Heikki Patomäki

Velkakriisin syistä ja seurauksista: kokonaisuus ei ole osiensa summa

Ajattelumme perustuu metaforiin, kehystämisiin ja tarinoihin. Metaforat ovat tärkeitä. Ne ovat kaiken abstraktin ajattelun edellytys, mutta ne voivat myös helposti johtaa harhaan. ”Aika on rahaa”, ”valtio on kotitalous” ja ”valtio on persoona” ovat metaforia, jotka ohjaavat ajatteluamme, tiedostimme sitä tai emme. Toisiinsa kytkeytyvät käsitteet muodostavat kenttiä, jotka järjestävät mahdollisia päättelyketjuja. Näiden metaforien ja kehystämisten pohjalta on sitten liiankin helppoa kertoa tarinoita, jotka koskevat esimerkiksi Kreikan ja Portugalin velkaongelmaa – eritoten jos nuo tarinat sopivat vallitseviin kulttuurillisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin.

Kreikka ja Portugali ovat eläneet yli varojensa ja nyt on maksun hetki. Vaikka kiusaus laiskotteluun auringonpaisteessa appelsiinipuiden alla onkin ymmärrettävä, kukaan ei voi elää kovin pitkään vain velaksi. Jokaisen maan tulee pyrkiä tasapainoisiin budjetteihin ja huolehtia siitä, ettei tuonti ylitä vientiä, muuten seurauksena on velkaantuminen. Jos rahat ja vientitulot eivät riitä, on parempi vähentää kulutusta.

Myös Suomi velkaantuu. Jo arkijärkikin sanoo, että hyvinvointivaltioon ei näissä olosuhteissa enää yksinkertaisesti ole varaa. Menoja on vähennettävä radikaalisti. Ylettömästä tuhlailusta on luovuttava. Ihmiset on saatava tekemään enemmän töitä aiempaa kiivaampaan tahtiin. Kilpailukykyä on parannettava. Tarvitaan palkkajoustoja, kuria, tehokkuutta ja innovaatioita.

 

Populaaria propagandaa

Vallitsevat totuudet rahasta ja velasta vastaavat monien ihmisten arkikokemuksia. Kotitalouksia ei voi pitää yllä velalla, ei ainakaan kovin pitkään. Töitä on tehtävä, muuten palkkaa ei tipu. Ojaa ei synny, jos vain nojaillaan lapion varteen. Kaivinkoneen avulla ojan kaivaminen onnistuu paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin lapiolla.

Arkiajattelun rajoituksia on yhtäältä helppo hyödyntää ja toisaalta myös vahvistaa toistamalla samoja totuuksia julkisuudessa kerta toisensa jälkeen.  Joseph Göbbels totesi aikoinaan, että propagandan täytyy olla populaaria, mutta sen ei tarvitse olla älyllisesti perusteltua tai edes karkeasti totuudenmukaista.

Poliittisen puheen pitää olla niin yksinkertaista, että lapsikin sen ymmärtää. Poliittisen puheen pitää vedota ihmisten perustunteisiin, syyllisyyteen, häpeään, iloon ja suruun. Valhekin muuttuu todeksi kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa. Yksittäisiä maita moralisoiva puhe velkaongelmista ja rahoituskriiseistä täyttää propagandan määritelmän.

 

Talouden ”paradoksit”

Arkinen päättely syiden ja seurausten suhteesta johtaa helposti harhaan. Arkikäytännöissä otamme annettuna sellaiset asiat kuin rahan, jonka tarkempi analyysi voi paljastaa monia yllättäviä yhteyksiä eri asioiden välillä. Yksinkertainen analogia kotitalouden ja julkistalouden välillä ei päde. Ja mikä tärkeintä, poliittinen talous muodostaa laajan yhteenkietoutuneen kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Monet tunnetut talousteorian ”paradoksit” näyttävät paradoksaalisilta siksi, että ne uhmaavat arkiajattelun intuitioita. Niiden logiikassa ei kuitenkaan ole mitään erityisen monimutkaista. Yksi tunnetuimpia on säästämisen paradoksi.

Säästeliäisyyttä pidetään usein hyveenä. Säästöjen avulla voidaan myös luoda varoja investointeihin.  Kuitenkin jos kaikki alkavat säästää kasvavan osan tuloistaan, kokonaiskysyntä vähenee ja siten myös monien tulot. Kysynnän ja tulo-odotusten laskun myötä myös investoinnit vähenevät. Kokonaisuuden näkökulmasta säästeliäisyys ei siis välttämättä aina olekaan hyve – eikä lisää investointeja. Keynesiläisen talousteorian keskeinen väite on, että investoinnit luovat säästöjä pikemmin kuin päinvastoin.

