:sta sotilaallisen suurvallan. Jo nyt EU on tukenut muun muassa Venäjän johdon pelkäämiä värivallankumouksia.

Tämä viittaa siihen, että tulevaisuuden vaaroja pitää pohtia vuorovaikutuksen ja kokonaisuuden kautta. Perinteinen kansainvälisten suhteiden teoria erottaa kaksi tyypillistä konfliktien selitysmallia: pelotemallin ja spiraalimallin. Peloteajattelijat uskovat, että vastapuoli uskoo vain voimaan. Jos ”meillä” ei ole sotilaallista kykyä tai tahtoa käyttää sotilaallista voimaa, ”toinen” tulkitsee sen heikkoudeksi, mikä yllyttää tuota toista aggressioon tai sen jatkamiseen. Tämän mallin mukaan ”meidän” täytyy olla riittävän vahvoja sekä osoittaa jokaisessa kiistassa päättäväisyytemme ja peräänantamattomuutemme, muuten voimapoliittisessa pelissä käy huonosti. Vahvuutta voidaan rakentaa liittoutumalla tai varustautumalla. Esimerkiksi Matti Vanhanen kannattaa varustautumista ja Nils Torvalds liittoutumista Naton kanssa.

Spiraalimalli perustuu päättelyyn: mitä seuraa siitä, että konfliktin eri osapuolet yhtaikaa soveltavat pelotemallin logiikkaa? Helposti saadaan aikaan asetelma, jossa konflikti laajenee omalla logiikallaan. Pienikin kiista laajenee nopeasti asevarustelukierteeksi tai jopa täysimittaiseksi sodaksi, jos molemmat osapuolet tulkitsevat toisen aikomukset riittävän epäluuloisesti ja haluavat esiintyä lujatahtoisena ja peräänantamattomana. Äärimmäisessä tapauksessa peloteoppi voidaan viedä jopa niin pitkälle, että hyökkäys ja laajentuminen nähdään parhaana puolustuksena. Parempi hyökätä ennen kuin toinen ehtii edelle. Kierremalli kumpuaa itseään toteuttavista ennusteista. Alkuperäinen väärä tilannekuvaus johtaa ennakointiin, jonka perusteella toimitaan niin, että tuo alun perin väärä ennakointi toteutuu. Kierremallista tietenkin seuraa, että yleensä olisi järkevintä pyrkiä dialogiin, tehdä myönnytyksiä ja olla valmis kompromisseihin.

Tämä jako on kuitenkin kovin karkea. Erityyppiset toimijat tyypillisesti kuvittelevat erilaisia tilanne- ja toimintamahdollisuuksia, esimerkiksi näin:

  • sotilas näkee kontrastijoukon: {sotilaallinen voima, sotilaallisen voiman jakaantuminen, liittoutumat, asetyypit, tieto toisen armeijan kyvyistä ja aikomuksista, tiedustelu jne}
  • strategikko näkee kontrastijoukon: {sotilaan joukko + interventiot maiden sisäisiin asioihin, peitelty tuki, salaiset operaatiot, salaiset sopimukset jne}
  • diplomaatti näkee kontrastijoukon: {dialogi, neuvottelut, sopimukset, yhteistyö, ei-yhteistyö, pakotteet jne}
  • poliitikko näkee kontrastijoukon: {hallituksen julkinen hyväksyntä, hallituksen julkinen paheksunta, hallinnon tukeminen, opposition tukeminen jne + diplomaatin optiot}
  • rauhantutkija näkee kontrastijoukon: {rauhaa tukevat yhteiskunnalliset rakenteet, konflikteja lietsovat tai väkivaltaan taipuvaiset rakenteet, rauhaa tukevat poliittisen talouden prosessit, epäluottamusta ja väkivaltaisia konflikteja lietsovat prosessit, peloteprosessi, kierreprosessi, turvattomuusyhteisö, turvallisuusyhteisö, sota, negatiivinen rauha, positiivinen rauha jne}

Tässä yhteydessä riittänee vain mainita nämä ja todeta, että mitä vähemmän asioita kontrastijoukko ottaa annettuna, ja mitä enemmän se kykenee katsomaan asioita kokonaisuuden ja yleistettävien periaatteiden näkökulmasta, sitä parempi tuo joukko on. Jo yksinomaan tällä perusteella rauhantutkimuksen näkökulma on kaikkein kohdallisin tilanteen arvioimiseen (uuden kirjani kolmas luku käsittelee Ukrainan konfliktia tästä näkökulmasta).

Onko Venäjä siis Suomelle sotilaallinen uhka? Onko esimerkiksi viestikoekeskus-tyylinen salailu oikeutettua välittömän kollektiivisen väkivallan uhan takia? Yhdysvaltain ja Venäjän käymät sodat viime vuosikymmeninä ovat päätyneet melkein järjestään joko tappioon tai patti-tilanteeseen. Usein nämä sodat ovat käyneet kummallekin tavattoman kalliiksi niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei ole alkuunkaan uskottava skenaario, että Venäjä sitoisi puolet maavoimistaan tai suuren osan kaikista voimistaan valloittaakseen EU-Suomen tai osan siitä yllätyshyökkäyksellä tai muutoin. Ei ole edes selvää, mitä sellaisella hyökkäyksellä voitaisiin kuvitella saavutettavan?

Venäjä-suhteet ja turvallisuus ovat täysin riippuvaisia laajemmista prosesseista ja kokonaisuuksista.  Vaikka Suomi on pieni maa, niin sen omalla toiminnalla on ainakin jonkin verran vaikutusta näiden prosessien ja kokonaisuuksien muotoutumiseen. Rauhaa tukevat yhteiskunnalliset prosessit ovat sellaisia, jotka lisäävät luottamusta ja kansalaisyhteiskunnan tasolla myös eksistentiaalista turvallisuutta.

Huippusalaisten tiedusteluoperaatioiden oikeaa luonnetta ja tarkoitusta on kenenkään vaikea arvioida, oli kyse sitten omista kansalaisista tai toisen valtion edustajista. Salainen tiedustelu tai salaiset operaatiot ja sopimukset eivät ainoastaan sodi demokraattisen julkisuuden periaatteita vastaan. Yhdistettynä Venäjä-vastaisiin Nato-harjoituksiin Suomessa ne saattavat myös herättää epäluottamusta, jopa pelkoa. Näin ne toimivat helposti omia tarkoituksiaan vastaan.

Jos niin sanotun viestikoekeskuksen varsinainen tarkoitus on Venäjän armeijan liikkeiden paikallistaminen Suomen rajojen läheisyydessä, niin miksi tällaisen tiedustelun menetelmät ja tiedot pitäisi salata Suomen kansalaisilta – tai keneltäkään muultakaan? Eikö avoimuus palvelisi myös turvallisuutta kaikkein parhaiten?

Heikki Patomäki

]]>
9 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247842-onko-venaja-suomelle-uhka#comments MTV3 Presidentti Turvallisuus Venäjä Viestikoekeskus Mon, 18 Dec 2017 14:30:30 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247842-onko-venaja-suomelle-uhka
Avoin kysymys ulkopoliittiselle instituutille http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247153-avoin-kysymys-ulkopoliittiselle-instituutille <p><strong>Onko Venäjä käyttänyt itsenäisyysjuhlia horjuttaakseen Suomen turvallisuutta? </strong></p><p>Ulkopoliittisen instituutin raportti &rdquo;Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla&rdquo; pääsi näyttävästi julkisuuteen elokuussa 2016. Raportti oli jo itsessään vahvasti ennakkoasenteellinen, mutta varsinkin median siitä tekemät nostot vetosivat ihmisten syviin pelkoihin. (Katso asiaa koskevat blogini <a href="http://patomaki.fi/2016/08/upi-alittaa-riman-vastuutonta-venaja-pelottelua/">osa 1</a> ja <a href="http://patomaki.fi/2016/09/missa-on-toimittajien-etiikka-upi-raportista-osa-2/">osa 2</a>).</p><p>Pelkoja lietsoville teksteillä on tyypillistä se, että niissä vihjaillaan ja annetaan ymmärtää asioita, mutta ei esitetä sellaisia yksinkertaisia väitteitä, joita voisi koetella tieteellisin menetelmin. UPI-raportissa oli kuitenkin yksi selkeä lähitulevaisuutta koskeva ennakointi, joka nousi lehtien etusivuillekin:</p><p><em>Yksi selvä riski liittyy kuitenkin vuonna 2017 koittavaan Suomen itsenäisyyden sekä Venäjän vallankumouksen samanaikaiseen satavuotisjuhlavuoteen: Venäjä voisi käyttää sitä historiapoliittisesti hyväkseen pyrkimällä esimerkiksi yhteiseen muistovuoden viettoon sekä eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla. Tähän riskiin valtioneuvosto onkin toiminnallaan jo varautunut.</em></p><p>Tämän tekstikappaleen muotoilu on toki epäselvä vähän samalla tavalla kuin iltapäivälehtien horoskoopit: &rdquo;Venäjä <strong><em>voisi</em></strong> käyttää hyväkseen&hellip;&rdquo;. Toisaalta kappaleen alussa sanotaan, että kyseessä on &rdquo;selvä riski&rdquo;. Selvä riski tarkoittaa karkeasti sitä, että ennakoidun tapahtuman aiheuttama haitta olisi suuri, ja että sen toteutumisen todennäköisyys on varsin korkea. Tekstin perusteella ei ole mahdollista täsmentää sitä mitä suuri tai korkea tarkoittavat, mutta varoitus on kuitenkin vahva.</p><p>Olisi rehellistä, että raportin kirjoittajat pyrkisivät nyt julkisesti kertomaan, miksi heidän odottamansa tapahtumakulku ei toteutunut. Olisi myös tutkijaetiikan mukaista kertoa mitä johtopäätöksiä he aikovat virhearviostaan vetää. Tasapuolisuuden nimissä olisi myös tärkeää, että väärän ennakoinnin näyttävästi julkaissut media pohtisi julkisesti omaa tapaansa uutisoida tulevaisuuden ennakointeja.</p><p>Sinänsä tapauksen voisi jättää omaan arvoonsa &ndash; niin älytön tuo juttu alun perinkin oli &ndash; mutta kun samanlaisia spekulatiivisia ennakointeja on toistuvasti esitetty sekä niin sanottujen asiantuntijoiden toimesta että mediassa. Esimerkiksi loppuvuonna 2016 puutuin vastaavalla tavalla dosentti Arto Luukkasen ennakointiin, jonka mukaan Venäjä aloittaa laajan maahyökkäyksen Ukrainassa talvella 2017.</p><p>Osoittaakseni kuinka hataralla pohjalla Luukkasen arvio on, esitin vedonlyöntiä asiasta. Kuten otaksua saattoi, Luukkanen väisti haasteeni. Kirjoitin Venäjän toiminnan ennakoinnista sarjan blogeja (katso <a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-1-negatiiviset-tunteet-kuohuvat/">tämä</a>, <a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-2-tulevaisuuden-vaaroja-voidaan-arvioida-jarkiperaisesti/">tämä </a>ja <a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-3-mita-pitaisi-tehda/">tämä</a>). Kevättalvella 2017 kirjoitin aiheesta yliökirjoituksen, joka julkaistiin ainakin <em>Aamulehdessä</em> ja kenties joissakin muissakin Lännen median lehdissä (kirjoitukseni on julkaistu uudelleen <a href="http://www.akateemisetsanomat.fi/#/article/58e46e866b90d612a0b06716">täällä</a>). Joku vastasi Uuden Suomen kommentissa, että hyökkäys kyllä tulee kunhan kelit paranevat kesää kohti...</p><p>Sama meininki on jatkunut myös loppuvuonna 2017. Esimerkiksi everstiluutnantti Vesa Valtosen johtama turvallisuuskomitea julkaisi lokakuussa ennakointinsa siitä, miten Venäjä aikoo puuttua Suomen presidentinvaaleihin (muotoilu oli tässäkin ennakoinnissa horoskooppien tasoa).</p><p>Median näyttävästi uutisoima ennakointi sisälsi seuraavat keinot: sosiaalisen ja perinteisen median operaatiot; suomalaisten vaikuttajien hyödyntäminen; poliitikkojen tukeminen ja mustamaalaaminen; tietomurrot; voittajan avustaminen; vaalikeskustelun ajaminen vaikuttajaa hyödyttävään tilanteeseen; kielteisen julkisuuden lietsominen suomen&shy;ruotsalaisia vastaan; äänestystulosten kyseenalaistaminen; ääritapauksessa salamurha tai terrori-isku.</p><p>Sauli Niinistö valitaan uudelleen 95% todennäköisyydellä. Ei ihme, että Niinistö hieman hermostui ennakoinnista, todeten: &rdquo;asiantuntijaverkosto on huolissaan trollaamisesta ja trollaa itse&rdquo;. Turvallisuusneuvoston ennakointihan sisältää ajatuksen siitä, että Niinistön uudelleen valinta tulisi olemaan seurausta Venäjän operaatioista eikä kotimaisesta kansansuosiosta. Närää lienee herättänyt myös tuo jokseenkin suora vihjaus, että Venäjän johto voisi harkita Niinistön salamurhaamista.</p><p>Palaan vielä puolentoista vuoden takaiseen UPI-raporttiin. Ulkopoliittinen instituutti on eduskunnan alainen tutkimuslaitos. Sen tehtävänä ei ole julkaista yhdensuuntaisia asenteellisia pelottelutekstejä, vaan monipuolista ja mahdollisimman objektiivista tutkimusta. Tutkimuksen etiikkaan kuuluu virheistä ja evidenssistä oppiminen.</p><p>Tieteeseen kuuluu myös julkisuusperiaate. Siksi olisi tärkeää, että UPI näin itsenäisyysjuhlan kunniaksi pysähtyisi julkisesti ja avoimesti pohtimaan mitä se on oikein tekemässä.</p><p>Heikki Patomäki</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Onko Venäjä käyttänyt itsenäisyysjuhlia horjuttaakseen Suomen turvallisuutta?

