Heikki Patomäki

Taloustieteen imperialismista ja ryhmäajattelusta Suomessa

”Koska talous tutkimuskohteena on avoin järjestelmä, sen tutkimusta ei voi jättää yksin taloustieteilijöille. Pikemminkin taloustutkimus edellyttää moniarvoista poliittisen talouden ymmärrystä siitä, mitä ’talous’ on.”

Vítor Neves ”Economics and interdisciplinarity”

Politiikka-lehden 1/2018 pääkirjoituksessa vedotaan väkevästi vastavuoroisen arvostuksen ja kunnioituksen periaatteisiin myös taloutta koskevassa asiantuntijakeskustelussa. Kuitenkin – kuten samaisen numeron taloustiedefoorumin johdannossa totean – uusklassisen taloustieteen ja poliittisen talouden ”kohtaaminen on usein muistuttanut sotaa”. Tämä sota on luonteeltaan epäsymmetristä. Vaikka uusklassinen koulukunta on omaksunut äärikannan filosofisissa ja yhteiskuntatieteellisissä kysymyksissä, se hallitsee taloustieteellisiä laitoksia jokseenkin kaikkialla ja sen käytössä olevat voimavarat ovat ylivertaisia. Uusklassikot ovat varmoja asiastaan ja uskovat omaan kaanoniinsa. Yhteiskunnallisesti ja historiallisesti suuntautuneet poliittisen talouden tutkijat sen sijaan epäilevät liiallisen varmuuden viisautta ja puhuvat moniarvoisuuden puolesta. (Foorumi löytyy kolmessa osassa täältä, täältä ja täältä)

Uusklassikot paitsi käyvät sotaa muita vastaan niin pyrkivät myös levittämään valtaansa imperialistisesti. Tämä näkyy tunnettujen uusklassikoiden arvovaltaisilla akateemisilla foorumeilla esittämissä luonnehdinnoissa koskien heidän suhdettaan muihin. Uusklassikot pyrkivät levittämään oppejaan yhä laajemmin sosiologian ja politologian piirissä, itse propagoimiensa ilmausten mukaan soveltaen ”säälimättömästi” uusklassisia käsitteitä kaikkialla ja toimien ”imperialistisesti”, ”aggressiivisesti”, ”kutsumattomana” ja ”hyökkäysten kautta”. Kansainvälisen politiikan ja historian tuntijoille tällainen kieli on tuttua, liittyyhän se elimellisesti viime vuosisadan kaikkein traagisimpiin vaiheisiin. Kieli rakentaa todellisuutta.

Ryhmäajattelu tukee taloustieteen imperialismia. Ryhmäajattelu syntyy, kun tiedonsaannin rutiinit, kyseenalaistamattomuus, yksimielisyyden vaatimus ja organisatorinen eristyneisyys johtavat informaation ja tulkintojen vinoutumiseen. Suomalainen taloustiede näyttää ilmentävän kaikkia keskeisiä ryhmäajattelun oireita: yksimielisyyden illuusio; haavoittumattomuuden illuusio; kollektiivinen oman toiminnan rationalisointi; stereotyyppiset kuvat ulkopuolisista; itsesensuurin ja vaikenemisen käytännöt; toisinajattelijoiden suora painostaminen; ja organisaation sisällä tai julkisuudessa esille nousevat, itse itsensä valinneet ajatuspoliisit, jotka pyrkivät vahvistamaan stereotypioita ja ajavat sensuuria ja toisinajattelijoiden vaientamista.

Yksi osoitus tästä on uusklassikoiden tapa yrittää vaientaa tai marginalisoida muunlaisen taloustiedon tuottajia. Ensimmäinen esimerkki: kutsuin syyskuussa 2012 tunnetun osallistamistalouden tutkijan, professori Robin Hahnelin pitämään esitelmän Helsingin yliopistossa (osana hänen muuta vierailuaan Suomessa ja pohjoismaissa). Professori Klaus Kultti kirjelmöi esitelmän jälkeen tiedekunnan johdolle, että laitoksen tai tiedekunnan nimissä ei ”tällaisten veijarien” saisi antaa puhua. Kun laitoksen johtaja kysyi Kultilta, että ”olit paikalla – mikset siis haastanut Hahnelia, kommentteja sai esittää – eikö se olisi ollut hyvä strategia?”, niin Kultti vastasi:

”Taloustieteessä tieteelliset erimielisyydet ovat tyypillisesti sen verran syvällisiä, että niitä ei yleisöluennolla ratkota.”