Samoin toimii myös pyrkimys alentaa firmojen kustannuksia. On helppo ajatella, että palkkojen alentaminen parantaa yritysten tuottoja ja voittoja. Kun voitot kasvavat ja palkat alenevat, yrityksellä on varaa palkata lisää työntekijöitä, mikä parantaa työllisyyttä.

Mutta tässäkin tapauksessa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Yhden yrityksen suhteellinen tulos voi parantua, jos se onnistuu alentamaan työvoimakustannuksia. Kuitenkin jos kaikki tekevät niin yhtä aikaa, niin palkansaajien kokonaiskulutus – ja siten kokonaiskysyntä taloudessa – vähenee. Useimmilla yrityksillä alkaa mennä huonommin. Seurauksena on lopulta myös työttömyyden kasvu.

Myös pyrkimykset vähentää velkaa voivat monissa olosuhteissa toimia omaa päämääräänsä vastaan. Esimerkiksi jos kaikki yritykset vähentävät investointejaan yhtä aikaa maksaakseen pois velkojaan, kokonaistuotannon kasvu lakkaa tai kääntyy negatiiviseksi. Tulovirtojen tyrehtyessä velkaa on yhä vaikeampi maksaa pois. Lopulta velkaa voidaan joutua ottamaan päivittäisten menojen hoitamiseen. Velkataakka voi tätä kautta lisääntyä.

Valtion menonkäytöllä on kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Jos valtiolla on paljon velkaa ja se joutuu maksuvaikeuksiin, se voi yrittää säästää julkisista menoista kootakseen rahaa velkojen maksuun. Talouden taantuessa sen verotulot kuitenkin vähenevät ja monet menot kuten työttömyyskorvaukset lisääntyvät. Tavoite säästää kääntyy helposti itseään vastaan. Velkataakka voi lisääntyä säästöistä huolimatta – ja osin juuri niiden takia.

Sama pätee myös koko maailmantalouden tasolla. Jos kaikki valtiot pyrkivät säästämään julkisista menoista yhtä aikaa alentaakseen velkasuhdettaan, koko maailman kokonaiskysyntä vähenee. Jokaisen maan mahdollisuudet parantaa vientiään huononevat. Viennin taantuessa maiden taloustilanne huononee ja menot lisääntyvät suhteessa tuloihin.

Vaikeudet kertautuvat helposti yritysten ja kotitalouden olosuhteissa. Jos säästää pitää, niin oikea hetki tehdä se on kestävässä nousuvaiheessa, ei silloin kun talous on muutenkin supistumassa. Kaikkien valtioiden ei pidä koskaan säästää yhtä aikaa.

 

Spekulatiivisen rahan paradoksi tulee näkyviin ajan myötä

Kaikki raha on velkaa, jos asiaa ajatellaan tuotteiden ja palvelusten näkökulmasta. Raha on lupaus tai sitoumus siitä, että sillä voi tulevaisuudessa ostaa tavaroita tai palveluksia. Raha voi myös muotoutua lupaukseksi tai sitoumukseksi siitä, että tulevaisuudessa sillä voidaan tehdä lisää rahaa. Paperirahaa tai elektronista rahaa voidaan luoda halvalla tai melkein ilmaiseksi kuinka paljon tahansa. Rahan kokonaismäärä riippuu sekä vallitsevista sopimuksista ja instituutioista että moninaisista rahoitusmekanismeista.

Rahaa voidaan kuitenkin ajatella – ja usein arkisesti ajatellaan – vain yhtenä tavarana muiden joukossa. Joissakin yhteyksissä raha onkin ollut tavara, jolla itsessään oli arvoa: pala jalometallia tai savukkeita vankileirillä. Tästä ajattelutavasta ei ole pitkä matka oletukseen, että rahakauppa toimii samalla tavalla kuin tavaroiden tai palveluiden kauppa.

Ostaja ja myyjä kohtaavat markkinoilla ja sopivat hinnan, joka on molempien mielestä käypä hinta. Jos ostajia ja myyjiä on monia, ja jos kaikkien on helppo tehdä kauppaa kenen tahansa kanssa, niin hinta määräytyy persoonattomasti markkinoilla. Kaikki osapuolet jatkavat kaupankäyntiä niin kauan kuin siitä on heille vielä jotain hyötyä. Ja jos kokonaisuus on vain osiensa summa, niin tällainen kaupanteko maksimoi yhteiskunnallisen hyödyn.