Ulkopoliittisen instituutin raportti ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” pääsi näyttävästi julkisuuteen elokuussa 2016. Raportti oli jo itsessään vahvasti ennakkoasenteellinen, mutta varsinkin median siitä tekemät nostot vetosivat ihmisten syviin pelkoihin. (Katso asiaa koskevat blogini osa 1 ja osa 2).

Pelkoja lietsoville teksteillä on tyypillistä se, että niissä vihjaillaan ja annetaan ymmärtää asioita, mutta ei esitetä sellaisia yksinkertaisia väitteitä, joita voisi koetella tieteellisin menetelmin. UPI-raportissa oli kuitenkin yksi selkeä lähitulevaisuutta koskeva ennakointi, joka nousi lehtien etusivuillekin:

Yksi selvä riski liittyy kuitenkin vuonna 2017 koittavaan Suomen itsenäisyyden sekä Venäjän vallankumouksen samanaikaiseen satavuotisjuhlavuoteen: Venäjä voisi käyttää sitä historiapoliittisesti hyväkseen pyrkimällä esimerkiksi yhteiseen muistovuoden viettoon sekä eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla. Tähän riskiin valtioneuvosto onkin toiminnallaan jo varautunut.

Tämän tekstikappaleen muotoilu on toki epäselvä vähän samalla tavalla kuin iltapäivälehtien horoskoopit: ”Venäjä voisi käyttää hyväkseen…”. Toisaalta kappaleen alussa sanotaan, että kyseessä on ”selvä riski”. Selvä riski tarkoittaa karkeasti sitä, että ennakoidun tapahtuman aiheuttama haitta olisi suuri, ja että sen toteutumisen todennäköisyys on varsin korkea. Tekstin perusteella ei ole mahdollista täsmentää sitä mitä suuri tai korkea tarkoittavat, mutta varoitus on kuitenkin vahva.

Olisi rehellistä, että raportin kirjoittajat pyrkisivät nyt julkisesti kertomaan, miksi heidän odottamansa tapahtumakulku ei toteutunut. Olisi myös tutkijaetiikan mukaista kertoa mitä johtopäätöksiä he aikovat virhearviostaan vetää. Tasapuolisuuden nimissä olisi myös tärkeää, että väärän ennakoinnin näyttävästi julkaissut media pohtisi julkisesti omaa tapaansa uutisoida tulevaisuuden ennakointeja.

Sinänsä tapauksen voisi jättää omaan arvoonsa – niin älytön tuo juttu alun perinkin oli – mutta kun samanlaisia spekulatiivisia ennakointeja on toistuvasti esitetty sekä niin sanottujen asiantuntijoiden toimesta että mediassa. Esimerkiksi loppuvuonna 2016 puutuin vastaavalla tavalla dosentti Arto Luukkasen ennakointiin, jonka mukaan Venäjä aloittaa laajan maahyökkäyksen Ukrainassa talvella 2017.

Osoittaakseni kuinka hataralla pohjalla Luukkasen arvio on, esitin vedonlyöntiä asiasta. Kuten otaksua saattoi, Luukkanen väisti haasteeni. Kirjoitin Venäjän toiminnan ennakoinnista sarjan blogeja (katso tämä, tämä ja tämä). Kevättalvella 2017 kirjoitin aiheesta yliökirjoituksen, joka julkaistiin ainakin Aamulehdessä ja kenties joissakin muissakin Lännen median lehdissä (kirjoitukseni on julkaistu uudelleen täällä). Joku vastasi Uuden Suomen kommentissa, että hyökkäys kyllä tulee kunhan kelit paranevat kesää kohti...

Sama meininki on jatkunut myös loppuvuonna 2017. Esimerkiksi everstiluutnantti Vesa Valtosen johtama turvallisuuskomitea julkaisi lokakuussa ennakointinsa siitä, miten Venäjä aikoo puuttua Suomen presidentinvaaleihin (muotoilu oli tässäkin ennakoinnissa horoskooppien tasoa).

Median näyttävästi uutisoima ennakointi sisälsi seuraavat keinot: sosiaalisen ja perinteisen median operaatiot; suomalaisten vaikuttajien hyödyntäminen; poliitikkojen tukeminen ja mustamaalaaminen; tietomurrot; voittajan avustaminen; vaalikeskustelun ajaminen vaikuttajaa hyödyttävään tilanteeseen; kielteisen julkisuuden lietsominen suomen­ruotsalaisia vastaan; äänestystulosten kyseenalaistaminen; ääritapauksessa salamurha tai terrori-isku.

Sauli Niinistö valitaan uudelleen 95% todennäköisyydellä. Ei ihme, että Niinistö hieman hermostui ennakoinnista, todeten: ”asiantuntijaverkosto on huolissaan trollaamisesta ja trollaa itse”. Turvallisuusneuvoston ennakointihan sisältää ajatuksen siitä, että Niinistön uudelleen valinta tulisi olemaan seurausta Venäjän operaatioista eikä kotimaisesta kansansuosiosta. Närää lienee herättänyt myös tuo jokseenkin suora vihjaus, että Venäjän johto voisi harkita Niinistön salamurhaamista.

Palaan vielä puolentoista vuoden takaiseen UPI-raporttiin. Ulkopoliittinen instituutti on eduskunnan alainen tutkimuslaitos. Sen tehtävänä ei ole julkaista yhdensuuntaisia asenteellisia pelottelutekstejä, vaan monipuolista ja mahdollisimman objektiivista tutkimusta. Tutkimuksen etiikkaan kuuluu virheistä ja evidenssistä oppiminen.

Tieteeseen kuuluu myös julkisuusperiaate. Siksi olisi tärkeää, että UPI näin itsenäisyysjuhlan kunniaksi pysähtyisi julkisesti ja avoimesti pohtimaan mitä se on oikein tekemässä.

Heikki Patomäki

 

]]>
28 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247153-avoin-kysymys-ulkopoliittiselle-instituutille#comments Media Presidentti Niinistö Ulkopoliittinen Instituutti Ulkopolitiikka Venäjä Tue, 05 Dec 2017 15:42:15 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247153-avoin-kysymys-ulkopoliittiselle-instituutille
Globaali poliittinen talous auttaa ymmärtämään, mitä Marokossa tapahtuu http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241551-globaali-poliittinen-talous-auttaa-ymmartamaan-mita-marokossa-tapahtuu <p>Taas kerran Ulkopoliittisen instituutin edustajat antavat lausuntoja asioista, joista he eivät vaikuta tietävän juuri mitään. Terrorismin tutkija Teemu Tammikko kertoo valtalehdelle, että &rdquo;tässä vaiheessa ei voi sanoa, onko terrorismilla ja Marokolla selvää yhteyttä vai ei&rdquo;. Hän kuitenkin toteaa fiksusti, että kun Marokosta muuttaneet tekevät iskuja Euroopassa, heitä &rdquo;yhdistää maahanmuuttajatausta&rdquo;.</p><p>YLE esiintyy vaihteeksi edukseen <a href="https://yle.fi/uutiset/3-9786302">haastattelemalla</a> marokkolaistaustaista Helsingin yliopiston tutkijaa Maria Pakkalaa. Pakkala näkee uskonnollisen radikalisaation olevan seurausta Marokon talousvaikeuksista. Jutussa todetaan, että Marokossa joka neljäs nuori on tällä hetkellä työtön. Maailmanpankin mukaan viime vuonna 1,7 miljoonaa 15&ndash;24-vuotiasta marokkolaista oli ilman työtä tai opiskelupaikkaa.</p><p>Pakkala toteaa, että &rdquo;kun talousvaikeudet vain jatkuvat ja jatkuvat, ihmiset radikalisoituvat helposti. Ajatus on, että jos vain noudatettaisiin islamin oppeja, kaikki menisi paremmin, myös talous. Tähän valheeseen on kouluttamattomien nuorten helppo uskoa ja ääriliikkeet saavat lisää kannatusta.&rdquo;</p><p>Robert Cox (s. 1926) on yksi tunnetuimpia globaalin poliittisen talouden tutkijoita. Hän työskenteli ensin neljännesvuosisadan kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ennen kuin siirtyi akateemiseen maailmaan. Cox alkoi tutkia Bretton Woods &ndash;järjestelmän rapautumista ja yhä laajemmalle leviävää uusliberalisaatiota, hyödyntäen muun muassa Antonio Gramscin ja Karl Polanyin käsitteitä ja ideoita.</p><p>1990-luvulla Cox ennakoi maailman tulevaa kehitystä. Hän oletti aikamme &rdquo;karun markkinautopian&rdquo; (Polanyi) johtavan laajaan vastareaktioon. Usko vallitseviin globalisaatioperiaatteisiin alkaa heikentyä. Erojen jyrkkeneminen eri maissa johtaa identiteettipolitiikkaan, jonka myötä nationalismi nousee ja &rdquo;islam muodostuu metaforaksi kolmannen maailman kapinaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan&rdquo;. Toinen, rinnakkainen tendenssi vie kohti talousblokkien maailmaa, jossa kilpailu maailmanmarkkina- ja raaka-aineosuuksista kiihtyy.</p><p>Coxin ennakoinnit ovat osuneet aika hyvin kohdalleen. Globaali poliittinen talous auttaa ymmärtämään myös Marokon kehitystä, josta on olemassa kaksi jyrkästi erilaista tarinaa. Uusliberaalia globalisaatiota tukevien kansainvälisten järjestöjen tarinan mukaan Marokko on viime vuosikymmeninä tehnyt monia rakenteellisia ja muita uudistuksia, jotka ovat kantaneet hedelmää. Talous on kasvanut ja maa vaurastunut, vaikka ongelmia vielä onkin, kuten esimerkiksi riippuvuus maataloudesta ja sitä kautta säävaihteluista. (Ks. esim. <a href="https://www.oxfordbusinessgroup.com/overview/morocco-works-ensure-future-economic-growth">tämä</a>, <a href="http://www.worldbank.org/en/country/morocco/overview">tämä</a> ja <a href="https://www.afdb.org/en/countries/north-africa/morocco/morocco-economic-outlook/">tämä</a>)</p><p>Kansalaisaktivistien ja kriittisten tutkijoiden tarinan mukaan Marokossa on toteutettu radikaali uusliberaali ohjelma, joka on ajettu läpi despoottisin keinoin, ja joka on jakanut maan kahtia. Mega-hankkeiden Marokosta löytyvät Tanger-Med-satama, moottoritiet, suurnopeusjunat (ranskalainen TGV), ylellisiä autoja, huviloita, palatseja ja turistikohteita, joissa on suuret uima-altaat ja laajat golf-kentät. Kuitenkin inhimillisen kehityksen mittareilla Marokko on köyhä kehitysmaa, vasta jossain sijalla 120-130, ja marokkolaiset ovat käyneet koulua keskimäärin alle viisi vuotta, mikä on selvästi alle koko maailman keskiarvon. Tavalliset ihmiset on pakotettu sään ja markkinoiden hintavaihteluiden armoille. Marokossa on massoittain köyhiä irtolaisia ja merkittävä osa väestöstä toimii virallisen talouden ulkopuolella. (ks. esim. <a href="http://www.middleeasteye.net/essays/catastrophic-convergence-1321268571">tämä</a>, <a href="http://www.historicalmaterialism.org/node/236">tämä</a> ja <a href="https://www.jstor.org/stable/3873982?seq=1#page_scan_tab_contents">tämä</a>)</p><p>Tarinat on suhteellisen helppo yhdistää (ks. esim <a href="https://www.alaraby.co.uk/english/politics/2015/8/17/new-wealth-rubs-shoulders-with-old-poverty-in-morocco">tämä</a>). Marokon talous on kasvanut myös henkeä kohden laskettuna, mutta talousliberalismin &rdquo;trickle down&rdquo; -mekanismi (eli murusia tippuu myös köyhien pöydälle) ei ole taaskaan toiminut. Superrikkaiden ja miljonäärien määrä on kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen, mutta köyhyyden väheneminen on kyseenalaista tai tulkinnanvaraista. Äärimmäisin köyhyys on keskittynyt maaseudulle, mutta kaupungeissa nuorisotyöttömyys on 40% &ndash; siis samaa luokkaa kuin eurokriisistä pahiten kärsineissä maissa.</p><p>Ihmiset elävät pidempään ja varsinkin kaupungeissa koulutus on lisääntynyt, mutta samalla odotukset ovat muuttuneet. Nuorisotyöttömyys on erityinen ongelma maassa, joka on juuri läpikäynyt nopean väestönkasvun vaiheen, ja jossa 45% väestöstä on alle 25-vuotiaita. Heikkojen tulevaisuudennäkymien takia neljä miljoonaa marokkolaista on muuttanut pois maasta, useimmat heistä Eurooppaan. Viime vuosina poismuuttajia on odottanut eurokriisin, uusliberaalien rakenteellisten uudistusten, syrjäytymisen ja maahanmuuttovihamielisten liikkeiden luoma nuiva EU-todellisuus.</p><p>Aivan kuten Euroopassa, Yhdysvalloissa ja monissa Aasian maissa, myös Marokossa nationalistinen populismi on noussut politiikan valtavirtaan. Marokossa populistien vihollisia eivät ole maahanmuuttajat, pakolaiset tai vähemmistöryhmät, vaan ne, jotka uhkaavat maan kansallista integriteettiä, erityisesti Länsi-Saharan itsenäisyyden kannattajat ja Algeria. Kun yhteinen vihollinen on nimetty, voivat hallituksessa olevat populistit jatkaa &rdquo;talousuudistuksia&rdquo;, jotka &rdquo;tekevät kipeää&rdquo; niin tavallisille ihmisille kuin koko taloudelle ja hyödyttävät eniten vaurainta yläkerrostumaa &ndash; aivan kuten perussuomalaiset ovat Suomessa tehneet ja Trump Yhdysvalloissa (ks. esim. <a href="http://cec.rajk.eu/neoliberal-populism-populist-neoliberalism-moroccan-politics/">tämä</a>)</p><p>Uskottavan demokraattisen vasemmistolaisen vaihtoehdon puuttuessa &ndash; autoritäärinen arabisosialismi ja NL:n romahdus tuhosivat vasemmiston uskottavuuden alueella &ndash; ainoa vaihtoehto näyttäisi olevan radikaali islam. Liike on kielletty Marokossa ja pienkin epäilys liikkeen tukemisesta saattaa johtaa pidätykseen. Vaikuttaa luontevalta olettaa, että alttius (i) muuttaa Marokosta paremman tulevaisuuden toivossa ja (ii) uskoa islamilaiseen vaihtoehtoon korreloivat ainakin jossakin määrin. Historiasta tiedämme myös, että 18-30 vuotiaat nuoret miehet ovat vastuussa suurimmasta osasta väkivallantekoja, oli kyse rikollisuudesta, poliittisesta väkivallasta tai sodista. Isisin riveissä sotii tai on sotinut ehkä 1500 marokkolaista.</p><p>Analyysi on karkeasti yhteensopiva Coxin ennakoinnin kanssa. Erojen jyrkkeneminen, epävarmuuden lisääntyminen ja heikot tulevaisuusodotukset ovat johtaneet identiteettipolitiikkaan. Populistinen nationalismi on noussut ja islam muodostunut metaforaksi kapinalle länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan.</p><p>Viime vuosikymmeninä pohjoismaisesta sosiaalidemokraattisesta Suomesta on vaiheittain tehty osa uusliberaalia länttä, joka aktiivisesti ajaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa. Liekö sitten ihme, että Suomen profiili on vahvistunut radikaali-islamistisessa propagandassa? Kuten aina ennenkin, 1+1=2.</p><p>Heikki Patomäki</p><p>PS. Lokakuussa ilmestyvästä kirjastani <em>Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts</em> (Lontoo: Routledge) löytyy yksilöidympi, vivahteikkaampi ja syvempi analyysi niistä mekanismeista ja prosesseista, jotka ovat meidät tähän johtaneet.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Taas kerran Ulkopoliittisen instituutin edustajat antavat lausuntoja asioista, joista he eivät vaikuta tietävän juuri mitään. Terrorismin tutkija Teemu Tammikko kertoo valtalehdelle, että ”tässä vaiheessa ei voi sanoa, onko terrorismilla ja Marokolla selvää yhteyttä vai ei”. Hän kuitenkin toteaa fiksusti, että kun Marokosta muuttaneet tekevät iskuja Euroopassa, heitä ”yhdistää maahanmuuttajatausta”.