Kultin viesteistä ei käynyt ilmi yhtäkään esimerkkiä siitä, missä Hahnelin argumentaatio olisi väärää, epäpätevää tai epätieteellistä, mutta hän pyrki kulissien takana harjoittamaan hallinnollista sensuuria. Professori Vesa Kanniainen asettui sähköpostikeskustelussa tukemaan Kulttia, korostaen, että laitos tai tiedekunta saa asettua esiintymisfoorumiksi ainoastaan, jos esitelmöitävästä asiasta vallitsee yksimielisyys relevantin tieteenalan eli taloustieteen sisällä. Kyseenalaisena oletuksena on, että erimielisyydet eivät kuulu tieteeseen (Pohjois-Korea ilmentänee Kanniaisen tieteellisyyttä parhaimmillaan?). Samalla Kanniainen kuitenkin teki selväksi, että uusklassinen taloustiede on oikeutettu imperialismiin. Kanniainen on korostanut taloustieteilijöiden ”menetelmäetua, mikä aiheuttaa pelkoa”, ja kirjoittanut ”tunkeutumisesta” muiden tieteenalojen sisälle – tämä fallossymboliikkaa tihkuva teksti tarjoaa kielitieteilijöille ja feministeille oivan tutkimuskohteen.

Hahnelia koskevassa sähköpostikeskustelussa Kanniainen totesi myös, että ”meitä eivät kiinnosta tieteenfilosofiset kysymykset: haluamme sen sijaan ymmärtää ympäröivän maailmamme lainalaisuuksia”. Hän ehdotti, että keskustelisimme pikemminkin sisällöllisistä kysymyksistä, esimerkiksi ”johtuiko USA:n 2008 kriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?” ja ”johtuuko eurokriisi markkinavoimista vai politiikkavirheistä vai molemmista?”.  Samana vuonna julkaisin juuri näitä asioita käsittelevän kirjan Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Kanniainen otti asiakseen haukkua kirjaani kaikilla mahdollisilla foorumeilla, ensi alkuun ajatuspaja Liberan sivuilla (vastasin Kanniaisen kaikkiin ”arvioihin”, jotka perustuivat lähinnä mustavalkoisiin stereotypioihin ja henkilöhyökkäyksiin, ks. tämä, tämä ja tämä). Hän päätti myös kirjelmöidä tiedekunnan johdolle vaatien, että ”Patomäen kirjaa ei saa käyttää oppikirjana”. Kuitenkin kirjan englanninkielinen versio on nykyisin opintovaatimuksissamme. Sotaa voi käydä myös tappiollisesti.

Vastaavat episodit ovat toistuneet vuodesta toiseen. Kirjani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Teoriasta käytäntöön (2015) joutui Heikki Pursiaisen, Tuukka Saarimaan, Mika Malirannan, Hannu Vartiaisen ja monien (usein nimimerkkien takaa vihapuhetta lietsovien) some-huutelijoiden hyökkäysten kohteeksi. Tuloksena oli sarja pitkiä blogeja (omista vastauksistani ks. tämä, tämä ja tämä) ja lukemattomia some-kommentteja. HS-TV teki keskustelusta asiallisen ohjelman, mutta pitkälti Pursiaisen ja Saarimaan ehdoilla. Ohjelmassa keskityttiin vain suhteellisen lyhyeen alkuosaan kirjastani, ei sen pääsisältöön, joka koski kokonaistalouden teoriaa ja talouspolitiikkaa. Varsinkaan talouspolitiikasta Pursiaisella ja Saarimaalla ei ollut mitään mielipidettä, eivätkä he koskaan edes vaivautuneet lukemaan kirjani pääosaa.

Yksi nykyään suosittu jälkikeynesiläisen taloustiedon muoto on moderni rahateoria. Suomeen modernin rahateorian ideoita ovat tuoneet erityisesti Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joita valtavirtataloustieteilijät ovat moneen otteeseen kohdelleet kaltoin. Yksi esimerkki tästä on Helsingin yliopiston lehtori Juha Tervala, joka on julkisesti luokitellut Ahokkaan ja Holapan blogipalstan ”huuhaaksi” sekä syyttänyt Ahokasta ja Holappaa Tutkimuseettisen neuvottelukunnan hyvän tieteellisen käytännön periaatteiden loukkaamisesta. Tervala sai Palkansaajasäätiöltä rahaa projektiin, jonka ainoa tunnettu sisältö liittyy Ahokkaan ja Holapan vuonna 2014 julkaistun kirjan kovasanaiseen arvosteluun. Syntyneessä keskustelussa Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2016 Tervala siteerasi Ahokkaan ja Holapan kirjaa tavalla, joka irrotti sitaatin kontekstistaan. Samalla Tervala lisäsi hakasulkeisiin omaa tekstiään. Tällöin lainauksen alkuperäistä sisältöä ei enää voinut ymmärtää oikein.

