*

Heikki Patomäki

EU-muutos: toivo on kansalaisaloitteissa ja kansanäänestyksissä

Syrizan antautumisen jälkeen eurooppalainen vasemmisto on melkein jakomielitautisessa tilassa: yhtäältä uskotaan yhä yleisemmin, että EU ei ole reformoitavissa; toisaalta ei uskalleta myöskään irtautua EU-projektista, koska pelätään Euroopan uusjakoa nationalistisiin tai jopa vihamielisiin valtioihin. Onko vasemmisto siis tuomittu vain arvostelemaan viimeisimpiä yrityksiä kiristää säästökuuria tai kaventaa demokratiaa, voimatta kokonaiskehitykselle mitään?

Euroopan Attacien verkosto ja Rosa Luxembourg -säätiö järjestivät seminaarin vasemmiston strategioista Pariisissa 23.-25.10.2015 (”Left strategies for the future of Europe following the dictates against Greece”). Seminaarissa monet toistelivat, että kaikki instituutiot ovat ihmisten rakentamia ja muutettavissa, myös EU. Tämä on ilman muuta totta, mutta miten? Saksa tai Ranska eivät ole kiinnostuneita avaamaan kysymystä peruskirjan muuttamisesta. Vaikka komission joku osasto voisi olla valmis sopimuksen avaamiseen neuvotteluille, EKP, valtamedia ja Brysselin lobbarit olisivat vastaan. Sitä paitsi EU:n perussopimuksen muuttaminen näyttäisi vaativan kaikkien jäsenmaiden konsensuksen, mitä on melkein mahdoton saavuttaa.

Tavanomaiset vastaukset eivät näytä kantavan kovin kauaksi. ”Tarvitaan vahvaa eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa ajamaan muutosta.” Totta, mutta useimmissa maissa esimerkiksi Attac-jäsenten ja aktivistien määrä on pikemminkin vähenemässä kuin lisääntymässä – ehkä Saksaa ja Espanjaa lukuun ottamatta. ”Tarvitaan koordinoidumpaa eurooppalaista yhteistoimintaa.” Totta, mutta 15 vuoden yritykset eivät ole kantaneet kovinkaan kummoista hedelmää. Jopa Attacien toiminta on edelleen pääosin kansallista, monista muista kansalaisjärjestöistä puhumattakaan.

Laajat poikkikansalliset kampanjat näyttävät onnistuvan vain silloin kun on joku yksi selkeä asia tai kohde, joka herättää tunteita, ja jota voi yksiselitteisesti asettua vastustamaan. TTIP-kampanja on onnistunut laajassa mobilisaatiossa, mutta edes se ei näillä näkymin näyttäisi estävän sopimuksen hyväksymistä jossain muodossa.

Kaiken kukkuraksi EU-johdolta ja komissiosta tulee jatkuvalla syötöllä yhä uusia aloitteita, jotka syventävät talouskuria, lisäävät yhtiövaltaa ja kaventavat demokratiaa entisestään. Roland Kulke (Rosa Luxembourgin Brysselin toimistosta) kutsui EU-johdon ja komission valmistelupapereita ”aikapommiksi”. Ne näyttävät viattomilta keskustelualoitteilta, mutta muutamaa vuotta myöhemmin paljastuu, miten kauaskantoisen muutoksen ne ovat panneet alulle. Esimerkiksi komission ”Better Regulation”-ohjelma – jonka Sipilä ja keskusta ovat ainakin osin kopioineet ”normitalkoot” ideaansa – on tosiasiassa jo nyt vienyt suuren osan lainsäädäntötyöstä pois Euroopan parlamentista. Lisäksi esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan innokkaasti puolustama turvaamisperiaate (”precautionary principle”), jonka mukaan kemikaalit ja muut uudet teknologiat pitää osoittaa turvallisiksi ennen kuin ne otetaan käyttöön, on käytännössä jo peruttu. ”Tätä ei oikeastaan pitäisi kertoa TTIP-kampanjan aktivisteille, jottei into kampanjoida loppuisi”, totesi Kulke.

Avainkysymys koskee tulonsiirtoja ja tulonjakoa unionissa. Esimerkiksi EU:n ”neljän presidentin aloite” pyrkii ratkaisemaan aitoa ongelmaa, taipumusta vaihtotaseiden epätasapainoon euroalueen sisällä (eurokriisin yksi keskeinen syy). Koska lähtökohtana on verotuksen ja tulonsiirtojen mahdollisuuden poislukeminen ja supistavan talouspolitiikan jatkaminen, ainoa vaihtoehto on lisätä talouskuria entisestään. Niinpä seuraava vaihe on se, että komissio alkaa valvoa työmarkkinajärjestöjen toimintaa kussakin jäsenmaassa estääkseen liialliset palkankorotukset. Tosiasiassa uutta systeemiä pyritään muokkaamaan sellaiseksi, että se sisältää automaattisen tulonsiirron pääoman hyväksi ja pois työntekijöiltä.