YLE esiintyy vaihteeksi edukseen haastattelemalla marokkolaistaustaista Helsingin yliopiston tutkijaa Maria Pakkalaa. Pakkala näkee uskonnollisen radikalisaation olevan seurausta Marokon talousvaikeuksista. Jutussa todetaan, että Marokossa joka neljäs nuori on tällä hetkellä työtön. Maailmanpankin mukaan viime vuonna 1,7 miljoonaa 15–24-vuotiasta marokkolaista oli ilman työtä tai opiskelupaikkaa.

Pakkala toteaa, että ”kun talousvaikeudet vain jatkuvat ja jatkuvat, ihmiset radikalisoituvat helposti. Ajatus on, että jos vain noudatettaisiin islamin oppeja, kaikki menisi paremmin, myös talous. Tähän valheeseen on kouluttamattomien nuorten helppo uskoa ja ääriliikkeet saavat lisää kannatusta.”

Robert Cox (s. 1926) on yksi tunnetuimpia globaalin poliittisen talouden tutkijoita. Hän työskenteli ensin neljännesvuosisadan kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ennen kuin siirtyi akateemiseen maailmaan. Cox alkoi tutkia Bretton Woods –järjestelmän rapautumista ja yhä laajemmalle leviävää uusliberalisaatiota, hyödyntäen muun muassa Antonio Gramscin ja Karl Polanyin käsitteitä ja ideoita.

1990-luvulla Cox ennakoi maailman tulevaa kehitystä. Hän oletti aikamme ”karun markkinautopian” (Polanyi) johtavan laajaan vastareaktioon. Usko vallitseviin globalisaatioperiaatteisiin alkaa heikentyä. Erojen jyrkkeneminen eri maissa johtaa identiteettipolitiikkaan, jonka myötä nationalismi nousee ja ”islam muodostuu metaforaksi kolmannen maailman kapinaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan”. Toinen, rinnakkainen tendenssi vie kohti talousblokkien maailmaa, jossa kilpailu maailmanmarkkina- ja raaka-aineosuuksista kiihtyy.

Coxin ennakoinnit ovat osuneet aika hyvin kohdalleen. Globaali poliittinen talous auttaa ymmärtämään myös Marokon kehitystä, josta on olemassa kaksi jyrkästi erilaista tarinaa. Uusliberaalia globalisaatiota tukevien kansainvälisten järjestöjen tarinan mukaan Marokko on viime vuosikymmeninä tehnyt monia rakenteellisia ja muita uudistuksia, jotka ovat kantaneet hedelmää. Talous on kasvanut ja maa vaurastunut, vaikka ongelmia vielä onkin, kuten esimerkiksi riippuvuus maataloudesta ja sitä kautta säävaihteluista. (Ks. esim. tämä, tämä ja tämä)

Kansalaisaktivistien ja kriittisten tutkijoiden tarinan mukaan Marokossa on toteutettu radikaali uusliberaali ohjelma, joka on ajettu läpi despoottisin keinoin, ja joka on jakanut maan kahtia. Mega-hankkeiden Marokosta löytyvät Tanger-Med-satama, moottoritiet, suurnopeusjunat (ranskalainen TGV), ylellisiä autoja, huviloita, palatseja ja turistikohteita, joissa on suuret uima-altaat ja laajat golf-kentät. Kuitenkin inhimillisen kehityksen mittareilla Marokko on köyhä kehitysmaa, vasta jossain sijalla 120-130, ja marokkolaiset ovat käyneet koulua keskimäärin alle viisi vuotta, mikä on selvästi alle koko maailman keskiarvon. Tavalliset ihmiset on pakotettu sään ja markkinoiden hintavaihteluiden armoille. Marokossa on massoittain köyhiä irtolaisia ja merkittävä osa väestöstä toimii virallisen talouden ulkopuolella. (ks. esim. tämä, tämä ja tämä)

Tarinat on suhteellisen helppo yhdistää (ks. esim tämä). Marokon talous on kasvanut myös henkeä kohden laskettuna, mutta talousliberalismin ”trickle down” -mekanismi (eli murusia tippuu myös köyhien pöydälle) ei ole taaskaan toiminut. Superrikkaiden ja miljonäärien määrä on kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen, mutta köyhyyden väheneminen on kyseenalaista tai tulkinnanvaraista. Äärimmäisin köyhyys on keskittynyt maaseudulle, mutta kaupungeissa nuorisotyöttömyys on 40% – siis samaa luokkaa kuin eurokriisistä pahiten kärsineissä maissa.

Ihmiset elävät pidempään ja varsinkin kaupungeissa koulutus on lisääntynyt, mutta samalla odotukset ovat muuttuneet. Nuorisotyöttömyys on erityinen ongelma maassa, joka on juuri läpikäynyt nopean väestönkasvun vaiheen, ja jossa 45% väestöstä on alle 25-vuotiaita. Heikkojen tulevaisuudennäkymien takia neljä miljoonaa marokkolaista on muuttanut pois maasta, useimmat heistä Eurooppaan. Viime vuosina poismuuttajia on odottanut eurokriisin, uusliberaalien rakenteellisten uudistusten, syrjäytymisen ja maahanmuuttovihamielisten liikkeiden luoma nuiva EU-todellisuus.

Aivan kuten Euroopassa, Yhdysvalloissa ja monissa Aasian maissa, myös Marokossa nationalistinen populismi on noussut politiikan valtavirtaan. Marokossa populistien vihollisia eivät ole maahanmuuttajat, pakolaiset tai vähemmistöryhmät, vaan ne, jotka uhkaavat maan kansallista integriteettiä, erityisesti Länsi-Saharan itsenäisyyden kannattajat ja Algeria. Kun yhteinen vihollinen on nimetty, voivat hallituksessa olevat populistit jatkaa ”talousuudistuksia”, jotka ”tekevät kipeää” niin tavallisille ihmisille kuin koko taloudelle ja hyödyttävät eniten vaurainta yläkerrostumaa – aivan kuten perussuomalaiset ovat Suomessa tehneet ja Trump Yhdysvalloissa (ks. esim. tämä)

Uskottavan demokraattisen vasemmistolaisen vaihtoehdon puuttuessa – autoritäärinen arabisosialismi ja NL:n romahdus tuhosivat vasemmiston uskottavuuden alueella – ainoa vaihtoehto näyttäisi olevan radikaali islam. Liike on kielletty Marokossa ja pienkin epäilys liikkeen tukemisesta saattaa johtaa pidätykseen. Vaikuttaa luontevalta olettaa, että alttius (i) muuttaa Marokosta paremman tulevaisuuden toivossa ja (ii) uskoa islamilaiseen vaihtoehtoon korreloivat ainakin jossakin määrin. Historiasta tiedämme myös, että 18-30 vuotiaat nuoret miehet ovat vastuussa suurimmasta osasta väkivallantekoja, oli kyse rikollisuudesta, poliittisesta väkivallasta tai sodista. Isisin riveissä sotii tai on sotinut ehkä 1500 marokkolaista.

Analyysi on karkeasti yhteensopiva Coxin ennakoinnin kanssa. Erojen jyrkkeneminen, epävarmuuden lisääntyminen ja heikot tulevaisuusodotukset ovat johtaneet identiteettipolitiikkaan. Populistinen nationalismi on noussut ja islam muodostunut metaforaksi kapinalle länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan.

Viime vuosikymmeninä pohjoismaisesta sosiaalidemokraattisesta Suomesta on vaiheittain tehty osa uusliberaalia länttä, joka aktiivisesti ajaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa. Liekö sitten ihme, että Suomen profiili on vahvistunut radikaali-islamistisessa propagandassa? Kuten aina ennenkin, 1+1=2.

Heikki Patomäki

PS. Lokakuussa ilmestyvästä kirjastani Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts (Lontoo: Routledge) löytyy yksilöidympi, vivahteikkaampi ja syvempi analyysi niistä mekanismeista ja prosesseista, jotka ovat meidät tähän johtaneet.

 

 

 

 

 

 