Ahokas ja Holappa ovat myös joutuneet kerta toiseen jälkeen paitsi sisällöllisen kritiikin niin myös tarkoituksellisen ilkeiden henkilöhyökkäysten kohteeksi varsinkin sosiaalisessa mediassa. Uusklassikoiden tyypillinen väsyttämistaktiikka on aggressiivisesti vaatia blogipalstoilla ja Facebookissa loputtomia perusteita yksinkertaisillekin väitteille. Vastatakseen pitäisi käytännössä kirjoittaa jopa kirjan verran tekstiä – vain yhtä nopeasti unohtuvaa some-debattia varten. Lopulta uusklassikoiden hyökkäykset kävivät niin raskaaksi, että Ahokas ja Holappa päättivät mielenrauhansa ja ajankäyttönsä takia sulkea ”Raha ja talous”-sivuston.

Samaan aikaan kulissien takainen sodankäynti on jatkunut. Vuoden 2017 syksyllä Helsingin taloustieteilijät kirjelmöivät kuukausikaupalla estääkseen modernin rahateorian yhden kehittäjän – ja erittäin laajalti julkaisseen – professori Bill Mitchellin nimittämisen poliittisen talouden dosentiksi (Mitchell opettaa globaalia poliittista taloutta uudessa englanninkielisessä maisteriohjelmassamme). Ensin Tervala riitautti asian sitä käsitelleessä komiteassa. Tiedekuntaneuvostossa professori Tapio Palokangas oli erityisen aktiivinen osapuoli. Palokangas sai puolestaan tukea taloustieteen professori Antti Ripatilta (ystävä niiltä ajoilta kun itse opiskelin taloustiedettä 1980-luvulla), joka kirjoitti lausunnon tiedekunnalle yrittäen todistaa, että uusklassisella taloustieteellä on yksinoikeus termin ”poliittinen talous” käyttöön:

”Koska poliittinen talous (political economy) on taloustieteen osa-alue, poliittisen talouden dosentuuria hakevan pätevyyttä tulee tarkastella taloustieteen kriteerein.”

Ripatti viittasi ”Keelen listaan”, jossa taloustieteellisiä lehtiä asetetaan ranking-järjestykseen. Oletuksena näytti olevan, että ainoastaan Keelen listalla oleva aikakauslehdet ovat tieteellisiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Heti seuraavassa tiedekuntaneuvoston kokouksessa oli arvosteltavana taloustieteen ns. nippuväitöskirja, jonka ensimmäistäkään artikkelia ei ollut julkaistu Keelen listan lehdissä. Toki noihin lehtiin on vaikeaa saada artikkeleita läpi, vaikka edustaisikin uusklassista oikeaoppisuutta, mutta tämä soti silti taloustieteilijöiden itsensä julistamaa ”tieteellisyyden” kriteeriä vastaan. Kokouksessa en voinut välttää kiusausta huomauttaa sarkastisesti asiasta. Sarkastisuuttani pippuroi se, että artikkelini Jamie Morganin kanssa oli juuri julkaistu Cambridge Journal of Economics -lehdessä, mikä on jokseenkin ainoa muuta kuin uusklassista ortodoksiaa edustava lehti, joka on kelpuutettu Keelen listalle.

Ripatin kirjelmöinnin siivittämänä aloin myös vertailla taloustieteellisten julkaisujen määriä Web of Sciencessa, joka on keskeinen julkaisu- ja sitaatti-indeksi. Varmuuden vuoksi hyväksyin hakuun varsinaisen taloustieteen lisäksi myös esimerkiksi soveltavan matematiikan, yhteiskuntatieteiden matematiikan, ja tilastollisen todennäköisyyden. Löysin Ripatilta ainoastaan viisi julkaisua, joista kaksi näyttäisi olevan Keelen listalla. Minulla on Web of Sciencessa kuusi taloustieteelliseksi luokiteltua julkaisua, joista siis yksi löytyy myös Keelen listalta, ja kaikkiaan kymmenkertainen määrä (60) tieteellisiä julkaisuja. Tämä hakutulos on yhteensopiva sen kanssa, että oma oppiaineeni valtio-oppi on arvioinneissa rankkeerattu systemaattisesti satakunta sijaa korkeammalle kuin taloustiede. Rankkeeraukset ja julkaisuluokittelut ovat perimmiltään valtapolitiikkaa eivätkä minusta kuulu vapaaseen tieteeseen. On silti kiinnostavaa, että taloustieteen ajatus- ja kielipoliisit eivät pärjää itse julistamillaan kriteereillä kovinkaan kummoisesti.