Todellisuudessa rahakauppa muodostuu helposti omaehtoiseksi raha-arvojen moninkertaistumisen maailmaksi, jossa rahaa ja velkaa luodaan yhä kiihtyvällä vauhdilla nopeiden, spekulatiivisten voittojen toivossa. Niin kauan kuin raha-arvojen ja velan moninkertaistumisen prosessi jatkuu, spekulatiiviset voitot voivat olla niin houkuttelevia, että ne syrjäyttävät muut taloudelliset aktiviteetit ja ennen kaikkea tuotannolliset investoinnit.

Mitä velkaantuneempia toimijat ovat suhteessa tulovirtoihinsa, sitä hauraammaksi heidän rahoituspohjansa tulee. Rahoitusjärjestelmästä tulee aja myötä yhä kaoottisempi. Yhä pienemmät häiriöt tai ongelmat saavat yhä suurempia kerrannaisvaikutuksia aikaan. 

Lopulta kupla puhkeaa. Kuplan puhjettua ja raha-arvojen ja velan vähetessä velkarahaa ei enää olekaan helposti saatavilla, ei myöskään kulutukseen tai investointeihin. Riippuen romahduksen laajuudesta talous ajautuu taantumaan tai jopa lamaan.

 

Kapitalistisen rahatalouden syvin paradoksi

Kapitalistisen rahatalouden syvin paradoksi on siinä, että pyrkimys tavoitella mahdollisimman suuria ja nopeita voittoja on johtanut spekulatiivisen rahatalouden nousuun kerta toisensa jälkeen. Menneisyyden suurlamoista on selvitty massiivisella valtioiden investointien ja kulutuksen lisäämisellä sekä uudelleen sääntelyn avulla. Tapahtuu oppimista: kriisin ja laman jälkeen spekulatiivinen rahatalous suljetaan ja voimavarat keskitetään tuotannolliseen talouteen.

Kun taloudella sitten menee hyvin, ja kun yritysten voimavarat lisääntyvät ja valta-asema vahvistuu, aletaan uskoa hyvien aikojen jatkuvan ikuisesti. Vaaditaan sääntelyn purkamista nopeampien voittojen toivossa. Ne valtiot, jotka avaavat spekulatiivisen toiminnan mahdollisuuksia, näyttävät menestyvän ainakin aluksi. Muut seuraavat esimerkkiä.

Prosessiin liittyy myös eriarvoisuuden lisääntyminen. Talouden paradoksit unohtuvat. Kapitalistit haluavat lisätä voittoja aina vain innokkaammin myös alentamalla palkkoja ja veroja. Pysyvien ja hyvin palkattujen työpaikkojen määrä vähenee ja kulutus on yhä hauraammalla pohjalla. Spekulatiiviset voitot kasaavat varallisuutta yhä harvempien käsiin, mikä lisää maailmanlaajuisesti liikkuvan spekulatiivisen rahan (ja myös velan) määrää.

Spekulatiivisen rahajärjestelmän kypsyminen vie jopa vuosikymmeniä. Kun prosessi jatkuu tarpeeksi kauan, ovat kaikki edellytykset globaalille suuronnettomuudelle rakennettu. Vuonna 2011 maailma horjuu planetaarisen katastrofin partaalla.

Heikki Patomäki

Tarina jatkuu kirjassa ”Eurokriisin anatomia: väärintulkinnoista ratkaisuihin”, jonka Into-kustantamo julkaisee loppuvuodesta 2011.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (27 kommenttia)

Käyttäjän veehoo kuva
Viljo Heinonen

Peltomäen havainnot ovat oikeita. Olen itsekin kirjoitellut samasta aiheesta ja päätynyt samaan tulokseen. Ongelmana on luottamuksen puute. Esimerkistä käy vaikkapa Kreikka. Yhä harvemmat luottavat maan selviämiseen. Siihen ei ole edellytyksiä Kreikan omin voimin, kun kansantuotteen kasvu alittaa reilusti lainojen korkomenot.

Ongelma on siinä, ettei yleisesti luoteta kreikkalaisten laittavan talouttaan kuntoon senkään jälkeen, kun muut maat pelastavat sen maksamalla suurimman osan maan veloista yhteisvastuullisesti.