]]>
46 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241551-globaali-poliittinen-talous-auttaa-ymmartamaan-mita-marokossa-tapahtuu#comments Kotimaa Marokko Poliittinen islam Polittinen talous Terrorismi Sun, 20 Aug 2017 09:15:11 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241551-globaali-poliittinen-talous-auttaa-ymmartamaan-mita-marokossa-tapahtuu
Markus Jäntin lähtö, taloustiede ja lukukausimaksut http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237220-markus-jantin-lahto-taloustiede-ja-lukukausimaksut <p>Tällä viikolla olemme saaneet lukea lehdistä dramaattisesta välikohtauksesta Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa. Lukukausimaksuja koskeva keskustelu muuttui riidaksi kun Markus Jäntti arvosteli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijoita opportunismista. Etlan Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä olivat nimittäin väittäneet maaliskuisessa raportissaan, että yliopistojen lukukausimaksut eivät heikennä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Määttänen ja Vihriälä loukkaantuivat Jäntin kritiikistä. Vihreiden kansanedustajaekonomisti Antero Vartia antoi sivustatukea syyttämällä puolestaan Jänttiä ideologisuudesta.</p><p>Määttänen ja Vihriälä nojaavat raportissaan valikoituihin lähteisiin. Lyhyessä lähdeluettelossa on viittauksia lähinnä suomalaisiin aloitteisiin lukukausimaksujen puolesta (esim. Heikki Pursiainen, Kari Raivio), heidän omiin julkaisuihinsa ja muutamaan valikoituun taloustieteelliseen paperiin. Näistä keskeisimmät ovat kotoisin IZA-verkostosta, joka on ollut Saksassa uusliberalismi-kiistojen kohteena.</p><p>Määttäsen ja Vihriälän argumentti lukukausimaksujen puolesta menee näin:</p><p>1. Julkistaloutta on pakko leikata.<br />2. Yliopistojen leikkaukset voidaan korvata lukukausimaksujen tuotoilla.<br />3. Yliopistokoulutus hyödyntää sen saaneita ja on oikein, että he maksavat koulutuksestaan nykyistä enemmän itse.<br />4. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei vaarannu, jos Suomessa sovelletaan Britannian, Australian ja Uuden Seelannin esimerkin mukaisia lainajärjestelyjä.</p><p>Väite (1) ei pidä paikkaansa. Väite (2) on tosi, mutta tarpeeton, jos uusia leikkauksia ei tehdä, ja varsinkin jos jo tehdyt leikkaukset perutaan. Kuten olen aiemmin esittänyt, väite (3) on tekopyhä. Lukukausimaksuja kannattavat ekonomistit ja poliitikot eivät halua lisätä verotuksen progressiota tai rajoittaa suuria pääoma- tai muita tuloja. Pikemminkin sekä uusklassikot että oikeistopoliitikot haluavat vahvistaa &rdquo;kannustimia&rdquo;, mikä käytännössä tarkoittaa eriarvoisuuden syventämistä.</p><p>Jäntin ja muiden taloustieteilijöiden alkuviikon riita koski ensisijaisesti väitettä (4). Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan ole ainoa näkökohta. Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvo on nyky-yhteiskunnan tärkeä perusperiaate, lukukausimaksujen vaikutukset koskevat myös yliopistoja ja oppimista.</p><p>Mitä perusyhteiskuntatiede kertoo lukukausimaksujen vaikutuksista? Jos lähtökohtana on, että vanhemmat maksavat lukukausimaksut, syntyy selkeä valikointimekanismi, jossa vanhempien tulot vaikuttavat olennaisesti opiskelumahdollisuuksiin. Valikointimekanismin vaikutuksilla on lisäksi taipumusta syventyä yli sukupolvien, mikä helposti lisää sosiaalisten asemien ja luokkien välisiä eroja. Lisäksi nuorten vapaus valita oma oppimispolkunsa vähenee. Vanhemmat saavat suoraa valtaa lastensa opiskeluun. Vapaus vähenee, eriarvoisuus lisääntyy.</p><p>Jos lähtökohtana on Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli, jossa opintolainan takaisin maksaminen sidotaan opintojen jälkeisiin tuloihin, yhteydet eriarvoisuuden ylläpysymiseen ja syventymiseen ovat epäsuorempia ja riippuvat useammista asioista. Kuitenkaan tämä malli ei poissulje mahdollista vanhempien tukea, joka voi kattaa myös kaikki kulut. Sen sijaan vähävaraisemmasta kodista tulevat ovat kokonaan riippuvaisia lainasta. Kokemukset osoittavat, että he varovat velkaantumista enemmän kuin varakkaammista kodeista tulevat ikätoverinsa.</p><p>Sosiologian perusteoriat kertovat lisäksi, miten taustakyvyt ja asenteet koulutukseen ja myös velanottoon syntyvät, kehittyvät ja siirtyvät ja miten ne vaikuttavat sosiaalisen luokkarakenteen uusintumiseen. Teknisesti voidaan puhua homeostaattisista palautekytkennöistä. Sosiologista perusselitystä tukee muun muassa Maslowin tarvehierarkia. Kodeissa ja sosiaalisissa ympäristöissä, joissa itsensä toteuttamisen tarpeet &ndash; omien kykyjen kehittäminen ja saaminen täyteen käyttöön &ndash; ovat keskeisiä, myös lapset oppivat arvostamaan koulutusta.</p><p>Esimerkiksi Britanniassa korkeakoulututkintojen määrä on lisääntynyt kaikissa yhteiskuntakerrostumissa, mutta ylemmissä kerroksissa paljon enemmän kuin alemmissa, joissa lisäys on ollut vähäistä. Luokkakerrostuma on lujittunut.</p><p>Kaikkiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin kuuluvat toiminta, toiminnan perustelut ja perusteluja tukevat syvemmät uskomukset. Vaikka yhteiskunnassa on suhteellisen kaavamaisesti toimivia &rdquo;mekanismeja&rdquo;, ne muuttuvat uskomusten ja perustelujen myötä. Toimintaan kuuluu mahdollisuus toimia toisin. Ainoat välttämättömät yhteydet ovat sellaiset, jotka määrittävät sitä, mitä yhteiskunnassa kulloinkin on olemassa. Myös lukukausimaksuilla on tällaisia vaikutuksia.</p><p>Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli ennakko-olettaa, että jokainen yksilö on <em>homo oeconomicus</em>, jolla on kattava ja asianmukainen näkemys omasta taloudellisesta tulevaisuudestaan, ja joka pyrkii maksimoimaan omat koko elinkaarensa tulot. Tämä ajatus on läheistä sukua Milton Friedmanin esittämälle spekulatiiviselle hypoteesille, jonka mukaan ihmisten kulutus riippuu heidän pitkän aikavälin tuloistaan.</p><p>Käytäntöön sovellettuna tällaisilla oletuksilla on todellisuutta tuottavia vaikutuksia. Oletukset asettavat uuden normaalin. Jokaisesta tulee kapitalisti, jonka tehtävänä on investoida rahaa koulutukseensa ja maksimoida omat tulonsa 30-40 vuoden aikana. Samalla koulutus määritellään ensisijaisesti yksityiseksi investoinniksi itseen &ndash; itseisarvoisen kasvamisen ja sivistyksen tai yhteisen hyvän sijasta.</p><p>Näin rakennetussa maailmassa mahdollisuuksien tasa-arvo viittaa kaikkien yhtäläiseen mahdollisuuteen tehdä taloudellisesti rationaalisia sijoituksia omaan tulevaisuuteensa oman markkina-arvonsa maksimoimiseksi. Tämä sosiaalinen rakennelma luo itsessään valikointimekanismin, joka alkaa helposti toimia niitä vastaan, jotka eivät hyväksy nyt vallitsevaa materialistista ja itsekeskeistä maailmankuvaa.</p><p>Lisäksi kapitalistinen investointi- ja maksimointiajattelu on tulosta paitsi valikoinnista niin myös oppimisesta ja siten kunkin ympäristöstä. Vain hieman kärjistäen voi sanoa, että näin luodut mekanismit suosivat ennen kaikkea rahakkaiden kotien moraalisesti alikehittyneitä kasvatteja.</p><p>Myös yliopistojen näkökulmasta tapahtuu perustavia muutoksia. Opiskelijat on jo nyt määritelty osin &rdquo;asiakkaiksi&rdquo;, mutta lukukausimaksujen myötä heistä tulisi myös kirjaimellisesti maksavia asiakkaita. Kun yliopistot tehdään riippuvaisiksi opintomaksuista, niille tulee suuri kiusaus ottaa yhä huonompia opiskelijoita, kuten Britanniassa ja Australiassa on myös käynyt. Kun opiskelija maksaa opinnoista, heistä tulee &rdquo;asiakkaita&rdquo;, jotka vaativat rahoilleen vastinetta &ndash; viime kädessä tutkinnon &ndash; opiskelivat he kunnolla tai eivät. Lisäksi kun yliopistoja rankkeerataan, luokkarakenne uusiutuu ja vahvistuu yhä enemmän sitä kautta, että missä yliopistoissa kukakin pääsee opiskelemaan. Oxfordissa opiskelevat eliitin lapset.</p><p>Kaikkiaan Jäntin kritiikki vaikuttaa siis kohdalliselta. Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa en itse ollut, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja vastaavissa keskusteluissa kuinka leimakirves heiluu ja miten sivistyneen ja oppineen keskustelun pelisäännöistä välitetä. Jos seminaarissa oli lainkaan samanlaista, ei ihme, että Suomi ei tunnu enää kodilta. Jäntille riitti ja hän päätti palata Tukholmaan, mikä on suuri vahinko suomalaisella taloustieteelle ja julkiselle elämälle.</p><p>Ymmärrän Markuksen tunteet enemmän kuin hyvin. Viimeisen parin vuoden aikana olen itsekin usein miettinyt, että pitäisikö vielä yhden ja vihonviimeisen viimeisen kerran siirtää elämä toiseen maahan.</p><p>Lukukausimaksuja tai muita uusklassikoiden tolkuttomuuksia ei kuitenkaan pääsisi karkuun ainakaan Britanniaan tai Australiaan muuttamalla.</p><p>Kaikki mahdollinen pitää yksityistää, kaikesta pitää tehdä kauppatavaraa, jolle asetetaan hinta, ja kaikkien tehtävänä on maksimoida omaa rahamääräistä etuaan.</p><p>Miten karu ja vastenmielinen utopia.</p><p>Heikki Patomäki</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tällä viikolla olemme saaneet lukea lehdistä dramaattisesta välikohtauksesta Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa. Lukukausimaksuja koskeva keskustelu muuttui riidaksi kun Markus Jäntti arvosteli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijoita opportunismista. Etlan Niku Määttänen ja Vesa Vihriälä olivat nimittäin väittäneet maaliskuisessa raportissaan, että yliopistojen lukukausimaksut eivät heikennä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Määttänen ja Vihriälä loukkaantuivat Jäntin kritiikistä. Vihreiden kansanedustajaekonomisti Antero Vartia antoi sivustatukea syyttämällä puolestaan Jänttiä ideologisuudesta.

Määttänen ja Vihriälä nojaavat raportissaan valikoituihin lähteisiin. Lyhyessä lähdeluettelossa on viittauksia lähinnä suomalaisiin aloitteisiin lukukausimaksujen puolesta (esim. Heikki Pursiainen, Kari Raivio), heidän omiin julkaisuihinsa ja muutamaan valikoituun taloustieteelliseen paperiin. Näistä keskeisimmät ovat kotoisin IZA-verkostosta, joka on ollut Saksassa uusliberalismi-kiistojen kohteena.

Määttäsen ja Vihriälän argumentti lukukausimaksujen puolesta menee näin:

1. Julkistaloutta on pakko leikata.
2. Yliopistojen leikkaukset voidaan korvata lukukausimaksujen tuotoilla.
3. Yliopistokoulutus hyödyntää sen saaneita ja on oikein, että he maksavat koulutuksestaan nykyistä enemmän itse.
4. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei vaarannu, jos Suomessa sovelletaan Britannian, Australian ja Uuden Seelannin esimerkin mukaisia lainajärjestelyjä.

Väite (1) ei pidä paikkaansa. Väite (2) on tosi, mutta tarpeeton, jos uusia leikkauksia ei tehdä, ja varsinkin jos jo tehdyt leikkaukset perutaan. Kuten olen aiemmin esittänyt, väite (3) on tekopyhä. Lukukausimaksuja kannattavat ekonomistit ja poliitikot eivät halua lisätä verotuksen progressiota tai rajoittaa suuria pääoma- tai muita tuloja. Pikemminkin sekä uusklassikot että oikeistopoliitikot haluavat vahvistaa ”kannustimia”, mikä käytännössä tarkoittaa eriarvoisuuden syventämistä.

Jäntin ja muiden taloustieteilijöiden alkuviikon riita koski ensisijaisesti väitettä (4). Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan ole ainoa näkökohta. Vaikka mahdollisuuksien tasa-arvo on nyky-yhteiskunnan tärkeä perusperiaate, lukukausimaksujen vaikutukset koskevat myös yliopistoja ja oppimista.

Mitä perusyhteiskuntatiede kertoo lukukausimaksujen vaikutuksista? Jos lähtökohtana on, että vanhemmat maksavat lukukausimaksut, syntyy selkeä valikointimekanismi, jossa vanhempien tulot vaikuttavat olennaisesti opiskelumahdollisuuksiin. Valikointimekanismin vaikutuksilla on lisäksi taipumusta syventyä yli sukupolvien, mikä helposti lisää sosiaalisten asemien ja luokkien välisiä eroja. Lisäksi nuorten vapaus valita oma oppimispolkunsa vähenee. Vanhemmat saavat suoraa valtaa lastensa opiskeluun. Vapaus vähenee, eriarvoisuus lisääntyy.

Jos lähtökohtana on Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli, jossa opintolainan takaisin maksaminen sidotaan opintojen jälkeisiin tuloihin, yhteydet eriarvoisuuden ylläpysymiseen ja syventymiseen ovat epäsuorempia ja riippuvat useammista asioista. Kuitenkaan tämä malli ei poissulje mahdollista vanhempien tukea, joka voi kattaa myös kaikki kulut. Sen sijaan vähävaraisemmasta kodista tulevat ovat kokonaan riippuvaisia lainasta. Kokemukset osoittavat, että he varovat velkaantumista enemmän kuin varakkaammista kodeista tulevat ikätoverinsa.

Sosiologian perusteoriat kertovat lisäksi, miten taustakyvyt ja asenteet koulutukseen ja myös velanottoon syntyvät, kehittyvät ja siirtyvät ja miten ne vaikuttavat sosiaalisen luokkarakenteen uusintumiseen. Teknisesti voidaan puhua homeostaattisista palautekytkennöistä. Sosiologista perusselitystä tukee muun muassa Maslowin tarvehierarkia. Kodeissa ja sosiaalisissa ympäristöissä, joissa itsensä toteuttamisen tarpeet – omien kykyjen kehittäminen ja saaminen täyteen käyttöön – ovat keskeisiä, myös lapset oppivat arvostamaan koulutusta.

Esimerkiksi Britanniassa korkeakoulututkintojen määrä on lisääntynyt kaikissa yhteiskuntakerrostumissa, mutta ylemmissä kerroksissa paljon enemmän kuin alemmissa, joissa lisäys on ollut vähäistä. Luokkakerrostuma on lujittunut.

Kaikkiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin kuuluvat toiminta, toiminnan perustelut ja perusteluja tukevat syvemmät uskomukset. Vaikka yhteiskunnassa on suhteellisen kaavamaisesti toimivia ”mekanismeja”, ne muuttuvat uskomusten ja perustelujen myötä. Toimintaan kuuluu mahdollisuus toimia toisin. Ainoat välttämättömät yhteydet ovat sellaiset, jotka määrittävät sitä, mitä yhteiskunnassa kulloinkin on olemassa. Myös lukukausimaksuilla on tällaisia vaikutuksia.

Määttäsen ja Vihriälän kannattama malli ennakko-olettaa, että jokainen yksilö on homo oeconomicus, jolla on kattava ja asianmukainen näkemys omasta taloudellisesta tulevaisuudestaan, ja joka pyrkii maksimoimaan omat koko elinkaarensa tulot. Tämä ajatus on läheistä sukua Milton Friedmanin esittämälle spekulatiiviselle hypoteesille, jonka mukaan ihmisten kulutus riippuu heidän pitkän aikavälin tuloistaan.

Käytäntöön sovellettuna tällaisilla oletuksilla on todellisuutta tuottavia vaikutuksia. Oletukset asettavat uuden normaalin. Jokaisesta tulee kapitalisti, jonka tehtävänä on investoida rahaa koulutukseensa ja maksimoida omat tulonsa 30-40 vuoden aikana. Samalla koulutus määritellään ensisijaisesti yksityiseksi investoinniksi itseen – itseisarvoisen kasvamisen ja sivistyksen tai yhteisen hyvän sijasta.

