Heikki Patomäki

Kuinka käy sivistynyt keskustelu taloustieteilijältä?

Ensin en ajatellut vastata ”Katsastaja H:n” hyökkäykseen lainkaan. Kokemuksesta tiedämme, että nimimerkkien takaa kirjoittelu on usein sävyltään henkilökohtaista ja hyökkäävää, välillä törkeää tai jopa suoranaista vihapuhetta. Aiemmin samoilla blogisivuilla oli ollut toisen ”katsastajan” blogi ”Kaiken maailmanpolitiikan professori”, joka oli paitsi henkilöhyökkäys niin myös yritys löytää teknisiä virheitä lyhyestä tv-haastattelusta. Siinä sanomisiani tulkittiin tarkoituksellisen pahansuovasti.

Uusimman blogin myötä minua on valistettu, että näiden katsastajien identiteetit ovat julkisia, että kyse Tuukka Saarimaasta ja Heikki Pursiaisesta. Herrat ovat VATT:in erikoistutkijoita – ja siten ylijohtaja ja tunnetun talouskeskustelija Juhana Vartiaisen alaisia työntekijöitä. Taloussanomien 28.11.2014 kirjoituksen mukaan ”katsastajien kohteiden revittely on suorasukaista ja välillä jopa ilkeää”. Taloussanomat ovat oikeassa; näin tosiaan näyttäisi olevan.

Heikki Pursiaisen ”Asiaton kirjallisuuskatsaus: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus” käynnistyy innokkaalla viittauksella aiempaan hyökkäykseen minua kohtaan, ja muutaman lauseen jälkeen alkaa lista asioista, jotka kirjassani ovat muka väärin. Palaan tähän sisältöön pian, mutta ensin on paikallaan sanoa lyhyesti muutama sana keskustelun etiikasta ja politiikasta, sekä myös kirja-arvioiden luonteesta.

Aitoa keskustelua määrittelee yhteinen pyrkimys totuuteen. Samalla keskustelussa asemoidaan suhdettamme toisiin. Tätä suhdetta määrittelee niin etiikan kuin pätevän argumentaation säännöt. Oikeaan keskusteluun kuuluu kysymysten ja vastausten vastavuoroisuus. Polemisti sen sijaan lähtee liikkeelle siitä, että hänellä on oikeus sotaan eri tavalla ajattelevia vastaan. Polemisti nojaa oletettuun legitimiteettiin, jonka hän määritelmän mukaan kieltää vastustajaltaan. Polemisti turvautuu ad hominem argumenttiin, jonka yleinen kaava on seuraava: henkilö X esittää argumentin A; henkilön X ominaisuuksissa on jotain epälegitiimiä; siispä argumentti A on epätosi. Mitä muka ”kaiken maailmanpolitiikan professori” voisi tietää taloudesta?

Olen julkaissut useiden eri tieteenalojen julkaisuissa. Yksi ensimmäisistä oli Kansantaloudellinen aikakauskirja, jossa julkaisin vuonna 1989 taloustieteellisen graduni keskeiset tulokset: ”Tuotannon moninkansallistumisen selittämisestä”. Olen myös arvioinut monia kirjoja eri foorumeilla; ja samaten omia kirjojani on arvioitu mitä erilaisimmissa paikoissa.

Aggressiiviseen ad hominem –argumentin käyttöön olen törmännyt melkeinpä ainoastaan taloustieteilijöiden keskuudessa. Yksittäistapaukset eivät haittaisi, mutta sama on vuosien varrella toistunut lukemattomia kertoja. Jos tästä haluaa muotoilla eroja korostavan puoli-säännönmukaisuuden, niin se menee näin: taloustieteilijöillä on vahva taipumus käytännöllisiin virhepäätelmiin ja erityisesti henkilöhyökkäyksiin. Tämä taipumus on sitä vahvempi, mitä enemmän oikealle kallellaan (markkinaliberalismin mielessä) taloustieteilijä on poliittisilta mielipiteiltään.

Helppo vastaus tähän tilanteeseen olisi sanoa: korjatkaa taloustieteilijöiden koulutusta! Vaatikaa pakollisena kirjallisuutena opinnoissa myös käytännöllistä logiikkaa, esimerkiksi kestosuosikkiani Douglas Waltonin Informal Logic: A Pragmatic Approach, joka käy kattavasti ja tyylikkäästi läpi vakuuttamisdialogin säännöt ja niihin liittyvät erilaiset käytännölliset virhepäätelmät. Virhepäätelmiä on monia, ad hominemista yleisön ennakkoluulojen hyödyntämiseen ja kehäpäätelmään.

