Heikki Patomäki

Hallitusneuvottelujen solmut: uusliberaali hegemonia murtumassa

Hallitusneuvottelujen dramaattiset käänteet kielivät syvällisemmästä poliittisesta muutoksesta. Keskustan johtama porvarihallitus kärsi murskatappion vaaleissa. Häviäjien kilpailussa kokoomus jäi suurimmaksi puolueeksi, mutta 20,4% äänistä ja 44 paikkaa eduskunnassa eivät takaa minkäänlaista johtoasemaa ilman muiden puolueiden hyväksyntää.

Kokoomuksen piirissä valitetaan toistuvasti, että 2010-luvun sosiaalidemokraattiselta puolueelta puuttuu visio. Paavo Lipposen aikana oli toisin, toteaa Kimmo Sasi, silloin yhteistyö kokoomuksen ja SDP:n välillä oli helppoa. Melkein koko Suomi kasattiin suhteellisen vaivattomasti uusliberaalin kilpailukykyvaltioprojektin taakse.

Asetelma on muuttunut. Jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus on herännyt: ”Vasta-aalto on jo noussut. […V]astakkain ovat globalistit ja lokalistit, siis vapaan kaupan ja vapaiden aatteiden puolustajat sekä oman maan perinteisten arvojen puolustajat.” (Antti Blåfield HS 5.6.) Hän lisää, että ”työttömäksi jäävien tai työpaikkansa puolesta pelkäävien silmissä suuryritysten toiminta on helposti moraalitonta”. ”[…S]uuryritysten johtajien palkkiot tuntuvat entistä epäoikeudenmukaisemmilta.”

Blåfieldin tulkinta on oikeansuuntainen. Kaikille on selvää, että sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto vaativat demokraattisen hyvinvointivaltion arvojen palautusta – heikoimpien aseman parantamista, verotuksen progression lisäämistä ja palvelujen parantamista. Vaikka molemmat puolueet ovat kestävyysvajeen nimissä valmiita hyväksymään myös joitakin säästö- ja leikkaustoimia, kilpailukykyvaltioprojektin edellyttämä eriarvoistaminen ja julkisen sektorin alasajo eivät enää saa tukea.

Vielä paljastavampaa on kaivaa esiin perussuomalaisten pääasialliset huolenaiheet.  Timo Soini ja Jussi Halla-aho ovat tapauksia sinänsä, mutta jos katsoo muiden perussuomalaisten äänihaavien vaalikonevastauksia, niin suunta on selvä. Esimerkiksi Kike Elomaan vaalimotto oli: ”OIKEUDENMUKAISUUS KUNNIAAN”. Tuloerojen kasvu on katastrofaalista. Kansan ääni ei ole kuulunut aikoihin. Nyt siihen on mahdollisuus, vaalit ovat ovella.” Elomaa täsmentää vastauksissaan: ”Kun maassa on 920000 köyhää EU:n mittapuun mukaan, kellojen olisi päättäjien kohdalla pitänyt soittaa jo kauan sitten. Hyvinvointivaltion status on rappeutumassa. Se ei palvele pidemmän päällä mitään yhteiskuntaluokkaa.”

Osa perussuomalaisten kärkiehdoista ei jaksanut vastata vaalikoneiden kysymyksiin (tai ehkä he vain protestoivat Helsingin Sanomia ja muita valtamedioita vastaan). Joka tapauksessa useimmat perussuomalaisten kansanedustajista – esimerkiksi Lea Mäkipää, Vesa-Matti Saarakkala ja Reijo Hongisto – yhtyvät Elomaan kuoroon. Perussuomalaisten kannatus kumpuaa huolesta hyvinvointivaltion puolesta, kuten he itse julistavat.

Samaan hengenvetoon lisätään yleensä: ”Eduskunnassa tulee rahat kohdistaa suomalaisiin, kukin maa hoitakoon omat velvoitteensa.” Myös Suomessa asuvat ulkomaalaiset saavat syntipukin roolin Suomen kansan syvien rivien kärsimyksistä (ks. Suomen Kuvalehti.fi:ssä julkaistu kirjoitukseni Mikko Saulin kanssa ”Uusliberaali työllisyyspolitiikka ruokkii muukalaisvastaisuutta”).