Mitä syytä Kreikalla onkaan ryhdistäytyä, kun pälkähästä pääsee jättämällä velat maksamatta ja ottamalla uutta. Nykyjärjestelmällä Kreikalla on velkaa, joka kuoleutuu, kun jättää korot maksamatta. Keskeiset euromaat pelkäävät kriisin laajenevan, jos Kreikka laitetaan ojennukseen eli velkajärjestelyyn.

Tilanne kertoo yleisasetelman hauraudesta. Kreikan velat ovat samalla muiden Euroopan maiden pankkien vastuita, joita nämä kiertävät viimeiseen asti. Jossain vaiheessa totuus tulee esiin. Mitä pikemmin sen pienempi romahdus. Nyt eletään illuusiossa, että pälkähästä pästään lisäämällä kokonaisvelkaa ja panostamalla kasvuun, jonka tuotolla selvitään kuiville.

Pitäisi muistaa, että mitä enemmän kokonaistaloudessa on vapaamatkustajia, kuten Kreikka ja muut velkamaat, sitä raskaampi on talouden kokonaiskuorma. Ongelma kulminoituu kysymykseen, pudotetaanko nämä kyydistä rasittamasta kokonaisuutta vai yritetäänkö vetää yhteisvoimin kuiville. Sitä poliittisella rintamalla kovasti yritetään. Yhtä vain puuttuu ja se mukana kaikki: LUOTTAMUS.

Käyttäjän henry kuva
Henry Björklid
Lalli Laaksonen

Ja miksiköhän Heikki Patomäkikin kuuluu puolueeseen, joka ei millään lailla aio puuttua siihen onnettomuuteen, joka on omissa käsissä, nimittäin kaksikielisyyteen ja pakkoruotsiin. Koulutuksesta kyllä tingitään, mutta ei ruotsin opetuksesta. Sitä päin vastoin lisätään.

Jos kyseessä olisi pikku summat ja kaikki vaan kivaa, niin ei olisi aihetta puuttua tähän.

Kaksikielisyys-aparaatti merkitsee 40.000 euron lahjoitusta suomenruotsalaisille joka vuosi joka nupille. Lahjoitus koostuu pienistä puroista sekä niistä tappioista, joita koko maa kärsii, kun suomalaisten osaaminen maailmalla ei riitä enää. Nokia lienee tunnettu esimerkki.

Se on sitten 160.000 euroa per suomenruotsalainen perhe. Joka ikinen vuosi.

Ai mitä? Etkö uskokaan 10 miljardin vuotuisiin tappioihin tässä asiassa? Ai sinusta on yksi miljardi sopiva! Jaahah, se merkitsee sitten 4.000 euroa per suomenruotsalainen joka ikinen vuosi. Se merkitsee nelihenkiselle perheelle sen perheenjäsenten 85 vuoden elinaikana tukea:

85 vuotta x 4 henkeä x 4.000 euroa/ vuosi = 1.360.000 euroa. Tämän lottopotin saa jokaikinen suomenruotsalainen perhe.

Kreikkalainen veturinkuljettaja kalpenee.

Mutta punaväri pysyy ja vuodesta toiseen lappaa rahaa kaikille muille paitsi Suomen suomalaisille.

Käyttäjän veehoo kuva
Viljo Heinonen

Suomen kaksikielisyyskö on Kreikan ongelmien syy ja ratkaisu myös? Olisikohan Lalli Laaksosella syytä tarkentaa asian tarkastelukulmaa? Anteeksi vain. Sekotin nimet.

Lalli Laaksonen

Tuskin Peltomäellä. Vaan Suomen kannattaa keskittyä MYÖS niihin asioihin, joihin oikeasti voi vaikuttaa. Ja niihin keskittyminen tuo heti suuren voiton. Joka vuosi.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Paradoksit ovat pelkästään epäintuitiivisia lopputuloksia, jotka on johdettu oikean logiikan avulla jopa oikeista premisseistä.

Säästämisen paradoksin voi ohittaa ainakin kolmella tavalla: yksi on ottamalla käyttöön hintajouston käsitteen, ts. tarkastelemalla säästämistä vain rahatalouden ilmiönä; toinen on tarkastelemalla säästämistä tuotannon ilmiönä ja havaitsemalla, että ainakin osa kansantaloudesta voi tuottaa ylijäämää varastoon kenenkään tinkimättä kulutuksestaan... Kolmas on hylätä säästäminen makrotaloudellisena ilmiönä ja tarkastella sitä vain aikapreferenssin kautta yksilötasolla. Ts. säästämisen avulla joku voi aikaistaa kulutuksensa ennen omaa tuotantoa sillä hinnalla, että joutuu tekemään kokonaisuudessaan enemmän työtä.