Suosittelisin myös tutustumaan hermeneutiikkaan, esimerkiksi Donald Davidsonin muotoilemaan tulkinnallisen suopeuden periaatteeseen. Se edellyttää puhujan tai kirjoittajan mielipiteiden tulkitsemista järkiperäisenä ja perusteltuna. Vaikka perusteluista voi olla eri mieltä, tehtävänä on ensi yrittää ymmärtää ne perustelut, joita alkuperäisen väitteen tai näkemyksen tueksi on esitetty. Esimerkiksi kirja-arvion suhteen tämä tarkoittaisi minimissään sitä, että ensin esitellään yleisölle, mitä kirjassa ylipäänsä sanotaan. Mikä on kirjan pääargumentti ja sen perustelut? Tällainen ei näytä käyvän asiattomien bloggaajien tai vesakanniaisten mielessä lainkaan.

Ongelma on kuitenkin syvempi. Uudessa kirjassani tarkastelen tätä ongelmaa monelta eri kulmalta. Yksi näkökohta on se, että vaikka yleisenä teoriana ihmisten käyttäytymisestä homo oeconomicus -oletus (eli oletus omaa rahassa tai muuten helposti mitattavaa omaa etuaan maksimoivasta ihmisestä) on huono, se kuitenkin pätee taloustieteilijöihin. Kokeellisesti on osoitettu, että eniten uusklassisen taloustieteen oletusten mukaisesti näyttäisivät toimivan taloustieteilijät itse, osin juuri siksi, että heidät on koulutettu ajattelemaan homo oeconomicus -logiikan mukaisesti.

Toiseksi se, että uusklassisen taloustieteen metodologia perustuu matemaattiseen ja tilastolliseen mallittamiseen, on omiaan kannustamaan dogmatismiin. Tony Lawsonin sanoin, valtavirtataloustiede ei kykene sen enempää ennustamaan tulevaisuutta kuin valaisemaan sitä maailmaa, jossa elämme. Silti taloustieteessä puhutaan teoreemista, rinnakkaisteoreemista ja todistuksista ihan kuin kyse olisi matematiikasta ja fysiikasta. Matemaattisen esittämisen uskotaan takaavan väitteiden tieteellisyyden. Historialla, evidenssillä tai kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä. Matemaattinen päättely on vastaansanomatonta, ja tilastolliset menetelmät toimivat kuin kone. Tapa esittää asioita korvaa kyvyn sanoa jotain maailmasta.

Kolmas näkökohta liittyy ”ulkopuolisten” poissulkemiseen, ikään kuin talous ei koskisi ihmisiä, siis jokaista meistä, kaikkia kansalaisia. Hienostuneen metodologian mielessä tässä puhutaan tietoteoriasta. Kuten uudessa kirjassani tuon esille, erityisesti juuri Milton Friedman on muotoillut tämän opin niin, että viime kädessä ratkaisevaa on se, kuka arvostelman antaa. Oikeaoppisen talousliberalistisen koulutuksen saanut on luotettavampi kuin muut. Tuloksena on tieto-opillinen sulkeuma: ulkopuolisille ei ole asiaa talouspuheeseen. Tämä oppi on resepti tyranniaan. Milton Friedman ja hänen tukijansa voivat selitellä yhteyksiä August Pinochetiin, Chilen taannoiseen diktaattoriin ja uusliberalismin edelläkävijään, mutta minusta yhteys on selvä. Eikä Friedman ole ollut yksin: monet uusklassikot ovat olleet vihamielisiä demokratialle.

Ei ole mitenkään vähäpätöinen seikka, että uuden kirjani keskeinen lähtökohta ja pointti on puolustaa demokratiaa. Kirja alkaa lausahduksella:

”Taloudenpito on politiikkaa. Yhden talouspoliittisen totuuden sijaan tarvitaan vilkasta moniäänistä keskustelua tulevaisuuden mahdollisuuksista. Myös kansalaisilla pitää olla vapaus valita eri vaihtoehtojen väliltä niin Suomessa kuin koko Euroopan unionissa.”

Tässä vaiheessa kuulen jo asiattomien bloggaajien ja muiden oikeaoppisten taloustieteilijöiden huutavan kuorossa: ”pseudotiedettä”, ”huuhaata”, ”eikö se perkeleen Patomäki aio koskaan vastata itse kritiikkiin!”. Ja mieleni tekisi vastata, aivan kuten olen monesti aiemmin vastannut: järjestetään julkinen väittelytilaisuus, se sopii minulle enemmän kuin hyvin! Voidaan hyvin myös väitellä toimitettujen lehtien tai journalien palstoilla kaikessa rauhassa, niissä ainakin pidetään huolta edes joistakin sivistyneen keskustelun ja eettisen dialogin standardeista.