Alun perin tarjosin artikkeliani ”Uusklassisen talousteorian poliittisuudesta” Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan. Kuten odottaa saattaa, tekstiä arvioivat uusklassikot eivät lainkaan lämmenneet tekstille. Melkein vuoden kestänyt arviointiprosessi tuotti lopulta vain yhden edes jotenkin kelvollisen lausunnon (pari muuta typistyivät yhteen tai kahteen huomioon tai tuomitsevaan lauseeseen), jonka mukaan kirjoittaja on väärässä taloustieteen suhteen, koska

”[…] taloustieteen keskeinen premissi on, että ymmärtääksemme taloudellisia ilmiöitä meidän on mallinnettava ne. Ainoastaan huolellisen mallinnuksen kautta voimme varmistua siitä, että päätelmämme ovat johdonmukaisia ja yhteensovitettavissa ulkoisten havaintojen kanssa.” 

Tämä väite on ongelmallinen. Jossain triviaalissa mielessä on tietenkin totta, että kaikki tieteellinen selittäminen edellyttää abstrahointia ja idealisointia (ja siinä mielessä ”mallittamista”). Uusklassinen taloustiede perustuu kuitenkin radikaalisti vaativampiin ja kyseenalaisimpiin oletuksiin. Edward Fullbrook on todennut mm. Kenneth Arrown tutkimuksiin viittaamalla, että uusklassisen teorian tavoitteena on osoittaa, että markkinatalous voi saavuttaa optimaalisen tasapainon automaattisesti. Käsitys rationaalisuudesta on valittu siten, että sen avulla toivottu tulos voidaan johtaa loogis-matemaattisesti (esim. preferenssien täytyy täyttää transitiivisuuden, täydellisyyden ja riippumattomuuden ehdot). Näin tutkimuksen etukäteen asetettu normatiivinen tavoite määrää oletukset, vaikka ne olisivat kuinka epärealistisia tai vääriä. Tällainen on matematiikan kaapuun puettua ideologiaa.

Helsingin yliopistossa on tieteidenvälisyyttä käsittelevä huippuyksikkö, jota professori Uskali Mäki vetää, ja joka on paljolti keskittynyt taloustieteen filosofiaan. Tällä yksiköllä ei ole kovinkaan paljon tekemistä taloustieteen oppiaineen kanssa. Uusklassikkoja ei kiinnosta filosofia, koska he ovat varmoja uskossaan; he ”tietävät” mikä on oikea tieteellinen menetelmä (= se mitä he itse tekevät). Tässä yhteydessä on myös tärkeätä korostaa, että moniarvoisuuden hengessä Mäen yksikkö muun muassa järjesti vuonna 2012 julkisen debatin ”uusklassisen teorian väitetystä autistisuudesta” professori Hannu Vartiaisen ja allekirjoittaneen kanssa.

Olen vuosien saatossa oppinut Mäen ja hänen keskuksensa tutkimuksista monia kiinnostavia asioita. Arvostan myös Mäen pyrkimystä edesauttaa erilaisten näkemysten ja tieteiden välistä dialogia. Mäki on saavuttanut laajaa kansainvälistä tunnustusta. Web of Sciencesta hänen julkaisujaan löytyy noin 50 kappaletta ja viittauksia reilusti yli 800, mikä on merkittävä määrä (omat vastaavat lukuni ovat 60 ja 600). Suomen Akatemia on siunannut Mäen yksikköä miljoonien rahoituksella. Mäki kuitenkin puolustaa valtavirtataloustieteen ajatusta mallittamisesta. Politiikka-lehden foorumissa Jamie Morgan tuo esille niitä ongelmia, mitä tällaiseen malliajatteluun liittyy:

[…] sillä yleisellä väitteellä, että kaikki yritykset selittää maailmaa ovat jossain mielessä “malleja”, on vain hyvin rajallinen merkitys. Tämä yleinen väite ei kykene näkemään sitä, mikä taloustieteen malleissa on erityistä, ja siinä mielessä se on joko epärehellinen, triviaali tai harhaanjohtava. Uskali Mäen argumentoinnilla on välillä taipumusta jättää nämä olennaiset erot ja kysymykset sivuun.”

Vedoten mallittamisen teknisiin vaatimuksiin, valtavirtataloustiede on onnistunut myös välttämään viimeaikaisen yliopistopolitiikan kurimuksen. Oppiaineita on ajettu alas ja pakkoyhdistetty erilaisiksi ohjelmiksi, yksiköiksi ja keskuksiksi sillä argumentilla, että oppiaineet ovat ”siiloja”, jotka pitää rikkoa tai räjäyttää (ks. ”siiloja räjäyttämässä”). Yhteiskuntatieteissä ainoa siiloksi luokiteltavissa oleva oppiaine on ollut taloustiede. Paradoksaalisesti juuri sen eristäytymistä on edelleen tuettu. HY:n valtiotieteellisessä tiedekunnassa vain ja ainoastaan ryhmäajattelua harjoittava taloustiede on käytännössä saanut jatkaa itsenäisenä oppiaineena.