Säästäminen on käsittääkseni juuri tuo viimeinen ilmiö: se ei tarkoita downshiftausta, päinvastoin kuten "säästämisen paradoksin" klassinen tulkinta osoittaa.

Mutta jos kerran downshiftaus on mahdollinen, niin eikö myös kasvu ole mahdollinen? Vaatiiko se rahan lisäystä taloudessa? Oma vastaukseni on, että ei tarvitse.

Kapitalistisen rahatalouden syvin paradoksi ei sitten myöskään ole kapitalismissa, koska hallitusten painama fiat-raha ei täytä kapitalismin tunnusmerkkejä. (Tai hallitusten delegoima etuoikeus/monopoli painaa fiat rahaa ei ole myöskään kapitalismia eli vapaata markkinataloutta.)

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

"säästämisen avulla joku voi aikaistaa kulutuksensa ennen omaa tuotantoa sillä hinnalla, että joutuu tekemään kokonaisuudessaan enemmän työtä."

Eikö tämä sovi korolliseen velanottoon paremmin? Vai ymmärsinkö nyt jotain väärin? Ajattelisin, että säästämisellä voi lykätä kulutustaan, mutta joutuu niinikään tekemään enemmän työtä jos inflaatio huomioidaan ja puhutaan aidosta säästämisestä (korotonta) eikä sijoittamisesta.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Kyllä ja ei. Säästämisellä voi lykätä omaa kulutusta, mutta se mahdollistaa myös ansaitsemisen sekä rahatalouden vallitessa, että ilman rahaa, koska säästetyn voi kuluttaa myös joku toinen. Olipa kyseessä säästetty raha tai säästetty omaisuus (kuten talo), niin sen antamisesta toisen henkilön käyttöön on luonnollista pyytää korvaus.

Säästäminen on oleellisesti ylituotantoa.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Aivan, säästössä olevat rahat (tai muu omaisuus) voivat olla jonkun käytössä.

Tarkastelin vajavaisesti esittämäsi kolmannen vaihtoehdon, eli täysin yksityisen käytön kannalta. Jolloin (omaa) kuluttamista lykätään.

Tienattu, säästetty raha tosiaan on varantona ja kokonaisuuden kannalta mahdollistaa (jonkun muun) kulutuksen aikaistamisen.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Muistaakseni joskus aiemmin puolustelit keskuspankki-velka-fiatia? Onko mieli muuttunut?

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Mikä on mielestäsi paras raha: markkinoiden määrämät valuutat vai arvometalliperustainen?

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

”Toisiinsa kytkeytyvät käsitteet muodostavat kenttiä, jotka järjestävät mahdollisia päättelyketjuja. Näiden metaforien ja kehystämisten pohjalta on sitten liiankin helppoa kertoa tarinoita, jotka koskevat esimerkiksi Kreikan ja Portugalin velkaongelmaa – eritoten jos nuo tarinat sopivat vallitseviin kulttuurillisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin.
(…)
Arkinen päättely syiden ja seurausten suhteesta johtaa helposti harhaan. Arkikäytännöissä otamme annettuna sellaiset asiat kuin rahan, jonka tarkempi analyysi voi paljastaa monia yllättäviä yhteyksiä eri asioiden välillä.”

Tuon voisi tulkita niinkin, että looginen päättelyprosessi on pilkottu paloihin - tai lastuihin - joista tehdään johtopäätöksiä, syvyysulottuvuuden kustannuksella. Tämä taitaa olla tunnusomaista jälkimodernille ajalle ja joka hyödyttää erityisesti olemassa olevaa, rahatalouteen perustuvaa järjestelmää.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Wroclawin kokouksen epäonnistumista pannaan Suomen ja Itävallan syyksi : D

http://www.eleconomista.es/economia/noticias/33789...

Käyttäjän tsarbombastic kuva
Leo Sammallahti

Mielestäni Heikki Patomäen ja Jaakko Kianderin pitäisi päättää Suomen talouspolitiikasta.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Eräs asia minua vasemmistolaisessa hiukan mietityttää: mitä he ovat mieltä muiden maiden köyhistä.