Mutta otan lusikan kauniiseen käteen. Vaikka juuri mitään suopeutta tai dialogisuutta ei toisella osapuolella ole osoittaa, vastaan ikään kuin olisi – tosin vain lyhyesti, mikä tarkoittaa myös sitä, että Pursiaisen hyökkäyksen loppupuolen väitteisiin ei ole mahdollisuutta vastata. Seuraavat 7 kohta-kohdalta vastausta riittänevät.

(1) Heikki Pursiainen kritisoi väitettäni, että uusklassinen taloustiede puolustaisi tehokkaiden markkinoiden hypoteesia, mutta silti hän puolustaa sitä itse.

        On absurdi väite, että ”kriisin ennustamattomuus vahvistaa uskoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin”, koska globaali rahoitusmarkkinakriisi 2008-9 itsessään osoittaa, että markkinat eivät ole tehokkaat. Se, että valtavirtataloustieteilijät eivät käsittele olennaisia aiheita journaleissaan, vain todistaa pointtini.

        Tosiasia on, että tehokkaiden rahoitusmarkkinoiden hypoteesi on yleistetty koskemaan myös muita markkinoita (Lucas, rationaalisten odotusten teoria), ja oletukset tehokkaiden markkinoiden hypoteesin ja täydellisen kilpailun mallin välillä ovat monissa suhteissa samankaltaisia. Totean viitteessä 4, että näiden teesien tarkka suhde voisi olla kokonaisen kirjan aihe. Viittaan moniin relevantteihin lähteisiin asiasta, ja kirjaa kirjoittaessa kävin tästä keskusteluja useiden kollegojen kanssa, erityisesti Britanniassa.

(2) Kirjoitan viitteessä 4: ”Greenwald-Stiglitz-teoreema (Greenwald & Stiglitz 1986) kieltää tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kaikissa tilanteissa, missä informaatio ei ole jakautunut tasaisesti vaan on epäsymmetristä tai epätäydellistä, tai missä kilpailu on ’epätäydellistä’ jossain muussa merkityksessä, eli siis käytännössä aina. Julkisvallan interventiot esimerkiksi verojen kautta voivat tämän vastateoreeman mukaan aina parantaa tehokkuutta. Kysymys kuuluu: miten tehokkaiden markkinoiden hypoteesi voi olla hyvä lähtökohta, jos se on aina väärässä?” Pursiaiselle ainakin tehokkaiden markkinoiden hypoteesi näyttäisi silti olevan hyvä lähtökohta, syistä, joita en ymmärrä.

        Myöhemmin kirjoitan: ”Uusklassisen taloustieteen omia välineitä käyttäen on suhteellisen helppo osoittaa – kuten kanadalainen taloustieteilijä Richard Lipsey ja australialainen taloustieteilijä Kelvin Lancaster tekivät jo 1950-luvulla – että jos hyväksytään, että todellisessa maailmassa markkinat eivät ole ’täydellisen kilpailullisia’ (eli ne eivät täytä utopian edellyttämää pitkää listaa epärealistisia oletuksia ja vaatimuksia), niin vakauden tai tehokkuuden lisääminen edellyttäisi yleensä siirtymistä poispäin ihannemallista.” Tähänkään ei tule vastausta.

(3) Mitä Krugmanin ja Stiglitzin metodologiaan tulee, olen tässä suhteessa erityisen selväsanainen. ”Taustateorialla ja metodologialla on kuitenkin väliä. Oikeansuuntaisiin johtopäätöksiin voi joskus päätyä myös osin vääristä syistä; ja joskus se mitä hiljaisesti hyväksyy voi yllättäen tuottaa perinteisiä johtopäätöksiä tavalla, jota ei välttämättä ole loppuun asti mietitty. Esimerkiksi Krugman on oikeuttanut globaalin etelän hikityöpajoja perinteisin talousliberalistisin argumentein ja suhtautuu aika vihamielisesti tuonnempana esiteltävään ”moderniin rahateoriaan”. Stiglitz puolestaan voi esittää monia kiinnostavimpia argumenttejaan vain luopumalla uusklassisesta matemaattisesta mallintamisesta ja osallistumalla tavanomaisiin yhteiskuntatieteellisiin ja poliittisiin keskusteluihin.  Yksipuolinen metodologia voi kahlita ajattelua ja estää näkemästä parempia mahdollisuuksia.”