Jos ”oman maan perinteisiin arvoihin” lasketaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointivaltio, niin Blåfieldin tulkinta nykyisestä vastakkainasettelusta osuu osin kohdalleen.  Vastakkainasettelu selittää, miksi hallitusneuvottelut ovat olleet niin hankalia. Ainoastaan RKP on valmis tukemaan kokoomuksen ohjelmaa, jonka perusideana on jatkaa ja syventää uusliberaalin kilpailukykyvaltion projektia – myös EU-järjestelyjen kautta.

Elämme siis murrosvaiheessa. Uusliberalismi on menettämässä demokraattisten kansalaisten tuen, mutta kansalaisten horisonttiin ei ole vielä noussut uutta vaihtoehtoa. Vastarinta ja vaihtoehdon etsintä on paljolti nostalgista: puolustetaan oman maan perinteisiä arvoja.

Tässä tilanteessa demokraattisen vasemmiston tehtävänä on ottaa moraalinen ja eettis-poliittinen johtoasema määrittelemällä globalismi uudelleen. Oikeiston, suuryritysten ja rahoitusmarkkinapelaajien markkinaglobalismin sijasta tarvitsemme demokraattisen ja vihreän yhteisvastuullisuuden globalismia. Tulevaisuuden eurooppalaisten ja globaalien instituutioiden tehtävänä on lisätä myös Suomen kansalaisten autonomiaa eli omaehtoisuutta, mutta itse-tietoisesti osana yhteenkietoutunutta planetaarista kokonaisuutta.

Mikä sitten ratkaisuksi hallitusneuvotteluiden umpikujaan? Ratkaisuna voisi olla sosiaalidemokraattien johdolla muodostettu vasemmiston ja perussuomalaisten hallitus, jossa olisi mukana myös pari pienpuoluetta. Näin vaalitappion kärsineen porvarihallituksen pääpuolueet jäisivät oppositioon, mikä myös noudattaisi parlamentarismin henkeä. Tällaisen hallituksen enemmistöasema olisi niukka, mutta ei kaikkien hallitusten tarvitse kestää neljää vuotta. Lyhytaikainenkin hallitus olisi parempi kuin uudet vaalit heti.

Olennainen kysymys kuuluu: missä määrin perussuomalaiset ovat valmiita avoimeen keskusteluun nykytilanteen tuottaneista maailmantalouden mekanismeista ja prosesseista? Ennemmin tai myöhemmin perussuomalaisten enemmistölle selviää joka tapauksessa, että pelkkä isänmaallinen nostalgia ei auta pelastamaan hyvinvointivaltiota tai estämään eriarvoistumista. Tarvitaan solidaarisuutta yli kaikkien rajojen ja uusia eurooppalaisia ja globaaleja ratkaisuja. Olisiko tämä keskustelu mahdollista aloittaa jo nyt heti?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

"Ratkaisuna voisi olla sosiaalidemokraattien johdolla muodostettu vasemmiston ja perussuomalaisten hallitus, jossa olisi mukana myös pari pienpuoluetta."

SDP 42 + PS 39 + vas 14 = 95

Vihreät eivät lähde perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen, joten lisättynä KD:lla (6) = 101

SDP:llä ja PS:lla on puhemiehet. Lähtisikö RKP (9)?

Tuula Hölttä

Heikki P :"Kaikille on selvää, että sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto vaativat demokraattisen hyvinvointivaltion arvojen palautusta – heikoimpien aseman parantamista, verotuksen progression lisäämistä ja palvelujen parantamista."

Enpä ole varma onko niinkään selvää. Myös sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto olivat Lipposen hallituksessa "kasaamassa koko Suomea suhteellisen vaivattomasti uusliberaalin kilpailukykyvaltioprojektin taakse."