Tilanne on nopeasti huononemassa niin vasemmiston kuin demokratiankin kannalta. Viime kesän Kreikka-käänteet ja nyt Portugalin presidentin yritys kieltää parlamentin enemmistön tukea nauttivan vasemmistohallituksen muodostaminen kertovat, että kansallinen toisin toimimisen tila pienenee kovaa vauhtia. EU:sta on tulossa yhä autoritäärisempi. Tietenkin tätä kehitystä voi tulkita myös positiiviseksi siinä mielessä, että se ennakoi tulevaa muutosta. ”Elämme uusliberalismin Brežnev-vaihetta”. Samaa politiikkaa yritetään vielä jatkaa repression keinoin, mutta loppu alkaa jo näkyä. Brežneviläisyyden aika NL:ssa kesti kuitenkin viitisentoista vuotta.

Tiedän vain yhden tavan, jolla vasemmisto voisi yrittää kääntää kehitystä suhteellisen nopeasti: kansanäänestys eurosta ja budjettikurista. Aloite sai Pariisissa kannatusta, mutta monien mielestä ”on vielä liian aikaista ottaa tällaista askelta”. Eurooppa-projektista ei haluta sanoutua irti ja usein pienikin viittaus siihen suuntaan tulkitaan vaaralliseksi. Myös Suomessa vasemmistoliiton sisällä käydään keskustelua samasta asiasta. Minun vastaukseni Eurooppa-projektin puolustajille on: jos joku teistä tietää paremman mahdollisuuden saada muutos aikaan, kertokoon! Muuten vaihtoehtona näyttäisi olevan Syrizan tavoin vain antautua jokseenkin täydellisesti ja tosiasiassa hyväksyä kaikki se, mitä euroeliitti, oikeisto, suuryhtiöt ja pankit haluavat.

Esitykseni menee seuraavasti. Kansalaisyhteiskuntajärjestöt ja vasemmistopuolueet tukevat kansalaisaloitteita kansanäänestyksestä yhtä aikaa sekä EU:ssa että maiden sisällä. ”Eurooppalaisen kansalaisaloitteen avulla miljoona EU-kansalaista voi yhdessä pyytää komissiota tekemään säädösehdotuksen tärkeänä pitämästään aiheesta.” Komission on helppo tyrmätä aloite kansanäänestyksestä toteamalla, että aloite menee sen toimivallan ulkopuolelle. Samanaikaiset aloitteet maiden sisällä tekevät tästä kieltämisen strategiasta kuitenkin vaikeamman. Kuten tiedämme, esimerkiksi Suomessa kansalaisaloitteeseen riittää 50 000 nimeä. Paavo Väyrysen kansallismielisellä aloitteella on takanaan jo noin 47 500 nimeä.

Itse kansanäänestys olisi monivalintainen ja siinä laskettaisiin preferenssejä. Lähtökohtana olisi kolme vaihtoehtoa: (A) solidaarinen, tulonjaot mahdollistava fiskaalinen unioni, jonka toimielimet olisi demokratisoitu, ja jossa talouskuri olisi korvattu ekologisen uudelleen teollistamisen ohjelmalla; (B) nykyisenkaltainen EMU, jonka kehittäminen edellyttää talouskurin syventämistä ja demokratian kaventamista; tai (C) kansallinen ero eurosta ja budjettikurista. Vaihtoehtojen tarkempi muotoilu pitäisi tehdä esimerkiksi Euroopan Attacien verkoston asettamassa työryhmässä. Kustakin vaihtoehdosta voisi olla sekä lyhyt että pitkä versio, ja kukin poliittinen voima tai liike tai puolue on vapaa tulkitsemaan vaihtoehtoja miten haluaa.

Jos näin saadaan aikaan EU:n tai ainakin euroalueen laajuinen yhteinen kansanäänestys, loistavaa! Todennäköisempää on, että vaikka nimiä olisi kolme tai viisi miljoonaa, komissio ja euroeliitti eivät tällaiseen suostu. Joissakin maissa aloite kuitenkin voisi mennä läpi parlamentissa, myös kansallismielisten tuella. Riski siitä, että tämä aloite lietsoisi aggressiivista kansallismielisyyttä, on kuitenkin suhteellisen pieni. Nationalistis-populististen puolueiden suosio riippuu pääosin aivan muista tekijöistä. Perussuomalaisten kannatuksen romahdus uusliberaalin hallitusvastuun myötä on hyvä esimerkki siitä, miten ohuella pohjalla tuo kannatus saattaa olla.

Kansanäänestykseen valmistautumiseen pitäisi olla riittävä aika, jotta kansalaisille jää aikaa pohtia kantaansa, ja jotta valistukselle ja oppimiselle voidaan antaa aito mahdollisuus. Päätarkoituksena on politisoida euro ja budjettikuri ja tehdä tilaa eurooppalaisille ja globaaleille vaihtoehdoille. Kuitenkin jos ero eurosta osoittautuu selkeästi suosituimmaksi vaihtoehdoksi, demokratia edellyttää, että kansan tahtoa kunnioitetaan. Mikään ei olisi niin suuri isku euro-hankkeen suunnittelijoille kuin se, että joku maa eroaisi siitä menestyksekkäästi. Demokraattisen vasemmiston kannalta paras vaihtoehto olisi kuitenkin se, että vaihtoehto (A) voittaisi äänestyksen.