(4) Valitsemisen välttämättömyydestä ei seuraa yleismaailmallinen niukkuus Robbinsin tai uusklassisen talousteorian mielessä, vaikka Heikki Pursiainen mitä väittäisi. Marx, Veblen, Keynes, Galbraith ja vihreät kulutuskapitalismin kriitikot tietävät paremmin: maailmassa voi olla myös yltäkylläisyyttä ja tuhlausta. Tästä asiasta olen valmis järjestämään vaikka erillisen kahden tunnin julkisen debatin.

(5) ”Sata vuotta sitten hylätyn teorian karikatyyristä…”. Uusklassinen taloustiede on ympäri maailmaa ollut hylkäämässä oppihistorian, uudet sukupolvet eivät sen vuoksi tiedä mistä heidän käsitteensä ovat peräisin, vaan luulevat niiden olevan universaaleja, kaikkialle päteviä. Yhteiskuntatieteilijät tietävät paremmin. Meille käsitehistoria on olennainen osa koulutusta ja yhteiskunnallista ymmärrystä. Käsitteillä on historia ja tulevaisuus – ja joissakin tapauksissa ei enää tulevaisuutta.

(6) Pursiainen kirjoittaa: ”Talousteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Kaikki teoreettiset oletukset kohdistuvat suoraan valintoihin, niiden taustalla olevat psykologiset prosessit eivät kuulu standarditeoriaan lainkaan. Jos valinnat ovat johdonmukaisia, havaittujen valintojen perusteella voidaan ennustaa, mitä valitsija valitsisi joissakin toisissa olosuhteissa.” Kirjassani on kuitenkin jo vastaus tähän pointtiin: ”[Uusklassinen] teoria on immuuni kritiikille. Odotetun hyödyn maksimoimisen teorian ydin ei ole kumottavissa. Oletus hyödyn maksimoinnista on uskon asia, tieteellisen koettelun ulkopuolella. Uusklassisen talousteorian hyöty on muuttuja, jota ei itsessään voi havaita. Jos hyödyn voi vain päätellä tehdystä valinnasta, mikä tahansa valinta voidaan tulkita hyödyn maksimoinniksi.”

(7) Pursiainen: ”Patomäki ei kokonaisuudessaan halua tai kykene ymmärtämään tätä. Siis sitä, mikä on taloustieteen yleensä ja erityisesti arvoteorian tavoite. Tarkoituksena ei ole kertoa mikä kaikki on arvokasta jossain suureellisessa filosofisessa mielessä. Talousteorian tarkoituksena on selittää asioiden arvo ihan jokapäiväisessä mielessä: siis esimerkiksi miksi auton arvo on 100 polkupyörää tai oluttuopin 2 kahvikupillista. Valintoihin perustuva teoria soveltuu juuri tähän tarkoitukseen. Jotta tuoppi voisi olla tässä mielessä 2 kertaa arvokkaampi kuin kahvikupponen, täytyy olla joku joka valitsee mieluummin oluen kuin kaksi kupillista kahvia, kun saa vapaasti valita.”

        Tämähän vain todistaa kirjassani monta kertaa esittämäni pointin: uusklassinen taloustiede on sitoutunut subjektivistiseen arvoteoriaan. Oikeudenmukaisuus, demokratia ja kaksi kupillista kahvia voivat uusklassikoille olla sama asia, kunhan ihmiset ”saavat vapaasti valita”. Minusta ne eivät oikeasti ole sama asia.

Tämän enempää Pursiaisen purkausta ei ole tarpeen käydä läpi. Toki on positiivista, että Heikki Pursiainen näyttää lukeneen kirjani läpi. Minkäänlaista aitoa tai eettistä yritystä ymmärtää kirjani keskeisiä argumentteja en siinä kuitenkaan näe.

Ystävällisin terveisin,

Heikki Patomäki

PS. Termin uusliberalismi olen määritellyt systemaattisesti artikkelissa “Neoliberalism and the Global Financial Crisis”, New Political Science, (31):4, 2009, pp.431-442, joka on saatavilla täällä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (12 kommenttia)

Käyttäjän HenriErti kuva
Henri Erti

Linkittämäsi artikkeli on erittäin mielenkiintoinen. Kiitos siitä!

Elijas Bijur

Tuo kohta 5 kertoo sen surkean tosiasia miksi taloustieteilijät eivät pystyneet näkemään vouhotukseltaan 2008-2009 suurta romahdusta. Suomeen näet mahtuu vain yksi ajatusmalli kerrallaan ja se nyt jostain kumman syystä on tuo uusliberaali taloustyhmyys.

Mikäli minä jotain ymmärrän taloudesta, niin ihminen ei milloinkaan, ei missään eikä missään olosuhteissa ole vapaa tekemään taloudellisia päätöksi- Ei vaikka hänellä olisi yksin vaikka puolet maailman kaikesta omaisuudesta.