Jos palkat ovat Suomessa korkealla, niin yritys lähtee esim. Kiinaan ja tällöin kiinalaiset saavat työpaikkoja ja työpaikkojen tarjonnan lisääntyessä heidän palkkansa ja elintasonsa nousevat lähemmäksi suomalaista. Onko tämä hyvä vai huono asia? Ulottuuko vasemmistolainen ideologia myös muiden maiden työväestöön?

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Gazeta Wyborczan mukaan Suomi on vastustanut Kreikan auttamista jo pitkään ennen vakuussotkua. Tuomiojan juoni alkaa paljastua ; )

http://wyborcza.biz/biznes/1,100896,10298303,Finla...

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Gazeta Wyborczan mukaan Suomi on vastustanut Kreikan auttamista jo pitkään ennen vakuussotkua. Tuomiojan juoni alkaa paljastua ; )

http://wyborcza.biz/biznes/1,100896,10298303,Finla...

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Pari vuotta siihen meni. Pallottelua vasemmistolaisen ja oikeistolaisen filosofian välillä, kapitalismin ja sosialismin kesken, pohtien kumpi on parempi, kumpi on oikein. Lukuisia blogikirjoituksia, kommentteja, vastakommentteja anarkokapitalistien, kokoomuslaisten, demareiden ja äärikommunistien kanssa. Vastaus on puhdas kapitalismi. Ja mikä parasta, olemme eläneet siinä koko ajan.

On typerryttävää, etten sitä aiemmin tajunnut. Asia on nimittäin niin, että Suomen valtio onkin yksityinen osuuskunta kuten S-ryhmä, jonka toimialaa on maaherruus. Suomen valtion taas omistavat Suomen kansalaiset. Maaherruus on bisnes ja elinkeino siinä missä mikä tahansa muukin. Maaherruusbisneksessä maaherra omistaa maan ja määrää yksipuolisesti maahan lait. Maaherran asiakkaita ovat alustalaiset eli yksityiset ihmiset ja yritykset, jotka maksavat maaherralle veroja ja vastaavasti maaherra sallii näiden hyödyntää maillaan olevia markkinoita ja yhteiskunnallisia rakenteita. Periaatteessa maaherrana voisi olla myös osakeyritys, jolloin kyseessä olisi yritysvaltio, mutta Suomen ja muiden demokraattisten maiden tapauksissa kyse on osuuskunnista. Yksi ääni per pää.

Purnata aina voi, mutta periaatteellisella tasolla veroista, laeista ja rajoituksista on turha kenenkään valittaa. Aivan kuten yritys voi markkinoilla määrätä yksipuolisesti tuotteelleen hinnan tai palkan työstä, voi maaherra määrätä yksipuolisesti verot, maksut ja rajoitukset maillaan. Jos eivät maaherran markkinat ja yhteiskuntarakenteet täysivaltaista yksityishenkilöä tai yritystä miellytä, ovat ne oikeutettuja vaihtamaan maaherraa eli maata. Näin monet ihmiset ja yritykset ovatkin tehneet -- muuttaneet esim. Amerikkaan tai Kiinaan. Ihan oikein, maaherroja tuleekin kilpailluttaa.

Tiedostan nyt sen, että Suomen kansalaisena olen maaherra, jolla on yksi osuus Suomen valtiosta. Voin myös pyrkiä jonkin muun valtion omistajajäseneksi eli maaherraksi, mutta se ei aina ole ihan helppoa. Norjan tai Quatarin omistajajäsenyys voisi olla öljytulojen puolesta ihan jees, mutta maaherran eli valtion omistajajäseneksi pääseminen voi kestää vuosia.

Sosialismia ei siis länsimaissa ole lainkaan. Pelkkää puti puhdasta kapitalismia. On vain yksityisiä valtioiksi nimitettyjä maaherruusosuuskuntia, joiden mailla ei yksityisillä toimijoilla ole yksityistä omaisuutta, ainoastaan hallintaoikeuksia.