Näin rakennetussa maailmassa mahdollisuuksien tasa-arvo viittaa kaikkien yhtäläiseen mahdollisuuteen tehdä taloudellisesti rationaalisia sijoituksia omaan tulevaisuuteensa oman markkina-arvonsa maksimoimiseksi. Tämä sosiaalinen rakennelma luo itsessään valikointimekanismin, joka alkaa helposti toimia niitä vastaan, jotka eivät hyväksy nyt vallitsevaa materialistista ja itsekeskeistä maailmankuvaa.

Lisäksi kapitalistinen investointi- ja maksimointiajattelu on tulosta paitsi valikoinnista niin myös oppimisesta ja siten kunkin ympäristöstä. Vain hieman kärjistäen voi sanoa, että näin luodut mekanismit suosivat ennen kaikkea rahakkaiden kotien moraalisesti alikehittyneitä kasvatteja.

Myös yliopistojen näkökulmasta tapahtuu perustavia muutoksia. Opiskelijat on jo nyt määritelty osin ”asiakkaiksi”, mutta lukukausimaksujen myötä heistä tulisi myös kirjaimellisesti maksavia asiakkaita. Kun yliopistot tehdään riippuvaisiksi opintomaksuista, niille tulee suuri kiusaus ottaa yhä huonompia opiskelijoita, kuten Britanniassa ja Australiassa on myös käynyt. Kun opiskelija maksaa opinnoista, heistä tulee ”asiakkaita”, jotka vaativat rahoilleen vastinetta – viime kädessä tutkinnon – opiskelivat he kunnolla tai eivät. Lisäksi kun yliopistoja rankkeerataan, luokkarakenne uusiutuu ja vahvistuu yhä enemmän sitä kautta, että missä yliopistoissa kukakin pääsee opiskelemaan. Oxfordissa opiskelevat eliitin lapset.

Kaikkiaan Jäntin kritiikki vaikuttaa siis kohdalliselta. Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa en itse ollut, mutta olen nähnyt lukuisia kertoja vastaavissa keskusteluissa kuinka leimakirves heiluu ja miten sivistyneen ja oppineen keskustelun pelisäännöistä välitetä. Jos seminaarissa oli lainkaan samanlaista, ei ihme, että Suomi ei tunnu enää kodilta. Jäntille riitti ja hän päätti palata Tukholmaan, mikä on suuri vahinko suomalaisella taloustieteelle ja julkiselle elämälle.

Ymmärrän Markuksen tunteet enemmän kuin hyvin. Viimeisen parin vuoden aikana olen itsekin usein miettinyt, että pitäisikö vielä yhden ja vihonviimeisen viimeisen kerran siirtää elämä toiseen maahan.

Lukukausimaksuja tai muita uusklassikoiden tolkuttomuuksia ei kuitenkaan pääsisi karkuun ainakaan Britanniaan tai Australiaan muuttamalla.

Kaikki mahdollinen pitää yksityistää, kaikesta pitää tehdä kauppatavaraa, jolle asetetaan hinta, ja kaikkien tehtävänä on maksimoida omaa rahamääräistä etuaan.

Miten karu ja vastenmielinen utopia.

Heikki Patomäki

]]>
34 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237220-markus-jantin-lahto-taloustiede-ja-lukukausimaksut#comments Kotimaa Lukukausimaksut Markus Jäntti Taloustiede Sat, 20 May 2017 09:02:46 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237220-markus-jantin-lahto-taloustiede-ja-lukukausimaksut
Vaalipäivän kunniaksi kriittinen sana sote-uudistuksesta http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235391-vaalipaivan-kunniaksi-kriittinen-sana-sote-uudistuksesta <p>Vaalien jälkeen sote-uudistus tulee riisumaan kunnilta suurimman osan niiden rahoista ja vallasta. Vasemmisto kritisoi sote-uudistusta siitä, että se johtaa yksityistämiseen, edistää terveyskonsernien bisnestä ja lisää eriarvoistumista. Lisäksi pakkoyhtiöittäminen tarkoittaa käytännössä demokratian purkamista.</p><p>Olen samaa mieltä. Lisäksi uudistus todennäköisesti nostaa kustannuksia, mihin VM tulee vastaamaan lisäleikkauksilla. Tämä kierre tulee asettamaan julkiset terveyspalvelut ajan myötä aina vain huonompaan asemaan.</p><p>Olen allekirjoittanut <a href="http://sote.vasemmisto.fi/">vetoomuksen </a>oikeudenmukaisen #sote-uudistuksen puolesta. Laajaa kansaliikettä vetoomuksesta ei tosin ole vielä syntynyt. Kahdeksan tai yhdeksän prosentin kannatuksella tätä uudistusta ei kumota.</p><p>Kun olin puoluehallituksessa 2013-16, vasemmisto oli aktiivisesti mukana kaikkien puolueiden yhteisissä sote-neuvotteluissa. Yritin aika ajoin viritellä kriittistä keskustelua hankkeen perusteluista, yleensä huonolla menestyksellä.</p><p>Tässä voin nyt avoimesti sanoa, että oli alun pitäenkin virhe lähteä myötäilemään koko hanketta. On tietysti totta, että nykyinen kuntarakenne ei sellaisenaan turvaa tasa-arvoisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Koko sekavan myllerryksen tarkoitus on kuitenkin ollut koko ajan selvä: korvata julkinen demokratia yksityisillä markkinoilla ja yhtiöhierarkioilla. Lisäksi muutos pyritään toteuttamaan niin, että sitä ei voisi koskaan perua. Näin uusliberalismi toimii joka kentällä.</p><p>En ole sosiaali- ja terveysalan asiantuntija. Puoluehallituskaudellani aikani ei koskaan riittänyt yksilöidyn ja systemaattisen vastaesityksen pohtimiseen tai valmisteluun.</p><p>Tässä blogissa voin kuitenkin vapaasti kirjoittaa sen, mikä minusta on ollut koko ajan ilmeistä. Tasa-arvoisten sosiaali- ja terveyspalveluiden toteuttaminen olisi onnistunut suhteellisen helposti myös kuntarakenteen puitteissa.</p><p>Valtio olisi voinut taata pienten, syrjäisten tai köyhien kuntien asukkaiden palvelut esimerkiksi luomalla palvelusetelijärjestelmän, joka takaisi heille tarvittavat palvelut ja hoidon suuremmissa keskuksissa. Peruspalvelut olisivat kuitenkin pysyneet lähellä.</p><p>Lisäksi palvelut pitäisi kaikissa olosuhteissa toteuttaa julkisten ja demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Julkista rahaa ei tulisi käyttää missään muodossa yksityisten terveysyhtiöiden toiminnan tukemiseen.</p><p>Ostopalveluiden ja ulkoistamisten sijaan palvelut pitäisi tuottaa pääsääntöisesti tai kokonaan julkisesti. Julkisella rahalla koulutetut lääkärit ja sosiaaliviranomaiset voitaisiin velvoittaa toimimaan tietyn ajan myös syrjäseuduilla ja köyhemmissä kunnissa.</p><p>Hallituspuolueille, VM:lle ja Suomen muille uusliberaaleille voimille ei ole väliä sillä, että Amerikan malli on kaksi kertaa tehottomampi ja kalliimpi kuin hyvin toimiva pohjoismainen malli.</p><p>Yksityistäminen, demokratian purkaminen sekä vallan ja toimintojen keskittäminen &ndash; joita markkinoidaan &rdquo;valinnan vapauden&rdquo; lisäämisenä &ndash; ovat ensisijaisesti ideologisia tavoitteita.</p><p>Lisäksi yksityinen voitonpyynti ajaa yhtiöitä lobbaamaan tällaisten mullistusten puolesta. Kuka enää erottaa yhtiöitä, lobbareita ja ministereitä toisistaan?</p><p>Heikki Patomäki</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vaalien jälkeen sote-uudistus tulee riisumaan kunnilta suurimman osan niiden rahoista ja vallasta. Vasemmisto kritisoi sote-uudistusta siitä, että se johtaa yksityistämiseen, edistää terveyskonsernien bisnestä ja lisää eriarvoistumista. Lisäksi pakkoyhtiöittäminen tarkoittaa käytännössä demokratian purkamista.

Olen samaa mieltä. Lisäksi uudistus todennäköisesti nostaa kustannuksia, mihin VM tulee vastaamaan lisäleikkauksilla. Tämä kierre tulee asettamaan julkiset terveyspalvelut ajan myötä aina vain huonompaan asemaan.

Olen allekirjoittanut vetoomuksen oikeudenmukaisen #sote-uudistuksen puolesta. Laajaa kansaliikettä vetoomuksesta ei tosin ole vielä syntynyt. Kahdeksan tai yhdeksän prosentin kannatuksella tätä uudistusta ei kumota.

Kun olin puoluehallituksessa 2013-16, vasemmisto oli aktiivisesti mukana kaikkien puolueiden yhteisissä sote-neuvotteluissa. Yritin aika ajoin viritellä kriittistä keskustelua hankkeen perusteluista, yleensä huonolla menestyksellä.

Tässä voin nyt avoimesti sanoa, että oli alun pitäenkin virhe lähteä myötäilemään koko hanketta. On tietysti totta, että nykyinen kuntarakenne ei sellaisenaan turvaa tasa-arvoisia sosiaali- ja terveyspalveluja. Koko sekavan myllerryksen tarkoitus on kuitenkin ollut koko ajan selvä: korvata julkinen demokratia yksityisillä markkinoilla ja yhtiöhierarkioilla. Lisäksi muutos pyritään toteuttamaan niin, että sitä ei voisi koskaan perua. Näin uusliberalismi toimii joka kentällä.

En ole sosiaali- ja terveysalan asiantuntija. Puoluehallituskaudellani aikani ei koskaan riittänyt yksilöidyn ja systemaattisen vastaesityksen pohtimiseen tai valmisteluun.

Tässä blogissa voin kuitenkin vapaasti kirjoittaa sen, mikä minusta on ollut koko ajan ilmeistä. Tasa-arvoisten sosiaali- ja terveyspalveluiden toteuttaminen olisi onnistunut suhteellisen helposti myös kuntarakenteen puitteissa.

Valtio olisi voinut taata pienten, syrjäisten tai köyhien kuntien asukkaiden palvelut esimerkiksi luomalla palvelusetelijärjestelmän, joka takaisi heille tarvittavat palvelut ja hoidon suuremmissa keskuksissa. Peruspalvelut olisivat kuitenkin pysyneet lähellä.

Lisäksi palvelut pitäisi kaikissa olosuhteissa toteuttaa julkisten ja demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Julkista rahaa ei tulisi käyttää missään muodossa yksityisten terveysyhtiöiden toiminnan tukemiseen.

Ostopalveluiden ja ulkoistamisten sijaan palvelut pitäisi tuottaa pääsääntöisesti tai kokonaan julkisesti. Julkisella rahalla koulutetut lääkärit ja sosiaaliviranomaiset voitaisiin velvoittaa toimimaan tietyn ajan myös syrjäseuduilla ja köyhemmissä kunnissa.

Hallituspuolueille, VM:lle ja Suomen muille uusliberaaleille voimille ei ole väliä sillä, että Amerikan malli on kaksi kertaa tehottomampi ja kalliimpi kuin hyvin toimiva pohjoismainen malli.

Yksityistäminen, demokratian purkaminen sekä vallan ja toimintojen keskittäminen – joita markkinoidaan ”valinnan vapauden” lisäämisenä – ovat ensisijaisesti ideologisia tavoitteita.

Lisäksi yksityinen voitonpyynti ajaa yhtiöitä lobbaamaan tällaisten mullistusten puolesta. Kuka enää erottaa yhtiöitä, lobbareita ja ministereitä toisistaan?

Heikki Patomäki

 