Myöskään resurssileikkaukset eivät näytä koskevan taloustiedettä. Pääministeri Sipilä julisti syyskuussa 2017, että Suomeen tulee ”taloustieteen huippuyksikkö”, jonka tarkoituksena on tuottaa tutkimusta poliittisen päätöksenteon tueksi. Virallisen tiedotteen mukaan ”kansainväliselle huipulle tähtäävään” yksikköön perustetaan jopa uutta 15 professuuria. Kosmologian professori Kari Enqvist kommentoi Sipilän ja taloustieteilijän hanketta:

”Yksikkö voidaan nimetä vaikka Himalajaksi ja sen johtaja Suurkuninkaaksi, mutta tosiseikka on, että sinne tullaan palkkaamaan vain keskinkertaisuuksia. Muita ei ole saatavilla.”

Politiikka-lehden foorumimme keskeinen pointti on, että uusklassinen taloustiede ei suinkaan toimi akateemisessa norsunluutornissa yhteiskunnan ulkopuolella, vaan sen tuottamat tulkinnat ja väitteet ovat osallistuneet ja yhä edelleen aktiivisesti osallistuvat yhteiskunnallisten suhteiden, käytäntöjen ja instituutioiden uudelleenjärjestämiseen. Paljolti tiedon yhteiskunnallisesta merkityksestä johtuen on olemassa monia toimijoita ja monenlaisia mekanismeja, jotka suosivat uusklassista tutkimusta silloin kun päätetään rahoituksesta ja asemista ja määritellään tiedollista auktoriteettia ja kohotetaan joidenkin suuntausten arvovaltaa.

Tämä tuki on täysin riippumatonta siitä, onko valtavirtataloustieteen oletuksissa tai menetelmissä mitään järkeä tai tuloksissa mitään perää. Valtavirtataloustiede on aikakautemme hallitseva ideologia.

Heikki Patomäki

Kirjoitusta on täsmennetty 3.5.2018 siinä olleiden, Juha Tervalaa koskeneiden epätäsmällisten ja liian kärjekkäiden ilmausten korjaamiseksi. Pahoittelen mahdollisia väärinkäsityksiä.

PS(1). Dokumentoin tunnettujen uusklassikoiden esittämiä luonnehdintoja taloustieteilijöiden ja muiden suhteista Politiikka-artikkelini viitteessä 5. Viitteessä 26 puolestaan ennakoin, että ”uusklassikoiden vastaus tulee todennäköisesti noudattamaan ryhmäajattelulogiikkaa” (sikäli kuin he ylipäänsä vastaavat, pelkän vaientamisyrityksen sijasta). Ks. myös Turun Sanomien 23.3. aliokirjoitukseni siitä, kuinka taloustieto on valtaa, ja miten tiedosta voi myös tulla vallan väline.

PS(2). On valaisevaa katsoa Web of Science’sta ja muista indekseistä mitä sellaiset suomalaiset taloustieteilijä-vaikuttajat – vain muutaman mainitakseni – kuin Lauri Kajanoja, Sixten Korkman, Elina Lepomäki, Heikki Pursiainen, Antti Suvanto, Antero Vartia, Juhana Vartiainen tai Björn Wahlroos ovat julkaisseet ja miten heihin on viitattu. Sama pätee myös esimerkiksi sellaisiin vaikutusvaltaisiin virkamiehiin kuin Martti Hetemäki, Jukka Pekkarinen ja Sami Yläoutinen (valtiovarainministeriön vallasta ks. tämä ja tämä). Hakujen tuottamista julkaisu- ja viittauslistoista on kovin vaikea löytää vaikkapa Keelen listan taloustieteellisiä aikakauslehtiä, lukuun ottamatta Wahlroosin muutamia 1980-luvulla julkaistuja artikkeleita, jotka ovat keränneet joitakin hajaviittauksia (on huomattava, että tietojen hakeminen indeksistä vaatii usein selvittelytyötä ja tulkintaa). Toki tässä blogissa mainituista taloustieteilijöistä esimerkiksi Vesa Kanniainen, Klaus Kultti ja Hannu Vartiainen ovat julkaisseet joitakin artikkeleita myös Keele-listan lehdissä. Keelen listan tai muiden vastaavien hierarkkisten rankkeerausten käyttäminen ”tieteellisyyden” kriteereinä on uusklassikoiden oma ajatus, jota en itse lainkaan jaa. Taloustieteen valtavirtalehtien edustaman teorian ja maailmankuvan luonteesta ja käytännön vaikutuksista, ks. Politiikka-foorumi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen

Poliittisen taloustieteen isoin rike on siinä että se pyrkii siirtämään keskustelun ei-mitattaviin ja monitulkintaisiin asioihin.