Käyttäjän janikorhonen kuva
Jani Korhonen

Mikä hegemonia? Suomessa ei ole ollut liberaalia hegemoniaa ikinä. Liberaalit putosivat puoluerekisteristä vuonna 2007, kun eivät 0,1% äänisaaliillaan saaneet yhtään kansanedustajaa eduskuntavaaleissa. Sen jälkeen puolue ei onnistunut keräämään edes vaadittua viittätuhatta kannatuskorttia päästäkseen takaisin puoluerekisteriin.

Liberaalit ehdokkaat olivat eduskuntavaaleissa 2011 ehdokkaina piraattipuolueen listalla, mutta eivät saaneet merkittäviä äänimääriä. Kokoomuksessa oli myös joitakin liberaaleiksi luokiteltavia ehdokkaita, mutta kukaan heistä ei myöskään tullut valituksi eduskuntaan. Lähimmäksi pääsi varasijalle valittu Elina Lepomäki Uudenmaan vaalipiiristä.

Suomen poliittisella kentällä näyttäisi kyllä voivan tapahtua suuriakin muutoksia. Joitain hegemonioitakin voi olla murtumassa, mutta liberaaleja ne eivät todellakaan ole.

Reijo Tossavainen

Todennäköinen lopputulema: PS + Kesk + SDP = 116

Käyttäjän hemmokoskiniemi kuva
Hemmo Koskiniemi

Reijo ainut vaihtoehto jossa perussuomalaiset voisivat olla mukana.

Vas lihottaa vaan SDP eikä sovi tähän kuvioon. Olkoot oppositiossa Vihreiden kanssa.

J. Gagarin

Vasemmistoliittohan se vasta räksyttikin persuille hallitusneuvottelujen alkaessa. Syytti heitä siitä, että he ovat kuin maan matosia, jotka yrittävät kaivautua multaan karkuun. Tässä kohden Arhinmäki pyrki ilmeisesti tarkoituksellisesti matkimaan Soinin omaa retoriikkaa "Audin takanpenkistä tai maitojunasta", eikä ihan samaan yltänyt, mutta kuitenkin.

Vasemmistoliiton tavoitteena on sosialistinen yhteiskunta, jossa kaikki on tasapäistetty köyhiksi. Perussuomalaisilla ei käsittääkseni sentään ole tällaista tavoitetta.

Käyttäjän moro kuva
Markku Tyry

"Mikä sitten ratkaisuksi hallitusneuvotteluiden umpikujaan? Ratkaisuna voisi olla sosiaalidemokraattien johdolla muodostettu vasemmiston ja perussuomalaisten hallitus, jossa olisi mukana myös pari pienpuoluetta. Näin vaalitappion kärsineen porvarihallituksen pääpuolueet jäisivät oppositioon, mikä myös noudattaisi parlamentarismin henkeä."

Olennaista, että hallitusneuvotteluihin saataisiin raikasta ilmaa sekoitettua mukaan, olisi Kataisen vetämä johtopäätös omalle tunnustelijan tehtävälleen.

Voin kuvitella tilannetta juuri tällä minuutilla. Hallitusneuvotteluissa vallitsee yhtä tunkkainen ilmapiiri, kuin ennen Soinin armosta annettua lisäaikaa.

Miten se miksikään muuttuisi Kataisen jatkaessa. Siellä kokoomus yrittää saada puolueita oman politiikkansa takuumiehiksi,- ja sitä se on ollut koko ajan.
Ainoa tie Kataisen hallituksen syntymiseen on kokoomuksen,-ja takuujärjestö EK:n luopuminen kaikista vaatimuksistaan muille puolueille.

Ja, millainen sellainen hallitus olisi, rampa pääministeri jne?

Tunnustelija lienee ainakin yhden oivalluksen saaneen tähänastisissa tunnusteluissaan.

Öykkäröivä isännän ääni ei toimi, ei kertakaikkiaan toimi.

Käyttäjän kalevikamarainen kuva
Kalevi Kämäräinen

Liekö sittenkin ytimessä kansalaisten tympiintyminen ylhäältä alas päin toimivaan "demokratiaan" (joka tällä hetkellä saattaa näyttää uusliberalismiin kohdistuvalta kritiikiltä)? Meillähän nähdäkseni perinteisesti ministerit ja kansanedustajat kertovat meille alamaisille, kuinka asiat makaavat ja kuinka ne pitää hoitaa.