]]>
4 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235391-vaalipaivan-kunniaksi-kriittinen-sana-sote-uudistuksesta#comments Kotimaa Demokratia Kunta ja sote-uudistus Kuntarakenne Vasemmisto Sun, 09 Apr 2017 05:51:10 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235391-vaalipaivan-kunniaksi-kriittinen-sana-sote-uudistuksesta
Venäjän uhka ja ennakoinnin etiikka http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232712-venajan-uhka-ja-ennakoinnin-etiikka <p>Kenelläkään ei ole kristallipalloa, josta tulevaisuuden tapahtumat voisi suoraan nähdä. Tulevaisuus on epävarma. Kuitenkin &rdquo;haasteista&rdquo; ja &rdquo;uhkista&rdquo; puhuminen edellyttää, että meillä on asianmukaista tietoa tulevaisuuden vaaroista. Esimerkiksi Venäjän poliittisesta ja sotilaallisesta uhasta on ryhdytty puhumaan myös tavalla, joka edellyttää kykyä nähdä tulevaisuuteen. [Toimitettu ja uudelleen järjestelty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu <em>Aamulehdessä</em> sunnuntaina 5.3.2017.]</p><hr /><p>Tiedämme toki, että uhkakuvia voidaan rakentaa myös ilman tulevaisuuden tapahtumien ennakointia. Riittää, että jotain asiaa, teknologiaa, ihmisryhmää tai valtiota luonnehditaan sellaisin sanakääntein, että kuulijan tai lukijan päässä syntyy kuva vakavasta &rdquo;meihin&rdquo; kohdistuvasta uhkasta.</p><p>Uhkakuvat kumpuavat usein kulttuurimme syvärakenteista. Esimerkiksi tarinat hyvän ja pahan välisestä taistelusta syntyivät zarahustralaisuudessa ja tulivat myöhemmin osaksi kristinuskoa. Nykypäivänä tarinat &rdquo;hyviksistä&rdquo; ja &rdquo;pahiksista&rdquo; toistuvat muun muassa lukemattomissa Hollywood-elokuvissa.</p><p>Silloin kun kyse on pelkästä retoriikasta ja tarinoiden kertomisesta, ilmiön analyysiin riittää kriittisen kulttuurintutkimuksen välineet. Tarinan rakenne, kehityshistoria ja leviämisen mekanismit voidaan paikallistaa. Vallitsevan puhe- ja kirjoitustavan säännöt voidaan purkaa auki. Teksti voidaan hajottaa ja sen sisältö osoittaa tyhjäksi.</p><p>Politiikan ja talouden tutkijan näkökulmasta ennakointi muuttuu kiinnostavammaksi kun siihen sisältyy riittävän selkeitä ja tarkkoja ennustuksia. Mediassa ja julkisuudessa luotetaan usein erityisesti asiantuntijoiden ennakointeihin ja ennustuksiin. Asiantuntijoilla on auktoriteettia puhua oman alansa asioista.</p><p>Kanadalainen Philip Tetlock on tutkinut asiantuntijoiden ennakointikykyä jo vuosikymmenien ajan. Hän on tehnyt sekä kokeellisia tutkimuksia, jossa tapahtumia ja todistusaineistoa voidaan manipuloida, että tosielämän turnajaisia, jossa testataan asiantuntijoiden ja muiden ihmisten kykyä ennakoida historiallisia tapahtumia.</p><p>Tulokset ovat hämmentäneet tutkimusmaailmaa ja aiheuttaneet pienen sensaation myös laajemmassa julkisuudessa. Tikkoja satunnaisesti heittävät simpanssit ja yksinkertaiset tietokonealgoritmit pystyvät yleensä parempaan kuin tavanomainen &rdquo;asiantuntija&rdquo;. Asiantuntijoiden arviot ovat politiikkaa enemmän kuin tiedettä. Asiantuntijoiden omaksuma teoria ja ideologia määräävät heidän arvioitaan. Monet asiantuntijat etsivät vain omia näkemyksiään tukevia todisteita. Jälkikäteen he ovat hyviä keksimään selityksiä sille, miksi asiat eivät menneetkään ennakointien mukaan. Selittelyn tavoitteena on oman teorian tai ideologian puolustelu.</p><p>Uusimmassa kirjassaan <em>Superforecasters</em> Tetlock esittää, että tulevaisuuden järkiperäinen ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Ongelma pitää jakaa osiin ja asiaa pitää katsoa myös ulkopuolisen silmin. Evidenssi pitää ottaa huomioon mutta ei liioitellen viimeisimmän tiedon merkitystä. Todellisuus on monimutkainen, joten ristiriitaiset ja toisiaan kumoavat voimat ja pyrkimykset pitää ottaa huomioon. Ennakoinneissa kannattaa pyrkiä tarkkuuteen epävarmuudesta huolimatta. Aiemmista virheistä pitää oppia ja oman teorian tai ideologian pitää hyväksyä moninaisuus ja olla muutettavissa. Ennakointia oppii parhaiten harjoittamalla sitä &ndash; itsekriittisesti.</p><p>Lännen media julkaisi marraskuun lopussa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori ja dosentti <a href="http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226943-heikki-hyva-ei-rahan-puolesta-vaan-rauhan-puolesta">Arto Luukkasen kirjoituksen</a> &rdquo;Venäjä hyökkää tammikuussa Ukrainaan?&rdquo;. Jo ensikatsomalta kirjoitus vaikutti täyttävän kaikki epäonnistuvan ennustuksen tunnusmerkit.</p><p>Osin Luukkasen teksti on pelkkää retoriikkaa: se tukeutuu pitkälti kaavamaisiin rakenteisiin, vihjaileviin lauseisiin ja epämääräisiin aihetodisteisiin. Päälähteenä on Pavel Felgenhauerin näkemykset, jotka oli julkaistu Ukrainan konfliktin toisen osapuolen lehdessä. Kaikki Luukkasen esille tuomat näkökohdat tukevat oletusta Venäjästä aggressiivisena ja pahana suurvaltana, joka yksipuolisesti uhkaa naapureitaan. Luukkanen ei tuo esille mitään muita näkökohtia tai tulkintakehikkoja, puhumattakaan todellisuuden moninaisuudesta ja ristiriitaisuudesta.</p><p>On aina tärkeää täsmentää sekä ennakoitu tapahtuma että se ajanjakso, jolloin tapahtuman pitäisi tapahtua. Sekä Felgenhauerin haastattelussa että Luukkasen jutun otsikossa annetaan ymmärtää, että Venäjä todennäköisesti aloittaa sotilaallisen operaatiota Ukrainaa vastaan tammikuun 2017 loppupuolella. &rdquo;Operaation tarkoituksena lienee Itä-Ukrainan teollisten keskusten kuten Harkovan valloittaminen ja ennen kaikkea Odessan, Hersonin tai Mykolaivin kaupunkien valloittaminen.&rdquo;</p><p>Tammikuu tuli ja meni. Omassa vastapuheenvuorossani marraskuussa <em>Uudessa Suomessa</em> tulkitsin Luukkasen tarkoittaneen väljemmin tammi- ja helmikuuta. Luukkanen tosin itse kieltäytyi täsmentämästä ajanjaksoa. Nyt myös helmikuu on mennyt eikä Venäjän hyökkäystä ole edelleenkään näkynyt.</p><p>On totta, että taistelut Itä-Ukrainassa laajenivat jonkin verran helmikuun alussa. Jotkut myös yhdistivät tämän laajenemisen Donald Trumpin ja Vladimir Putinin puheluun. Itä-Euroopan ja Keski-Aasian yksikön päällikkö Päivi Peltokoski ulkoministeriöstä totesi kuitenkin Ylen aamu-tv:n haastattelussa 7.2., että &rdquo;meillä ei ole tietoa, kumpi osapuoli aloitti taistelut uudestaan ja voi olla, että se selviää tuskin koskaan&rdquo;, korostaen vielä, että &rdquo;kaikki jää spekulaatioiden varaan&rdquo;.</p><p>Luukkasen puheenvuoro on vain yksi esimerkki nyt vallalla olevasta Venäjä-pelottelusta. Ongelmana on se, että pelottelu johtaa turvallistamiseen. Turvallistaminen voi puolestaan johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin edelleen laajenemiseen. Tulevaisuuden ennakointiin liittyy myös eettisiä pulmia.</p><p><strong>Heikki Patomäki</strong></p><p>PS. Kannattaa katsoa myös aiempi juttusarjani:</p><p><a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-1-negatiiviset-tunteet-kuohuvat/">Venäjä-keskustelusta osa 1</a>: negatiiviset tunteet kuohuvat</p><p><a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-2-tulevaisuuden-vaaroja-voidaan-arvioida-jarkiperaisesti/" title=" tulevaisuuden vaaroja voidaan arvioida järkiperäisesti">Venäjä-keskustelusta osa 2</a>: tulevaisuuden vaaroja voidaan arvioida järkiperäisesti</p><p><a href="http://patomaki.fi/2016/12/venaja-keskustelusta-osa-3-mita-pitaisi-tehda/" title=" mitä pitäisi tehdä?*">Venäjä-keskustelusta osa 3</a>: mitä pitäisi tehdä?</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kenelläkään ei ole kristallipalloa, josta tulevaisuuden tapahtumat voisi suoraan nähdä. Tulevaisuus on epävarma. Kuitenkin ”haasteista” ja ”uhkista” puhuminen edellyttää, että meillä on asianmukaista tietoa tulevaisuuden vaaroista. Esimerkiksi Venäjän poliittisesta ja sotilaallisesta uhasta on ryhdytty puhumaan myös tavalla, joka edellyttää kykyä nähdä tulevaisuuteen. [Toimitettu ja uudelleen järjestelty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Aamulehdessä sunnuntaina 5.3.2017.]


Tiedämme toki, että uhkakuvia voidaan rakentaa myös ilman tulevaisuuden tapahtumien ennakointia. Riittää, että jotain asiaa, teknologiaa, ihmisryhmää tai valtiota luonnehditaan sellaisin sanakääntein, että kuulijan tai lukijan päässä syntyy kuva vakavasta ”meihin” kohdistuvasta uhkasta.

Uhkakuvat kumpuavat usein kulttuurimme syvärakenteista. Esimerkiksi tarinat hyvän ja pahan välisestä taistelusta syntyivät zarahustralaisuudessa ja tulivat myöhemmin osaksi kristinuskoa. Nykypäivänä tarinat ”hyviksistä” ja ”pahiksista” toistuvat muun muassa lukemattomissa Hollywood-elokuvissa.

Silloin kun kyse on pelkästä retoriikasta ja tarinoiden kertomisesta, ilmiön analyysiin riittää kriittisen kulttuurintutkimuksen välineet. Tarinan rakenne, kehityshistoria ja leviämisen mekanismit voidaan paikallistaa. Vallitsevan puhe- ja kirjoitustavan säännöt voidaan purkaa auki. Teksti voidaan hajottaa ja sen sisältö osoittaa tyhjäksi.

Politiikan ja talouden tutkijan näkökulmasta ennakointi muuttuu kiinnostavammaksi kun siihen sisältyy riittävän selkeitä ja tarkkoja ennustuksia. Mediassa ja julkisuudessa luotetaan usein erityisesti asiantuntijoiden ennakointeihin ja ennustuksiin. Asiantuntijoilla on auktoriteettia puhua oman alansa asioista.

Kanadalainen Philip Tetlock on tutkinut asiantuntijoiden ennakointikykyä jo vuosikymmenien ajan. Hän on tehnyt sekä kokeellisia tutkimuksia, jossa tapahtumia ja todistusaineistoa voidaan manipuloida, että tosielämän turnajaisia, jossa testataan asiantuntijoiden ja muiden ihmisten kykyä ennakoida historiallisia tapahtumia.

Tulokset ovat hämmentäneet tutkimusmaailmaa ja aiheuttaneet pienen sensaation myös laajemmassa julkisuudessa. Tikkoja satunnaisesti heittävät simpanssit ja yksinkertaiset tietokonealgoritmit pystyvät yleensä parempaan kuin tavanomainen ”asiantuntija”. Asiantuntijoiden arviot ovat politiikkaa enemmän kuin tiedettä. Asiantuntijoiden omaksuma teoria ja ideologia määräävät heidän arvioitaan. Monet asiantuntijat etsivät vain omia näkemyksiään tukevia todisteita. Jälkikäteen he ovat hyviä keksimään selityksiä sille, miksi asiat eivät menneetkään ennakointien mukaan. Selittelyn tavoitteena on oman teorian tai ideologian puolustelu.

Uusimmassa kirjassaan Superforecasters Tetlock esittää, että tulevaisuuden järkiperäinen ennakointi ei kuitenkaan ole mahdotonta. Ongelma pitää jakaa osiin ja asiaa pitää katsoa myös ulkopuolisen silmin. Evidenssi pitää ottaa huomioon mutta ei liioitellen viimeisimmän tiedon merkitystä. Todellisuus on monimutkainen, joten ristiriitaiset ja toisiaan kumoavat voimat ja pyrkimykset pitää ottaa huomioon. Ennakoinneissa kannattaa pyrkiä tarkkuuteen epävarmuudesta huolimatta. Aiemmista virheistä pitää oppia ja oman teorian tai ideologian pitää hyväksyä moninaisuus ja olla muutettavissa. Ennakointia oppii parhaiten harjoittamalla sitä – itsekriittisesti.

Lännen media julkaisi marraskuun lopussa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori ja dosentti Arto Luukkasen kirjoituksen ”Venäjä hyökkää tammikuussa Ukrainaan?”. Jo ensikatsomalta kirjoitus vaikutti täyttävän kaikki epäonnistuvan ennustuksen tunnusmerkit.

Osin Luukkasen teksti on pelkkää retoriikkaa: se tukeutuu pitkälti kaavamaisiin rakenteisiin, vihjaileviin lauseisiin ja epämääräisiin aihetodisteisiin. Päälähteenä on Pavel Felgenhauerin näkemykset, jotka oli julkaistu Ukrainan konfliktin toisen osapuolen lehdessä. Kaikki Luukkasen esille tuomat näkökohdat tukevat oletusta Venäjästä aggressiivisena ja pahana suurvaltana, joka yksipuolisesti uhkaa naapureitaan. Luukkanen ei tuo esille mitään muita näkökohtia tai tulkintakehikkoja, puhumattakaan todellisuuden moninaisuudesta ja ristiriitaisuudesta.

On aina tärkeää täsmentää sekä ennakoitu tapahtuma että se ajanjakso, jolloin tapahtuman pitäisi tapahtua. Sekä Felgenhauerin haastattelussa että Luukkasen jutun otsikossa annetaan ymmärtää, että Venäjä todennäköisesti aloittaa sotilaallisen operaatiota Ukrainaa vastaan tammikuun 2017 loppupuolella. ”Operaation tarkoituksena lienee Itä-Ukrainan teollisten keskusten kuten Harkovan valloittaminen ja ennen kaikkea Odessan, Hersonin tai Mykolaivin kaupunkien valloittaminen.”

Tammikuu tuli ja meni. Omassa vastapuheenvuorossani marraskuussa Uudessa Suomessa tulkitsin Luukkasen tarkoittaneen väljemmin tammi- ja helmikuuta. Luukkanen tosin itse kieltäytyi täsmentämästä ajanjaksoa. Nyt myös helmikuu on mennyt eikä Venäjän hyökkäystä ole edelleenkään näkynyt.

On totta, että taistelut Itä-Ukrainassa laajenivat jonkin verran helmikuun alussa. Jotkut myös yhdistivät tämän laajenemisen Donald Trumpin ja Vladimir Putinin puheluun. Itä-Euroopan ja Keski-Aasian yksikön päällikkö Päivi Peltokoski ulkoministeriöstä totesi kuitenkin Ylen aamu-tv:n haastattelussa 7.2., että ”meillä ei ole tietoa, kumpi osapuoli aloitti taistelut uudestaan ja voi olla, että se selviää tuskin koskaan”, korostaen vielä, että ”kaikki jää spekulaatioiden varaan”.