Vaihtoehtoväellä kuten Holapalla ja Patomäellä on erinomaiset mahdollisuudet esittää vaihtoehtotaloustiedettään myös taloustieteen viitekehyksen sisällä. Numerot ja evidenssi antavat huomattavasti parempaa pohjaa keskustelulle kuin esimerkiksi sosiologiasta tuttu filosofinen huultenheiluttelu.

Siteeraamasi Enqvist on myös ollut erityisen tarkka siitä että empiiriset havainnot ovat huomattavasti tärkeämpiä tieteellisen tiedon karttumisen kannalta kuin aivot jotka helposti pettävät meidät. Ei ole olemassa havaintoa joka tukisi esimerkiksi vasemmiston kritiikkiä aktiivimallista sen suhteen, luoko se työpaikkoja vai ei. Vastapuolella on merkittävä määrä erinomaisesti dokumentoituja havaintoja. Tieteenala joka tukisi vasemmiston väitteitä asiasta ei olisi enää tiedettä vaan paskapuhetta.

[Tarkennuksena aktiivimallia koskien tietysti se että teksti koski yhtä täsmällisesti määriteltyä kysymystä, ei mallin kaikkia vaikutuksia]

Käyttäjän HeikkiPatomki kuva
Heikki Patomäki

Tietenkin jos vastakkain ovat "numerot ja evidenssi" ja "filosofinen huultenheiluttelu" niin minäkin kannatan "numeroita ja evidenssiä". Mutta luonnehdintasi ovat itsessään pelkkää pseudofilosofista retoriikkaa, joka toimii tavanomaisella leimaamisen logiikalla. Sellainen ei kuulu tieteelliseen keskusteluun. PS. Kannattaa lukea itse foorumi!

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen

On täysin mahdollista että valtavirta sulkeutuu liikaa ja sivuuttaa oikeat asiat jotka näyttävät liian radikaaleilta. Mutta miten käy ilmastonmuutoskriitikoiden, rokotekriitikoiden tai hitto miksei vaikka litteän maan kannattajien?

On normaalia ja tervettä että valtavirran ja status quon romuttaminen vaatii huomattavasti työtä. Numeroiden käyttäminen auttaa sillä niiden kohdalla ei tarvitse jumittua metakeskusteluun.

Käyttäjän HeikkiPatomki kuva
Heikki Patomäki Vastaus kommenttiin #3

Kukaan ei ole tässä jumittunut metakeskusteluun. Myös filosofista ja metodologista keskustelua tarvitaan, mutta samaan aikaan tehdään myös muuta tutkimusta. Jälkimmäisestä esimerkkinä ks uusin kirjani:

https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencie...

Kirja noudattaa näkemystäni, jonka mukaan on turhaa ja väärin asettaa vastakkain kvantitatiivista (joka aina edellyttää mm laadullisesti määriteltyjä ja tulkinnanvaraisia kategorioita, joihin laskeminen perustuu) ja kvalitatiivista (meitä kiinnostaa myös mm merkitysten, rakenteiden ja mekanismien esiintymisen tiheys) evidenssiä.

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

"Professori Vesa Kanniainen asettui sähköpostikeskustelussa tukemaan Kulttia, korostaen, että laitos tai tiedekunta saa asettua esiintymisfoorumiksi ainoastaan, jos esitelmöitävästä asiasta vallitsee yksimielisyys relevantin tieteenalan eli taloustieteen sisällä."

Mikäli Klaus Kultin ja Vesa Kanniaisen tieteellinen ajattelu joskus juurtuu Topelian pihapiiriin, historian laitos voi pistää pillit pussiin. Historiantutkimuksen käyttövoima kun on jatkuva debatti ja vanhojen näkökulmien haastaminen eikä suinkaan pyrkimys keskinäiseen selkääntaputteluun ja tieteenalan sisäiseen itseonnitteluun.

Kaikukammiot ovat huono asia minkä tahansa tieteen piirissä.

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

Klaus Kultin ja Vesa Kanniaisen tieteellisen ajattelun logiikka ei muuten mahdollista edes väitöskirjan tekemistä. Siinä kun pitää olla jotain uutta tietoa tai näkökulmaa, ja mokomaa pitää vielä julkisesti puolustaakin väittelytilaisuudessa!