Itse asiassa Säätytalon salamyhkäiset hallitusneuvottelutkin edustavat tätä vanhan vallan menoa.

Terveisin Kalevi Kämäräinen

Käyttäjän munkisto kuva
lauri munkisto

Kataisen päässä saattanee tällä hetkellä pyöriä, että olikohan sittenkään niin fiksu idea potkia demareita ja vasemmistoa ulos neuvotteluista ja jättää kaikkea keskustan rehellisyyden varaan..

Ville Itälä alkaa vaikuttaa taitavalta ja osaavalta poliitikolta Kataiseen verrattuna.

Matti Kärkkäinen

Vasemmistolla ja Perussuomalaisilla on yhteisiä huolenaiheita ja joitakin yhteisiä ratkaisuehdotuksia. Patomäen kirjoituksesta ilmenevä ongelmien hahmotustapa lienee kuitenkin jokseenkin mahdoton Perussuomalaisille. Voisiko joku kuvitella Perussuomalaisten retoriikkaan: "Tarvitaan solidaarisuutta yli kaikkien rajojen ja uusia eurooppalaisia ja globaaleja ratkaisuja." Tavallinen Vasemmistoliiton työläiskannattaja lienee huomattavasti helpompi saada uskomaan, että "isänmaallinen nostalgia" auttaa pysäyttämään eriarvoistumiskehityksen ja pelastaa hyvinvointivaltion.

Vaalituloksen perusteella Patomäen esittämä hallituspohja olisi oikea, mutta tuskin ihan realistinen. Vain Kristillisdemokraatit voitaisiin kuvitella tähän pohjaan ja sittenkään kannatus ei olisi riittävä. Lisäksi on huomattava, että Vasemmistoliitolla ei ole mitään keinoja vaikuttaa hallituksen kokoonpanoon.

Käyttäjän hemmokoskiniemi kuva
Hemmo Koskiniemi

Parempi olisi jos syntyisi kaksi selkeää plokkia, joilla molemmilla olisi hallitusohjelma, joista toinen hallituksessa ja toinen muodostaisi oppositiossa varjohallituksen.

Näin kuljettaisiin kohti kaksipuoluejärjestelmää, jossa äänestäjillä olisi vaaleissa mahdollisuus äänestää hallitusohjelmaa. Nykyisenkaltainen sirkus jäisi pois ja voittaja menisi aina hallitukseen, eikä kansalaisten tarvitsisi äänestää säkki päässä.

Vasemmisto ei ole mikään vaihtoehto ennen kuin puolueet ovat yhdistyneet.
Vasemmistoliitto nuoleskelee milloin Vihreitä milloin demareita saamatta mitään se kummempaa vaihtoehtoa aikaiseksi. Haaveilee vaan kun edessä on loistava menneisyys.

Heli Hämäläinen

Toisaalta Vasemmistoliitto on johdonmukaisesti ollut samassa rintamassa Perussuomalaisten kanssa äänestettäessä Portugalin paketista. Mikäli pidettäisiin globaalit ideologiat puolueiden omissa kaapeissa, voitaisiinko ehkä tehdä pragmaattista ja tasavertaista yhteistyötä Suomen pelastamiseksi yhteisessä hallituksessa? Riippuu aivan tavoitteista, eikös niin?

Pentti Järvi

Tuollainen systeemi toimii Ruotsissa hyvin. Siellä vähemmistöhallitusta jeesaavat tarpeentullen vihreät ja sverigedemokraterna - kommunisteja ei ainakaan vielä ole tarvittu.

Käyttäjän HeikkiPatomki kuva
Heikki Patomäki

Kommentteja on sadellut varsinkin uutissivuilla ja osin myös täällä blogisivuilla. Kaikkeen ei voi vastata, mutta reagoin nopeasti kahteen asiaan. Ensimmäinen koskee ”kommunisti”-leiman heittelyä, toinen sanan ”uusliberalismi” merkitystä.