Luukkasen puheenvuoro on vain yksi esimerkki nyt vallalla olevasta Venäjä-pelottelusta. Ongelmana on se, että pelottelu johtaa turvallistamiseen. Turvallistaminen voi puolestaan johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin edelleen laajenemiseen. Tulevaisuuden ennakointiin liittyy myös eettisiä pulmia.

Heikki Patomäki

PS. Kannattaa katsoa myös aiempi juttusarjani:

Venäjä-keskustelusta osa 1: negatiiviset tunteet kuohuvat

Venäjä-keskustelusta osa 2: tulevaisuuden vaaroja voidaan arvioida järkiperäisesti

Venäjä-keskustelusta osa 3: mitä pitäisi tehdä?

]]>
18 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232712-venajan-uhka-ja-ennakoinnin-etiikka#comments Asiantuntijat Epävarma tulevaisuus Etiikka Luukkanen Ukraina Sun, 05 Mar 2017 11:10:36 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232712-venajan-uhka-ja-ennakoinnin-etiikka
Luukkaselle: pelottelu helppoa, tulevaisuuden ennakointi vaikeampaa http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226987-luukkaselle-pelottelu-helppoa-tulevaisuuden-ennakointi-vaikeampaa <p>Harmi, Arto, että et tarttunut haasteeseeni. Vedonlyönnin ideana ei tietenkään olisi ollut tehdä rahaa (vaikka olisinkin melko moisen suurella varmuudella voittanut vedon), eikä viihdettä ihmisten kärsimyksellä, vaan paljastaa vastuuttoman Venäjä-pelottelun tyhjyys. Mutta käyhän se näinkin.</p> <p>Olisi toki ollut paljon reilumpaa lyödä kortit suoraan pöytään ja kertoa, kuinka todennäköisenä pidät esittämääsi skenaariota Venäjän suorasta sotilaallisesta hyökkäyksestä Ukrainaan vuoden 2017 alussa. On helppo sanoa, että joku maa <em>voi</em> hyökätä jonnekin, jos ei tarvitse täsmentää todennäköisyyttä tai aikarajaa, sillä useimmat maat <em>voivat</em> hyökätä jonnekin &ndash; ja useimmat ovat jossain historiansa vaiheessa myös tehneet niin.</p> <p>Tiedämme tulevaisuuden ennakoinnista nykyään jo aika paljon. Tikkoja heittävät simpanssit ja yksinkertaiset tietokonealgoritmit pystyvät yleensä parempaan kuin tavanomainen &rdquo;asiantuntija&rdquo;. Mahdollisuuksia osua oikeaan vähentää entisestään kiinnittyminen yhteen ideaan (ideologisuus) ja pyrkimys etsiä vain omia näkemyksiä tukevia todisteita. Turvautuminen vihjaileviin lauseisiin ja epämääräisiin aihetodisteisiin ei lisää todennäköisyyttä osua oikeaan.</p> <p>Artikkelisi on esimerkki kaikista kolmesta. Lähtökohtaisena tarinana näyttäisi olevan, että Venäjä on paha ja aggressiivinen suurvalta, joka yksipuolisesti uhkaa naapureitaan. Niinpä Arto marssitat esille huomioita, jotka voisivat tukea tätä tulkintaa, mutta et mitään, joka voisi olla sen kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi Naton asemien työntyminen eteenpäin ja vahvistuminen ei merkitse mitään. EU:n roolilla Ukrainan konfliktissa ei ole merkitystä. Näyttäisi olevan myös melko samantekevää, onko Suomessa vallalla aggressiivinen ryssäfobia vai ei.</p> <p>Esimerkiksi vihjailevista ilmauksista käy tämä:</p> <p><em>Kyseessä ei ilmeisesti ole kuitenkaan uuden natsi-Saksan hyökkäyksen odottaminen vaan oman hyökkäyksen valmistelu. Esimerkiksi 20-Kaartinarmeijan komentaja kenraalimajuri Evgeni Nikiforov ilmoitti siitä, että Voronežiin perustetaan uusi 9-erillinen moottoroitu divisioona ja myös 23-kaartin moottoroitu divisioona.</em></p> <p>Ensimmäinen ja toinen lause on liitetty yhteen. Lisäksi varsinkin jälkimmäinen nostaa lukijoiden mieleen uhkaavan kuvan tilanteesta. Kuitenkaan lauseiden välillä ei ole mitään loogista tai muutakaan yhteyttä. Toinen lause ei tue ensimmäisen lauseen väitettä millään lailla.</p> <p>Entä sitten tämä kappale:</p> <p><em>Venäjän voitonvarmuus näyttää järkkymättömältä. Venäjän läntisen sotilasalueen komentaja, kenraali-eversti Andrei Kartapolov on todennut, että vuonna 2016 on pidettiin yli 1100 harjoitusta eri ryhmitysten välillä ja joukot ovat saaneet yli tuhat uutta ja modernia &ldquo;sotilasteknistä varustetta&rdquo;. Hänen mukaansa sotilaat ovat tehneet kovasti työtä infrastruktuurin parantamisessa ja taistelukoulutuksessa.</em></p> <p>Suomen puolustusvoimien sivuilta 2015 voidaan lukea esimerkiksi tällaista:</p> <p><em>Varusmiesten maastovuorokausia lisättiin ja kertausharjoituksiin pystyttiin kutsumaan 18 000 reserviläistä.</em></p> <p>Väestöön mitoitettuna tämä tarkoittaisi noin puolta miljoonaa venäläistä pelkästään kertausharjoituksissa. Voin vain kuvitella miten uhkaavana sinä Arto pitäisit tätä.</p> <p>Tunnemme siis ne tekijät, jotka johtavat erityisen huonoihin ennakointeihin tulevaisuudesta. Niiden perusteella Arto sinä olet mitä todennäköisimmin väärässä, vaikka minulla ei olekaan mitään absoluuttisen varmaa tietoa asiasta. Lisäksi ihmisten pelottelulla on käytännön merkitystä. Sellainen turvallistaa asioita.</p> <p>Toimijat tuottavat turvallistamista esittämällä jonkun asian eksistentiaaliseksi uhaksi ja dramatisoimalla sitä. Turvallistamiseen kuuluu vaade absoluuttisesta tai vahvasta ensisijaisuudesta. Turvallistaminen puolestaan laukaisee poikkeustoimenpiteitä: salailu, demokraattisten menettelytapojen ohittaminen, ylimääräisten resurssien kohdentaminen, sotilaallinen liittoutuminen ja niin edelleen.</p> <p>Turvallistamisessa puhutaan &rdquo;riskeistä&rdquo;. Riskit ovat tulevaisuuden vaaroja, joiden todennäköisyys oletettavasti tiedetään. Tulevaisuuden vaaroja ja niiden todennäköisyyttä voidaan toki jossain määrin analysoida, mutta vaarana voi olla myös itse turvallistamisen teko ja siihen liittyvä prosessi. Turvallistaminen voi johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka voi puolestaan johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin laajenemiseen.</p> <p>Siksi ihmisten väärällä pelottelulla on usein huonoja seurauksia rauhan kannalta. Samaa väärää pelottelua tapahtuu myös Venäjän puolella. Tässä mielessä perussuomalaiset/iltapäivälehdet/muut konservatiivit ja yhtenäisen Venäjän kannattajat ovat olennaisesti samalla puolella.</p> <p>Heikki Patomäki</p> <p>PS. Atte Kaleva esittää vedonlyöntiä menneisyyden tapahtumista ja haluaa muuttaa keskustelun aihetta ja siirtää todistamisen taakkaa. Sellaiseen ei ole mitään syytä. Historian tulkinnat ovat kiistanalaisia, mutta eivät tämän tai edellisen blogini aihe. Krimistä ja sen liittämisestä Venäjään olen kirjoittanut muualla.</p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Harmi, Arto, että et tarttunut haasteeseeni. Vedonlyönnin ideana ei tietenkään olisi ollut tehdä rahaa (vaikka olisinkin melko moisen suurella varmuudella voittanut vedon), eikä viihdettä ihmisten kärsimyksellä, vaan paljastaa vastuuttoman Venäjä-pelottelun tyhjyys. Mutta käyhän se näinkin.

Olisi toki ollut paljon reilumpaa lyödä kortit suoraan pöytään ja kertoa, kuinka todennäköisenä pidät esittämääsi skenaariota Venäjän suorasta sotilaallisesta hyökkäyksestä Ukrainaan vuoden 2017 alussa. On helppo sanoa, että joku maa voi hyökätä jonnekin, jos ei tarvitse täsmentää todennäköisyyttä tai aikarajaa, sillä useimmat maat voivat hyökätä jonnekin – ja useimmat ovat jossain historiansa vaiheessa myös tehneet niin.

Tiedämme tulevaisuuden ennakoinnista nykyään jo aika paljon. Tikkoja heittävät simpanssit ja yksinkertaiset tietokonealgoritmit pystyvät yleensä parempaan kuin tavanomainen ”asiantuntija”. Mahdollisuuksia osua oikeaan vähentää entisestään kiinnittyminen yhteen ideaan (ideologisuus) ja pyrkimys etsiä vain omia näkemyksiä tukevia todisteita. Turvautuminen vihjaileviin lauseisiin ja epämääräisiin aihetodisteisiin ei lisää todennäköisyyttä osua oikeaan.

Artikkelisi on esimerkki kaikista kolmesta. Lähtökohtaisena tarinana näyttäisi olevan, että Venäjä on paha ja aggressiivinen suurvalta, joka yksipuolisesti uhkaa naapureitaan. Niinpä Arto marssitat esille huomioita, jotka voisivat tukea tätä tulkintaa, mutta et mitään, joka voisi olla sen kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi Naton asemien työntyminen eteenpäin ja vahvistuminen ei merkitse mitään. EU:n roolilla Ukrainan konfliktissa ei ole merkitystä. Näyttäisi olevan myös melko samantekevää, onko Suomessa vallalla aggressiivinen ryssäfobia vai ei.

Esimerkiksi vihjailevista ilmauksista käy tämä:

Kyseessä ei ilmeisesti ole kuitenkaan uuden natsi-Saksan hyökkäyksen odottaminen vaan oman hyökkäyksen valmistelu. Esimerkiksi 20-Kaartinarmeijan komentaja kenraalimajuri Evgeni Nikiforov ilmoitti siitä, että Voronežiin perustetaan uusi 9-erillinen moottoroitu divisioona ja myös 23-kaartin moottoroitu divisioona.

Ensimmäinen ja toinen lause on liitetty yhteen. Lisäksi varsinkin jälkimmäinen nostaa lukijoiden mieleen uhkaavan kuvan tilanteesta. Kuitenkaan lauseiden välillä ei ole mitään loogista tai muutakaan yhteyttä. Toinen lause ei tue ensimmäisen lauseen väitettä millään lailla.

Entä sitten tämä kappale:

Venäjän voitonvarmuus näyttää järkkymättömältä. Venäjän läntisen sotilasalueen komentaja, kenraali-eversti Andrei Kartapolov on todennut, että vuonna 2016 on pidettiin yli 1100 harjoitusta eri ryhmitysten välillä ja joukot ovat saaneet yli tuhat uutta ja modernia “sotilasteknistä varustetta”. Hänen mukaansa sotilaat ovat tehneet kovasti työtä infrastruktuurin parantamisessa ja taistelukoulutuksessa.

Suomen puolustusvoimien sivuilta 2015 voidaan lukea esimerkiksi tällaista:

Varusmiesten maastovuorokausia lisättiin ja kertausharjoituksiin pystyttiin kutsumaan 18 000 reserviläistä.

Väestöön mitoitettuna tämä tarkoittaisi noin puolta miljoonaa venäläistä pelkästään kertausharjoituksissa. Voin vain kuvitella miten uhkaavana sinä Arto pitäisit tätä.

Tunnemme siis ne tekijät, jotka johtavat erityisen huonoihin ennakointeihin tulevaisuudesta. Niiden perusteella Arto sinä olet mitä todennäköisimmin väärässä, vaikka minulla ei olekaan mitään absoluuttisen varmaa tietoa asiasta. Lisäksi ihmisten pelottelulla on käytännön merkitystä. Sellainen turvallistaa asioita.

Toimijat tuottavat turvallistamista esittämällä jonkun asian eksistentiaaliseksi uhaksi ja dramatisoimalla sitä. Turvallistamiseen kuuluu vaade absoluuttisesta tai vahvasta ensisijaisuudesta. Turvallistaminen puolestaan laukaisee poikkeustoimenpiteitä: salailu, demokraattisten menettelytapojen ohittaminen, ylimääräisten resurssien kohdentaminen, sotilaallinen liittoutuminen ja niin edelleen.

Turvallistamisessa puhutaan ”riskeistä”. Riskit ovat tulevaisuuden vaaroja, joiden todennäköisyys oletettavasti tiedetään. Tulevaisuuden vaaroja ja niiden todennäköisyyttä voidaan toki jossain määrin analysoida, mutta vaarana voi olla myös itse turvallistamisen teko ja siihen liittyvä prosessi. Turvallistaminen voi johtaa toimintoihin ja politiikkoihin, joihin toiset vastaavat tavalla, joka voi puolestaan johtaa lisäturvallistamiseen ja mahdollisesti myös konfliktin laajenemiseen.

Siksi ihmisten väärällä pelottelulla on usein huonoja seurauksia rauhan kannalta. Samaa väärää pelottelua tapahtuu myös Venäjän puolella. Tässä mielessä perussuomalaiset/iltapäivälehdet/muut konservatiivit ja yhtenäisen Venäjän kannattajat ovat olennaisesti samalla puolella.