Käyttäjän raimoylinen kuva
Raimo Ylinen

#1: "Ei ole olemassa havaintoa joka tukisi esimerkiksi vasemmiston kritiikkiä aktiivimallista sen suhteen, luoko se työpaikkoja vai ei. Vastapuolella on merkittävä määrä erinomaisesti dokumentoituja havaintoja. Tieteenala joka tukisi vasemmiston väitteitä asiasta ei olisi enää tiedettä vaan paskapuhetta."

Missähän ne havainnot ovat? Työllisyyden "lisääntyminen" aktiivimallin seurauksena perustuu vain Tilastokeskuksen täysin harhaiseen (biasoituneeseen) estimaattiin työllisyydestä. Tilastokeskuksen työllisyyteenhän riittää 1 viikkotunnin työskentely tai jopa kolmen kuukauden poissaolo työstä. Missään ei kerrota, kuinka suuri on tämän luvun bias todelliseen työllisyyteen eli lähes täyspäivätyöhön nähden. TEM:inkään luvuista ei sitä voi laskea, koska se ei tilastoi työssäkäyviä.

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen

Kyse oli siis kv kirjallisuudesta koskien vastaavien politiikkamuutosten vaikutuksia työllisyyteen.

Onhan tuo määritelmä vähän kummallinen mutta työllisyyden trendeissä epäilemättä toimiva.

Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Niin, työryhmä toteaa itse muistiossaan:
"Mallin vaikuttavuutta työllisyyteen on haastavaa arvioida, sillä tutkimuskirjallisuudesta ei ole suoraan löydettävissä vastaavaa mallia ja arvioita sen vaikuttavuudesta. Tässä osiossa kuvataan keskeisimpiä mallin vaikuttavuuden arvioinnissa käytettyjä lähtötietoja ja vaikutusarvioinnissa tehtyjä oletuksia."

Vakuuttavan oloinen dokumentointi ei tee olettamista ja laskelmista välttämättä oikeita. Tässä asiassa on tehyt melkoisia olettamuksia eikä siis ole olemassa edes lähelle vastaavaa mallia.

Oma lukunsa on sitten miten voidaan soveltaa asiaan suoraan rangaistusten vaikuttavuuden analyysiä kuten yhdessä työttömyysturvatutkimuksessa käytettiin rikosrangaistusten kovuuden vaikutusta referenssinä. Kuolemanrangaistushan olisi tehokkain myös työttömyyden hoidossa, mutta eri asia kokonaan on, onko se kohtuullista. Siihen ei taloustiede vastaa.

Perusongelma mallissa on edelleen se, että aktiivisuudesta huolimatta aktiivisuusehto ei välttämättä täyty vaikkapa alueellisten erojen vuoksi ja on vastoin perusoikeuksia asettaa ihminen eri asemaan sen perusteella. Jos niitä on vaikkapa kymmeniätuhansia, niin on mietittävä onko kyseessä oikeudenmukainen malli.

Käyttäjän JouniHalonen kuva
Jouni Halonen

Olen melko kauan jo ihmetellyt, miten on mahdollista tällaisen talousprofessorilauman tietämyksellä talous (eli ihmisen elämisen ehdot) ajautuu vähän väliä kuralle ja nyttemmin pysyvästi ja maailmanlaajuisesti vieden mukanaan muidenkin elollisten elämän mahdollisuudet. Eikö enää pädekään peruskaava, osta halvalla ja myy kalliilla? Taitaa jotkin kuplan rajat olla jo saavutettu eli maapallon resurssit jakajien määrään nähden. Olisiko taloustietäjien jo suuntauduttava rajattomasta uuslibiraalista ahtaampien sotataloustieteiden pariin, noin niinkuin kerrankin ennakoivasti? Fyysistä uusjakosotaahan tässä on puuhattu jo tovin.

Käyttäjän pekkapylkkonen kuva
Pekka Pylkkönen

Onko meillä jossain taloustieteilijä joka tekisi samanlaista politiikkaa kuin Suomi nyt tekee? Velkaelvyttäisi noususuhdanteen läpi.

Käyttäjän JouniHalonen kuva
Jouni Halonen

Ryhmäajattelijathan on saatu uskomaan, että velalla juotettu nousuhumala jatkuu ja jatkuu, vaikka onkin ollut edelleen krapulavaihe meneillään. Ei niitä tulleja ja vastatulleja tai pakotteita huvikseen aseteta.