Käyttäjän veehoo kuva
Viljo Heinonen

Mielenkiintoinen näkökulma. Muistutampa vain, että seaalisosialismissa maaherruus oli totaalia. Valtion eli yhteiskunnan omistuksessa oli yksityishenkilöiden henkilökohtaisia tavaroita lukuun ottamatta kaikki omaisuus.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Maaherruus ei voi olla muuta kuin totaalia. Suomen valtio kapitalistisilla maailmanmarkkinoilla toimiva yksityinen maaherruusosuuskunta, joka omistaa koko Suomen maan ja kaiken sen päällä ihmisiä lukuun ottamatta. Se, että laissa puhutaan yksilöiden omistusoikeuksista on harhaan johtavaa markkinointia samoin kuin meikkivoide, jonka väitetään nuorentavan 10 vuotta. On vain hallintaoikeuksia, sillä valtio voi aina yksipuolisesti säätää lakeja, joilla yksityisten henkilöiden tai yritysten hallussa olevaa omaisuutta voidaan verottaa tai takavarikoida tyystin.

Yksilön omistusoikeus toteutuu ainoastaan maassa, joka ei kuulu millekään valtiolle.

Matias Gerlich

Patomäelle ja muille keynesiläisyyden puolesta vannoville muistutukseksi se, miksi keynesiläisyys lopulta epäonnistui 1970-luvulla. Nimittäin hyvin monet vielä 40 vuotta sitten kuvittelivat voivansa valita joko työttömyyden tai inflaation välillä. Kaikkien kunnon edistyksellisten keynesiläisten kauhuksi saatiin kuitenkin v. 1974-79 aikaan tilanne jossa vallitsi sekä korkea työttömyys että huikea - jopa lähes ajoittain 20% inflaatio. Valehtelijoiden klubi kaiken lisäksi syytti milloin Vietnamin sotaa milloin varsinkin arabimaita inflaatiosta. Tosiasiassa kuitenkin jätti-inflaatiota ei synnyttänyt öljyn hinnan roima korotus, sillä kallistuva öljy pikemminkin imuroi länsimaista liian irtonaisen rahan pois eli tavallaan heikensi inflaation edellytyksiä (koska öljymaat itse eivät edes pystyneet investoivaan noita valtavia varoja omiin maihinsa samassa suhteessa).

Läntiset korkean elintason maat ovat nyt varsin hauskassa tilanteessa. Talous kasvaa jos talous kasvaa Kiinassa. Jos talous kasvaa Kiinassa, nousee energian ja raaka-aineiden hinnat entisestään. Jos taas Kiina kasvu hiipuu on joka tapauksessa länsimaissa edessä entistä pahempi työttömyys. Eli vaikka miten päin tahansa pyörittelisimme kristallipalloa on edessä vääjäämättömästi länsimaiden aseman jopa jyrkkäkin taloudellisen painoarvon heikkeneminen.

Käyttäjän timoelonen kuva
Timo Elonen

Erinomaista, helposti ymmärrettävää kansantaloutta. Tällaiselle eläkkeellä olevalle metallimiehellekin käsitettäviä esimerkkejä. Taloudesta puhuvat ovat niin epärehellisiä, että käyttävät vain paradoksien sitä puolta, joka heidän tavoitteisiinsa sopii. Paradoksin toisesta puolesta ollaan täysin vaiti.

Olen ihmetellyt mikä on totuus palkkaverotuksen tuhoisuudesta kansantaloudelle. Maailman ehdottomasti kovinta ja vielä progressiivistakin tuloveroa kerättiin 50-, 60-, 70-, ja jossain määrin vielä 80-luvullakin Pohjoismaissa. Ne maat keikkuivat kaikkien hyvinvointi- ja vauraustilastojen kärjessä; silloin. Globalisaatio on tuonut verokilpailun, joka osittain muuttaa tilannetta, mutta 4%:n tasaveron Venäjälle tai kokonaan tuloverottomaan Saudi-Arabiaan ei tietääkseni moni työntekijä ole muuttanut.

Jos Venäjä nostaisi tuloverotuksen tasoa, niin ei sen välttämättä tarvitse merkitä sitä, että työnantajien on maksettava palkkaa niin, että nettopalkka pysyy samana. Verotulo voidaan myös käyttää työntekijöiden terveydenhoitoon tai infastruktuuriin niin, että työntekijän työmatkaan käyttämä aika lyhenee puolestatoista tunnista puoleen tuntiin.

Käyttäjän HeikkiPatomki kuva
Heikki Patomäki

Kuten kirjoitin, tarina jatkuu kirjassa ”Eurokriisin anatomia: väärintulkinnoista ratkaisuihin”, jonka Into-kustantamo julkaisee myöhemmin syksyllä. Laajempi dokumentoitu versio tästä tekstistä muodostaa kirjan ensimmäisen sisällöllisen luvun.