Kun vajaa vuosi sitten päätin ryhtyä vasemmistoliiton sitoutumattomaksi kansanedustajaehdokkaaksi ja sittemmin myös liittyä puolueen jäseneksi, kuvittelin että ne ajat jolloin vasemmistoa yritetään luokitella ”kommunistiseksi” olisivat jääneet kauaksi taakse. Ne, jotka tätä leimaa mielellään toisten otsaan tarjoavat, eivät yleensä katso tarpeelliseksi selventää, mitä he termillä tarkoittavat.

Usein ”kommunismi”-sanalla viitataan ajatussuuntaukseen, joka kannattaa yhden puolueen monopolia valtion pakkovaltaan ja tuotantovälineiden omistuksen keskittämistä valtiolle. Tämä ei vastaa esimerkiksi Marxin termille antamaan merkitystä, sillä Marx oletti, että siirryttäessä yhteisomistukseen myös valtion pakkovalta kuihtuu pois.

Vasemmistoliitto ei ole kommunistinen puolue sanan kummassakaan merkityksessä. Vasemmistoliiton nykyinen poliittinen ohjelma on lähinnä sosiaalidemokraattinen. Erot sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ovat enimmäkseen painotuseroja (vain osa nyky-SDP:stä on sosiaalidemokraattinen sanan missään aatteellisemmassa mielessä). Vasemmiston sisällä pohditaan myös moniarvoisen demokraattisen sosialismin mahdollisuuksia, mutta lähtökohtana on aina ihmisten vapaus- ja kansalaisoikeuksien syventäminen ja laajentaminen.

Leimaamisella on myös henkilökohtaisuuksiin menevä puolensa. Joku jopa esitti uutissivun kommentissaan, että minä olisin saanut koulutukseni Neuvostoliitossa. Kaikkea sitä ihmiset kehtaavat lonkalta heitellä!

Valaistakoon tässä muutamalla sanalla omaa henkilöhistoriaani. Olen koko ikäni ollut moniarvoisen demokratian kannattaja. Leonid Brezhnevin aikakaudella kuuluin kokoomuksen nuoriin. Silloin minut liitettiin kokoomuksen kautta kollektiivisesti Suomi-Neuvostoliitto seuraan. Erosin kuitenkin kokoomuksesta tullessani täysi-ikäiseksi eli 15. tammikuuta 1981 ja samalla siis myös Suomi-Neuvostoliitto seurasta. Mitään muuta tekemistä minulla ei koko elämässäni ole ollut Neuvostoliiton kanssa.

Opiskeluaikoina keskityin taloustieteen, maailmanpolitiikan ja filosofian opintoihin Turun yliopistossa, mutta olin jonkin verran mukana rauhan- ja kehitysmaaliikkeen toiminnassa sekä osallistuin myös joihinkin vihreiden aktiviteetteihin. Ennen väittelemistäni Turun yliopistossa tammikuussa 1993 vietin yhden vuoden ulkomailla jatko-opintojen parissa eli University of Kent at Canterburyssä, Britanniassa. Siellä professorini John Groom toi minulle syksyllä 1989 television, jotta saisin nähdä itäisen Euroopan vallankumoukset. Iloitsin suuresti kylmän sodan päättymisestä ja aivan eritoten siitä, että ihmiskunta oli selvinnyt yli akuuteimman ydinsodan uhkan.

Ikävä kyllä kylmän sodan päättyminen myös vahvisti jo 1970- ja 80-luvuilla alkanutta uusliberalisaation prosessia sen sijaan, että se olisi avannut tilan moniarvoisille yhteiskunnallisille keskusteluille ja kokeiluille, kuten jotkut meistä silloin uskalsivat toivoa. Francis Fukuyama julisti maailmanhistorian päättyneen poliittiseen ja taloudelliseen liberalismiin ja monet uskoivat häntä.