Käyttäjän JarmoAhonen1 kuva
Jarmo Ahonen

Taloustiede on varsin hankala tiede jo siksi, että sen soveltaminen on ensisijaisesti politiikkaa. Tutkimuskohteiden ja lähestymistavan valinta taas on subjektiivinen päätös. Toisin sanoen se mitä tutkitaan ja miten tutkitaan on itsessään eräänlainen "poliittinen" päätös.

Mikäli haluaa tehdä tieteellisen uran, niin turvallisinta on valita muodikkaita tutkimusaiheita ja noudattaa lähestymistapaa, joka kuuluu vallitsevaan kaanoniin.

Käyttäjän AmosAhola kuva
Amos Ahola
Käyttäjän juhanikahelin kuva
Juhani Kahelin

Kenelle politiikan tutkimus kuuluu, kysyy Politiikka-lehti 1/2018. Kyseistä paperilehteä en ole nähnyt, mutta luin lehden pääkirjoituksen Politiikasta.fi -sivustolta.

Pääkirjoituksen alkuosa herätti kysymyksiä. Politiikan ja tieteen (mm. politiikan tutkimus) keskinäissuhteen tarkastelu vaikutti formalistiselta, jotenkin vinolta ja ylätasoiselta. Tämä ilmeni myös yksittäisissä toteamuksissa. Oliko työeläkkeen luominen "suuri kansallinen reformi"? Yhtä hyvin sitä voi kutsia isotuloisten yhteiskunnalliseksi kaappaukseksi. Oliko Erik Allardt "lähes heroiinen intellektuelli"? Moni on nähnyt asian toisin.

Politiikasta.fi -sivustolle lähetin seuraavan kommenttiehdotelman:

"Kirjoituksen alkupuoli vaikuttaa vaillinaiselta ja vinolta. Puuttuuko siitä kokonaan se, että poliitikot (mm. STN:n kautta ja yliopistojen hallintorakenteiden määrittelyn kautta) yhdessä OKM:n kanssa (tulosohjaus ym) ohjailevat tiedettä miltei mielin määrin (katso esim. Jukka Westermarckin äskettäinen kirjoitus). Pienenä nykyesimerkkinä olkoot STN:n rahoittamat ja ohjailemat Työn murros -seminaarit.

Kirjoituksen jälkipuoli on osuvampi siinä mielessä että tiede on politiikkaa. Poliittinen taistelu taloustieteen sisällä on mitä kuvaavin esimerkki. Puhuminen puhtaasta tieteestä sekä (muka) puhtaan tieteen ja siitä erillisen politiikan suhteesta on naivia."

Kommenttini loppuosan ymmärrän käsittelevän samaa asiaa mitä Heikki Patomäki blogissaan yllä.

(( Kenties teknisestä syystä luulin ettei Politiikasta-fi -sivusto julkaissut kommenttiani. Nyt tämä osoittautui vääräksi luuloksi, mutta luulo ehti kirvoittaa allaolevien Politiikasta.fi -sivuston toimituspolitiikkaa koskevien kysymysten muotoilun. Kysymykset lienevät siis jokseenkin AIHEETTOMIA, mutta ehkä ne voi leikkimielellä jättää näkyviin kenties virittämään pientä jutustelua. ))

- Oliko kommenttiehdotukseni niin asiantuntematon, asiayhteyteen kuulumaton, epätieteellinen tai Politiikasta-fi -sivuston tieteelliseen vireeseen niin huonosti istuva ettei ansainnut tulla julkaistuksi?

- Harrastaako Politiikasta.fi -sivusto kommenttien ja kommentoijien valikointia, pahimmillaan sensurointia?

- Pääkirjoituksen kirjoittajat Wass, Rinne ja Koikkalainen julistavat: "tarvitaan yhä enemmän matalakynnyksisiä kohtaamispaikkoja ja tieteellisen kuplakyläilyn muotoja"? Palveleeko kommenttien mahdollinen valikointi tätä tavoitetta?

- Useat politiikan tutkijat (myös Politiikka-lehden päätoimittaja) ovat keskeisesti mukana ihmisten osallisuutta edesauttamaan pyrkivissä tutkimushankkeissa. Miten he ymmärtävät osallisuuden?

Politiikasta.fi -sivuston sisältöä olen vuosien mittaan silloin tällöin selaillut. On tullut vaikutelma (voin olla väärässä) että sivustolla rajatunoloinen akateeminen piiri kirjoittaa juttuja lähinnä toisilleen ja sivusto sulkeutuu itselleen vierailta näkemyksiltä tai kirjoittajilta. Kenelle politiikan tutkimus siis kuuluu - tämä onkin hyvä kysymys.

Kysymys ei ole pelkästään tieteenalojen välinen. Se koskee myös tutkijasfäärin ja ”tavallisempien kansalaisten” suhdetta.

Toimituksen poiminnat