Kirjassa on mukana myös selitys siitä miksi keynesiläisyys tuli tiensä päähän 1970- ja 80-luvuilla, vaikka se toimi vuosikymmeniä aika hyvin (Bretton Woods -aikakausi oli maailmanhistorian nopeimman taloudellisen kasvun kausi, mihin samalla yhdistyi eriarvoisuuden väheneminen). Tarina on monimutkainen, mutta liittyy oleellisesti niihin prosesseihin, joihin sanalla "globalisaatio" usein viitataan.

Inflaation nousu oli yksi osa muutosta, mutta useimmiten sitä käytettiin muutoksen selittelyyn tai jälkikäteiseen oikeutukseen ennemminkin kuin keskeisten poliittisten päätösten varsinaisena perusteena. Todelliset syyt olivat syvemmälle. (Ja itse inflaatiolle voi olla monia erilaisia syitä: kustannusten kuten palkkojen tai raaka-aineiden ja energian hintojen nousu ajautuu lisien kera hintoihin oligopolimarkkinoilla; maan ulkoisen aseman muutos voi luoda inflaatio-paineita; rahan vastuuton liikapainaminen voi vähentää luottamusta valuuttaan tai luoda liikakysyntää; ja kerran alkaneet inflaatio-odotukset voivat institutionalisoitua tai jopa vahvistaa itseään).

Mielestäni demokraattinen globaalikeynesiläisyys tarkoittaa ilman muuta solidaarisuutta kaikkia maailman työntekijöitä kohtaan. Globaalikeynesiläisestä näkökulmasta tavoitteena täytyy olla reaalipalkkojen ja tulojen nousu myös globaalissa etelässä, ja eritoten Kiinassa, mikä samalla vähentäisi paineita palkkatason alentamiseen OECD-maailmassa ja laajentaisi heidän markkinoitaan myös meidän tuotteillemme. Tämä ei voi toteutua ilman laajaa poliittista tukea ammattiyhdistysliikkeelle ja työvoiman järjestäytymiselle ympäri maapalloa. Työntekijöiden oikeuksista ja järjestäytymisestä kaikkialla voisi näin ollen tulla talouspolitiikan keskeinen tavoite.

Lisään vielä, että Kiinan ja Yhdysvaltain vaihtotaseongelma -- joka on koko maailmantalouden kannalta keskeinen kysymys -- johtuu monin tavoin siitä, että eriarvoisuus on kasvanut huikeaasti kummassakin maassa viime vuosikymmeninä. Kiinan puolella eriarvoisuuden kasvu on tarkoittanut vakavaa kotimaista alikulutusta ja yli-investointeja erityisesti vientisektorille. Mutta näistä enemmän itse kirjassa, joka toivon mukaan ilmestyy jo lokakuun puolivälin jälkeen.

Käyttäjän mikkosavelius kuva
Mikko Savelius

Kiinan eriarvoistuminen tarkoittaa sitä, että sinne ovat talouskasvun myötä syntyneet rikkaiden luokka ja keskiluokka. Suhteellinen eriarvoisuus on varmasti lisääntynyt, mutta entä absoluuttinen? Ja laajemmin: onko viime vuosikymmenten (ja markkinatalouden) myötä absoluuttinen köyhyys lisääntynyt vai vähentynyt globaalissa mittakaavassa?

Käyttäjän mikkosavelius kuva
Mikko Savelius

Kas, kas. Herra Patomäki "unohtaa" mainita, että Irlanti (ja osittain myös Portugali) on pikkuhiljaa selviämässä velkakriisistään. Ja tästä lankeaa kiitos IMF:n ja EU:n tiukan talousohjelman. Säästämistä, säästämistä ja säästämistä. Ei ne suuret tulot....

No, sillä välin kun Patomäet ja tohtori Tuhot maalailevat lehtien palstoilla maailman (ja kapitalismin) loppua, niin meikäläinen käy pörssissä ostoksilla. Nyt on hyviä suomalaisfirmoja tarjolla alennuksella. Me piensijoittajat pidämme kotimaiset pörssiyhtiöt edelleen täällä Suomessa.

Käyttäjän SamaVene kuva
Aki Järvinen

Kunhan et Mikko joutuisi pettymään osakkeidesi kanssa... mutta kuten sanotaan: "jokainen asettaa panoksensa mieleiselleen hevoselle ja niillä sitten mennään".

Toimituksen poiminnat