Vaikka uusliberalisaatio on ilmiönä jo vanha, edelleen termin ”uusliberalismi” sisällöstä käydään monia kiistoja (ks. myös Heikki Patomäki, “Neoliberalism and the Global Financial Crisis”, New Political Science, (31):4, 2009, pp.431-442). Asian selventämiseksi laitan tähän määritelmän, jonka esitin kirjassa Uusliberalismi Suomessa (WSOY: Helsinki, 2007). Määritelmä pätee edelleen.

”Uusliberalismin tärkeimmät ideologit Friedrich Hayek (1899-1992) ja Milton Friedman (1912-2006) käyttivät itsestään nimitystä liberaali. Hayekin ja Friedmanin talousteoria ja poliittinen filosofia oli reaktio 1900-luvun puolivälin keynesiläisiä, vasemmistolaisia ja sosialistisia ajatuksia vastaan. He olivat itse sosialisteja (Hayek) tai keynesiläisiä (Friedman) ennen kuin kääntyivät liberaaleiksi. Jo pelkästään tässä mielessä on perusteltua puhua uusliberalismista.

Hayek kannatti avoimesti paluuta 1800-luvun talousliberalismin ihanteisiin. Friedman elvytti monia klassisen ja oikeaoppisen talousteorian keskeisiä ideoita. Silti uusliberalismi on 1900-luvun oppi. Edes demokraattisen hyvinvointivaltion jyrkimmät vastustajat eivät ole voineet sivuuttaa laajan valtion olemassaoloa, koska kaikki poliitikot joutuvat kilpailemaan kansalaisten äänistä ja toimimaan aiempien kausina rakennettujen instituutioiden puitteissa. 1800-luvun talousliberalismin ja 1900-luvun uusliberalismin välillä on monia eroja.

Ensinnäkin erotuksena klassisesta talousliberalismista uusliberaalit teoreetikot ja poliitikot yleensä kannattavat muodollista poliittista demokratiaa. Heidän projektinaan ei ole palauttaa muodollisia omaisuusrajoituksia äänioikeuteen vaan minimoida valtion rooli yhteiskunnassa, myös perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kautta. Mitä enemmän uusliberalismi onnistuu tässä pyrkimyksessä, sitä vähemmän vaaleilla valituilla poliitikoilla on enää mitään päätettävää. Demokraattisen politiikan ala pienenee, mutta demokratian periaatteista ei normaaliolosuhteissa luovuta. Päätavoite on suojella yksityistä omistusoikeutta ja yksilöiden vapautta päättää, mitä omaisuudellaan tekevät. Myös autoritäärinen valtio on monien uusliberalistien mielestä hyväksyttävä, jos rajoittamatonta yksityistä omistusoikeutta uhataan (ei ole sattuma, että Friedman ja Thatcher kunnioittivat kenraali Augusto Pinochetia niin paljon).

Toiseksi hyvinvointivaltio tarkoittaa myös laajaa julkista sektoria, jonka purkaminen on käytännössä monimutkaista ja vaikeata. Uusi julkisjohtamisen oppi on merkittävä, koska se kertoo, miten yksityisomistusta ja markkinoita voidaan laajentaa myös julkisorganisaatioiden sisään. Samalla päätöksenteko- ja johtamisperiaatteita voidaan muuttaa niin, että valtaa siirretään niille, jotka kontrolloivat budjetteja (rahaa). Kolmanneksi uusliberalismi on luopunut klassisen talousliberalismin patriarkaalisuudesta ja hyväksyy miesten ja naisten yhtäläiset oikeudet omistaa, solmia sopimuksia ja osallistua politiikkaan. Neljänneksi myös talousteoria on muuttunut. Siitä on tullut yhä teknisempi ja abstraktimpi systeemi, joka väittää olevansa politiikan ulkopuolelle. Se asiantuntijavalta, jonka varassa uusliberaaleja uudistuksia on toteutettu muuallakin kuin Suomessa, perustuu uusklassisen taloustieteen teknisille malleille ennemmin kuin Hayekin ja Friedmanin poliittisille filosofioille. Niinpä Hayekilla ja Friedmanilla on ollut usein syytä valittaa, että edes Reagan ja Thatcher eivät aina noudattaneet heidän poliittisia oppejaan.”

Toimituksen poiminnat