Oletetaan, että tämä onnistuisi edes parissa kolmessa jäsenmaassa. Miten siitä sitten pitäisi edetä unionin perussopimusten muuttamiseen? Perinteinen diplomaattinen metodi – monenkeskiset hallitusten väliset neuvottelut – on toivoton vaihtoehto. Etäisyys kansalaiskeskusteluun on liian pitkä ja demokraattinen tili- ja vastuuvelvollisuus liian epäsuora ja epämääräinen, jotta prosessi olisi oikeutettu.

Siksi tarvitaan lisää kansalaisaloitteita! Seuraavan aloitteen aiheena olisi perustuslaillisen kokouksen demokraattinen valinta. Samaa aloitetta voisivat kaikki edistykselliset puolueet tukea niin kansallisissa parlamenteissa kuin Euroopan parlamentissa. Vasemmiston lisäksi ainakin vihreät olisi varmaan suhteellisen helppo saada aloitteen taakse, ja todennäköisesti ainakin osa sosiaalidemokraateista ja sosialisteista olisi valmis samaan. Myös muista puolueista löytyy varmasti tukea aloitteelle.

Muutos ei tapahtuisi kädenkäänteessä, mutta oletetaan, että lopulta tämäkin aloite menisi tavalla tai toisella läpi. Tuleva globaali rahoituskriisi voi hyvinkin edesauttaa muutosvalmiutta ja nopeuttaa kehitystä. Perustuslaillinen kokous tarvinnee työlleen parisen vuotta. Lopputulos pitäisi vielä hyväksyttää EU-kansalaisilla. Tässä kohtaa kaksoisenemmistöperiaate olisi varmasti paras: tarvitaan sekä äänestäneiden kansalaisten enemmistö että hyväksyntä enemmistössä jäsenmaita.

Mitään toista edes suhteellisen nopeaa tapaa tehdä EU:sta vapaampi, demokraattisempi ja vastuullisempi en tiedä. Tämäkin tie on toki hyvin epävarma.

Eurooppa-projekti ei ole mikään itseisarvo. Useimmat maailmantalouden ongelmat ja ristiriitaisuudet edellyttävät joka tapauksessa globaaleja, ei pelkästään eurooppalaisia ratkaisuja. Monille maille kuten Suomelle ero eurosta ei olisi mikään katastrofi, pikemminkin päinvastoin – varsinkin jos samalla voidaan irtisanoutua nykyisestä järjenvastaisesta talouskurista.

Kansainvälisen lain ja myös Eurooppa-oikeuden luonteesta johtuu, että vallitsee vahva epäsymmetria vanhan muuttamisen ja uuden luomisen välillä. Vanhat sopimukset ja institutionaaliset järjestelyt on lukittu kiinni vahvemmin kuin kansalliset perustuslait. Uusia sopimuksia on kuitenkin suhteellisen helppo luoda. Tarvitaan vain halukkaiden maiden ryhmittymä.

Kun uutta luodaan, tämä ongelma täytyy tiedostaa. Uusiin institutionaalisiin järjestelyihin pitää rakentaa sisään niiden itsensä muuttamisen demokraattiset periaatteet. Laista pitää tehdä nykyistä kosmopoliittisempaa; ja demokratiasta nykyistä globaalimpaa. Muuten luisumme kohti ”markkinoiden” – tai konkreettisemmin monikansallisten yhtiöiden ja pankkien – diktatuuria. Olemme jo aivan liian pitkällä tällä tiellä.

Näin ollen vasemmiston strategian toinen osa koskee pyrkimystä rakentaa uutta kosmopoliittista lakia ja uusia globaaleja järjestelmiä. Niiden tehtävänä ei ole niinkään muuttaa vanhaa kuin yksinkertaisesti syrjäyttää ja sivuuttaa vanhat järjestelyt, joista tulee asteittain pelkkä kuollut kirjain ja muinaisjäänne. Tämä on pidemmän aikavälin strategia, mutta sitä pitää ehdottomasti toteuttaa rinnan kansalaisaloitteiden ja kansanäänestysten kanssa. Esimerkiksi ensimmäinen globaali vero voidaan hyvinkin saada toteutettua ennen ensimmäistäkään EU-veroa.

Heikki Patomäki

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

Kyllä nyt viimeistään vasemmistonkin pitäisi tajuta ettei EU ole heidän etunsa. Pankit ja suuryhtiöt sekä jotkut suursijoittajat sanalevat pelisäännöt EU:ssa ja ainoa merkki solidaarisuudesta on kun veronmaksajat maksavat näiden sijoittajien tappioita.

Toimituksen poiminnat