Heikki Patomäki

PS. Atte Kaleva esittää vedonlyöntiä menneisyyden tapahtumista ja haluaa muuttaa keskustelun aihetta ja siirtää todistamisen taakkaa. Sellaiseen ei ole mitään syytä. Historian tulkinnat ovat kiistanalaisia, mutta eivät tämän tai edellisen blogini aihe. Krimistä ja sen liittämisestä Venäjään olen kirjoittanut muualla.

 

]]>
22 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226987-luukkaselle-pelottelu-helppoa-tulevaisuuden-ennakointi-vaikeampaa#comments Arto luukkanen Epävarma tulevaisuus Ukraina Venäjä Mon, 28 Nov 2016 20:14:35 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226987-luukkaselle-pelottelu-helppoa-tulevaisuuden-ennakointi-vaikeampaa
Haaste Arto Luukkaselle: julkinen vedonlyönti Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226911-haaste-arto-luukkaselle-julkinen-vedonlyonti-venajan-hyokkayksesta-ukrainaan <p>Arto Luukkanen kirjoitti eilen Lapin kansassa, että &quot;Venäjä voi hyökätä Ukrainaan&quot;. Hän vetoaa <strong>Pavel Felgenhauer</strong>iin, jonka mukaan &quot;Venäjä on odottanut Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta ja valmistautunut samalla Ukrainan itäosien miehitykseen ja Odessan valtaukseen&quot;.</p><p>Luukkanen antaa ymmärtää, että hyökkäys olisi tulossa tammi-helmikuussa. Kun yrittää ennustaa tulevaisuutta, on aina täsmennettävä se aika, jonka kuluessa ennakoidun asian täytyy tapahtua.</p><p>Luukkasen kieli on myös epämääräistä. &quot;Voi hyökätä&quot; ei kerro mitään siitä, kuinka todennäköisenä Luukkanen tätä hyökkäystä pitää. Jos todennäköisyys olisi esimerkiksi vain 0.1%, on silti edelleen <em>mahdollista</em>, että Venäjä hyökkää, vaikka se olisikin hyvin, hyvin epätodennäköistä.</p><p>Ehdotan vedonlyöntiä. Luukkanen täsmentää aikarajan ja varmuutensa asteen prosentteina. Se määrää vedonlyöntikertoimen. Laitan likoon 100 euroa. Jos Luukkanen esimerkiksi pitää hyökkäyksen todennäköisyytenä 90%, on kerroin 1-9, eli minun sataseni hänen yhdeksääsataansa vastaan.</p><p>Sopisiko tällainen pieni koettelu tulevaisuuden ennustamisella, Arto?</p><p>Terveisin,</p><p>Heikki</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Arto Luukkanen kirjoitti eilen Lapin kansassa, että "Venäjä voi hyökätä Ukrainaan". Hän vetoaa Pavel Felgenhaueriin, jonka mukaan "Venäjä on odottanut Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta ja valmistautunut samalla Ukrainan itäosien miehitykseen ja Odessan valtaukseen".

Luukkanen antaa ymmärtää, että hyökkäys olisi tulossa tammi-helmikuussa. Kun yrittää ennustaa tulevaisuutta, on aina täsmennettävä se aika, jonka kuluessa ennakoidun asian täytyy tapahtua.

Luukkasen kieli on myös epämääräistä. "Voi hyökätä" ei kerro mitään siitä, kuinka todennäköisenä Luukkanen tätä hyökkäystä pitää. Jos todennäköisyys olisi esimerkiksi vain 0.1%, on silti edelleen mahdollista, että Venäjä hyökkää, vaikka se olisikin hyvin, hyvin epätodennäköistä.

Ehdotan vedonlyöntiä. Luukkanen täsmentää aikarajan ja varmuutensa asteen prosentteina. Se määrää vedonlyöntikertoimen. Laitan likoon 100 euroa. Jos Luukkanen esimerkiksi pitää hyökkäyksen todennäköisyytenä 90%, on kerroin 1-9, eli minun sataseni hänen yhdeksääsataansa vastaan.

Sopisiko tällainen pieni koettelu tulevaisuuden ennustamisella, Arto?

Terveisin,

Heikki

 

 

 

]]>
42 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226911-haaste-arto-luukkaselle-julkinen-vedonlyonti-venajan-hyokkayksesta-ukrainaan#comments Arto luukkanen Ukraina Venäjä Sun, 27 Nov 2016 13:43:35 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226911-haaste-arto-luukkaselle-julkinen-vedonlyonti-venajan-hyokkayksesta-ukrainaan
Donald Trump ja maailmanhistorian kaksoisliike http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225766-donald-trump-ja-maailmanhistorian-kaksoisliike <p>Viime kuukausina kaikki suuret poliittiset &rdquo;yllätykset&rdquo; ovat menneet samaan suuntaan. Pian Brexitin jälkeen seurasi vallankaappausyritys Turkissa ja nopea siirtyminen Erdoğanin populistiseen diktatuuriin. Ranskasta kantautuneiden uutisten mukaan Marine Le Penin kannatus presidentiksi on jo 30%:n luokkaa. Myös Venäjä on muuttunut yksinvaltaisempaan ja nationalistis-populistisempaan suuntaan parin viime vuoden aikana, joskin ehkä vähemmän dramaattisella tavalla. Samaten myös esimerkiksi Intiaa hallitsee nationalistis-populistinen Bharatiya Janata Party (BJP).</p><p>Donald Trumpin &rdquo;yllätysvoitto&rdquo; on suoraa jatkoa tähän sarjaan. Trump on sekoitellut puheissaan kansalliskiihkoa, maahanmuuttajavastaista rasismia, vanhanaikaisia seksismiä, valheita ja puhdasta ja yksinkertaista kiihkoilua. Mutta hän on myös hyökännyt maan eliittiä vastaan, joka ratkaisee vaalit suurella rahalla ja valtamedian tuella, ja arvostellut globalisaatiota, joka vie työpaikat ja toivon tulevaisuudesta.</p><p>Niille, jotka ovat lukeneet Karl Polanyin kirjan <em>The Great Transformation</em> (1944), viimeaikaiset poliittiset kehityskulut eivät näytä yllättäviltä. Polanyin mukaan vapaamarkkinakapitalismi on vain &rdquo;karu utopia&rdquo;. Hyödykkeistämällä kaiken ihmisiä ja luontoa myöten, ja lisäämällä eriarvoisuutta yhteiskunnassa, se saa ennemmin tai myöhemmin aikaan yhteiskunnan itsepuolustusreaktion. Ensimmäinen liike on jo itsessään väkivaltainen: valtio rakentaa &rdquo;vapaat markkinat&rdquo;, usein pakolla. Toinen liike on vastareaktio ja voi myös olla väkivaltainen: markkinat pyritään saamaan palvelemaan yhteiskunnan tarpeita.</p><p>Tilanteen kruunaavat sellaiset maailmantalouden järjestelyt, jotka jättävät deflationaarisen talouskehityksen ainoaksi mahdollisuudeksi sopeutua maailmantalouden muutoksiin ja kriiseihin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tämän takasi jokseenkin automaattisesti kultakanta. Nykymaailmassa saman roolin ovat ottaneet monet talouskuria pakottavat institutionaaliset mekanismit, luottokelpoisuuden arvioinnista ja Bretton Woods -instituutioista EU-sopimuksiin.</p><p>Deflationaarinen kehitys tarkoittaa palkkojen alenemista, työttömyyttä ja epävarmuuden lisääntymistä. Demagogien on helppo kääntää vapaamarkkinoiden ja darwinistisen kilpailun lietsoma eksistentiaalinen turvattomuus yhteisön vastareaktioksi. Syiden sijasta nimetään syntipukkeja. Uhri on aina &rdquo;kansa&rdquo;, joka nykymaailmassa tarkoittaa niin &rdquo;tavallisia ihmisiä&rdquo; kuin &rdquo;kansakuntaa&rdquo;.</p><p>Yhteisön itsepuolustusreaktiosta on olemassa myös demokraattinen vasemmistoversio. Eliitti ja suuri raha kuitenkin vastustavat Jeremy Corbynia tai Bernie Sandersia ja pyrkivät pelaamaan heidät ulos politiikan keskiöstä. Onnistuessaan eliitti ja suuri raha jättävät kentän avoimeksi oikeistodemagogeille.</p><p>Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli siis vaihtoehtoina joko se, että jatketaan karun vapaamarkkinautopian ajamista tai tuetaan oikeistopopulistista muutosta, joka vie Yhdysvaltoja Turkin, Venäjän, Intian ja Marine Le Penin visioiman Euroopan tielle.</p><p>Vapaus ja demokratia maailmassa tukehtuvat. Arvaamattomuus lisääntyy ja maailmanhistoriallinen suuronnettomuus tulee aina vain lähemmäksi.</p><p>Jokohan uusliberaalin eliitin olisi aika ryhtyä arvioimaan uudelleen niitä todellisia vaikutuksia, mitä heidän vapaamarkkinaprojektillaan on? Jokohan mediankin olisi syytä alkaa antaa tilaa myös demokraattiselle kosmopoliittiselle vasemmistolle?</p><p>Heikki Patomäki</p><p>PS. Kiinnostuneet voivat lukea tarkemman analyysini Polanyin kaksoisliikkeestä <a href="http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/14747731.2014.981079?journalCode=rglo20">täältä</a>.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime kuukausina kaikki suuret poliittiset ”yllätykset” ovat menneet samaan suuntaan. Pian Brexitin jälkeen seurasi vallankaappausyritys Turkissa ja nopea siirtyminen Erdoğanin populistiseen diktatuuriin. Ranskasta kantautuneiden uutisten mukaan Marine Le Penin kannatus presidentiksi on jo 30%:n luokkaa. Myös Venäjä on muuttunut yksinvaltaisempaan ja nationalistis-populistisempaan suuntaan parin viime vuoden aikana, joskin ehkä vähemmän dramaattisella tavalla. Samaten myös esimerkiksi Intiaa hallitsee nationalistis-populistinen Bharatiya Janata Party (BJP).

Donald Trumpin ”yllätysvoitto” on suoraa jatkoa tähän sarjaan. Trump on sekoitellut puheissaan kansalliskiihkoa, maahanmuuttajavastaista rasismia, vanhanaikaisia seksismiä, valheita ja puhdasta ja yksinkertaista kiihkoilua. Mutta hän on myös hyökännyt maan eliittiä vastaan, joka ratkaisee vaalit suurella rahalla ja valtamedian tuella, ja arvostellut globalisaatiota, joka vie työpaikat ja toivon tulevaisuudesta.

Niille, jotka ovat lukeneet Karl Polanyin kirjan The Great Transformation (1944), viimeaikaiset poliittiset kehityskulut eivät näytä yllättäviltä. Polanyin mukaan vapaamarkkinakapitalismi on vain ”karu utopia”. Hyödykkeistämällä kaiken ihmisiä ja luontoa myöten, ja lisäämällä eriarvoisuutta yhteiskunnassa, se saa ennemmin tai myöhemmin aikaan yhteiskunnan itsepuolustusreaktion. Ensimmäinen liike on jo itsessään väkivaltainen: valtio rakentaa ”vapaat markkinat”, usein pakolla. Toinen liike on vastareaktio ja voi myös olla väkivaltainen: markkinat pyritään saamaan palvelemaan yhteiskunnan tarpeita.

Tilanteen kruunaavat sellaiset maailmantalouden järjestelyt, jotka jättävät deflationaarisen talouskehityksen ainoaksi mahdollisuudeksi sopeutua maailmantalouden muutoksiin ja kriiseihin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tämän takasi jokseenkin automaattisesti kultakanta. Nykymaailmassa saman roolin ovat ottaneet monet talouskuria pakottavat institutionaaliset mekanismit, luottokelpoisuuden arvioinnista ja Bretton Woods -instituutioista EU-sopimuksiin.

Deflationaarinen kehitys tarkoittaa palkkojen alenemista, työttömyyttä ja epävarmuuden lisääntymistä. Demagogien on helppo kääntää vapaamarkkinoiden ja darwinistisen kilpailun lietsoma eksistentiaalinen turvattomuus yhteisön vastareaktioksi. Syiden sijasta nimetään syntipukkeja. Uhri on aina ”kansa”, joka nykymaailmassa tarkoittaa niin ”tavallisia ihmisiä” kuin ”kansakuntaa”.

Yhteisön itsepuolustusreaktiosta on olemassa myös demokraattinen vasemmistoversio. Eliitti ja suuri raha kuitenkin vastustavat Jeremy Corbynia tai Bernie Sandersia ja pyrkivät pelaamaan heidät ulos politiikan keskiöstä. Onnistuessaan eliitti ja suuri raha jättävät kentän avoimeksi oikeistodemagogeille.

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli siis vaihtoehtoina joko se, että jatketaan karun vapaamarkkinautopian ajamista tai tuetaan oikeistopopulistista muutosta, joka vie Yhdysvaltoja Turkin, Venäjän, Intian ja Marine Le Penin visioiman Euroopan tielle.

Vapaus ja demokratia maailmassa tukehtuvat. Arvaamattomuus lisääntyy ja maailmanhistoriallinen suuronnettomuus tulee aina vain lähemmäksi.

Jokohan uusliberaalin eliitin olisi aika ryhtyä arvioimaan uudelleen niitä todellisia vaikutuksia, mitä heidän vapaamarkkinaprojektillaan on? Jokohan mediankin olisi syytä alkaa antaa tilaa myös demokraattiselle kosmopoliittiselle vasemmistolle?

Heikki Patomäki

PS. Kiinnostuneet voivat lukea tarkemman analyysini Polanyin kaksoisliikkeestä täältä.

]]>
6 http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225766-donald-trump-ja-maailmanhistorian-kaksoisliike#comments Wed, 09 Nov 2016 07:48:13 +0000 Heikki Patomäki http://heikkipatomki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/225766-donald-trump-ja-maailmanhistorian-kaksoisliike