Patomäki on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen, jonka soisi kuluvat mahdollisimman monen lukijan käsissä. Minä pidin siitä ja aloitan sen uutta lukemista!

ps. tämä blogi oli hieno vastaus noille uusliberaalivouhottajille!

Elijas Bijur

Muuten, pitääkö minun maksaa noille kavereille vielä palkkaa, että he kirjoittavat työaikanaan blogiaan ja naamakirjaansa - jopa ahkerasti!

Käyttäjän donnybird kuva
tuula pakarinen-curry

Tässäkin kirjoituksessa korostuu kaksijakoinen maailma.
Taloustiedekin on jakautunut kahteen erilaiseen oppilaitokseen, ainakin
briteissä.

Ja kummassakin opetetaan ns. tiedettä, eri lähtökohdista. Ja ne ajatukset
ovat ikäänkuin vain kaksi melonin lohkoa, joita eivät asianomaiset
pysty näköjään sovittamaan yhteen.

Onhan se totta, että käytännössä on nyt systeemit, joita eivät opiskeljat
ole opiskelleet. Ja rahatalouden luonne on muuttunut samaan tahtiin
kuin säännöt ovat muuttuneet asetusten kautta, ja lepsun touhun kautta.
Lobbaus on ollut se totuus, eikä kenenkään taloustieteilijän vaikutus.

Se lepsu touhu mahdollisti mahdottoman systeemin yhä mahdottomanpaan
nurkkaan ajautumisen. Markkinatalous ei ole voimassa, koska pankit ovat
määritelleet kaikkien liikelaitosten roolin, ja ohjailleet kaikkien
maiden pankkien luotonantoa, ja täten määritelleet aina vuoron perään
mihin liemeen mikin mantere on joutunut. EKP tietenkin on nyt tunnistanut
ainoaksi mahdollisuudeksi jotenkin pitää korttitaloa pystyssä, mutta
muutos koko systeemiin täytyy löytyä. Osakkeiden omistajaluokka on kapenemassa hurjaa vauhtia, mikä tarkoittaa liikaa keskittymistä.

Ja kaiken lisäksi, hajoita ja hallitse ideologia on vetämässä pidemmän
köyden, koska jokainen kohtelee vasta argumentteja henkilökohtaisina
hajoittavina asioina. Keskustelua tarvitaan, juuri tämän tarkoituksellisen vastakkainasettelun selvittämiseksi. Tietysti jokainen
on sokea omassa nurkassaan. Mutta jos ei huomata tarkoituksellista kansakuntien hajoittamista, niin maailman taloudestakaan ei saada selvää.
Systeemi ei enää perustu kansallisvaltion omaan mahdolliseen luoton, ja täten rahan määrän, ja tuotteiden tuottamiseen. Heti ei huomaa, miten
rahan arvo on itsessään devalvoitunut, niinpä tarvitaan kaiken rahan arvon ylläpitämistä, eli velkakuilujen tai mustien aukkojen paikkaamista.

Onkin hassua, että sekoitetaan minkään maan sisäisiä poliittisia päätöksiä tälläiseen talousideaan, joka kuitenkin ohjataan jokaisen maan
ulkopuolelta. Tuskin uusklassillisuus sitä edes kuvaa. Turhaa termien
vääntelyä, koska näillä ei ole mitään tarkoitusta, tai niiden oletukset
eivät nyt pädekään todellisessa maailman finanssifarssissa.

Vapaata valintaa tämä systeemi ei tunne. Systeemin ohjaus on myös joutunut vääriin käsiin, koska se on syrjivää, ja pakottaa systeemin
ylläpitämistä. Jos tätä jatketaan, tulee raha itsetarkoitukseksi.

Silloin voidaan unohtaa yhtenäisen euroopan rauhan hankkeet. Vain rahan
ja vallan turvin suurpolitiikka konsensuksensa kanssa ohjaa pieniä ihmisiä, ja kaikkia valtioita. Ja kaikille koittaa kurjuus.
Unohdetaan, että maat olivat ennen omavaraisia leipänsä suhteen, jokainen
viljeli kaiken itse. Nyt sosiaalista tukea ei anneta, vaikka se on vain
korvaus ihmisten oman maan, ja omavaraisen talouden häviämisestä.
Kollektiivinen suureurooppa ottaa kaiken pois ihmisiltä, ja pitelee
leipää, eli rahaa omissa nyörissään. Olemme nyt kuten venäjällä aikoinaan, riippuvaisia muiden murusista. Muruset ovat nyt sitä häviävää
fiat rahaa, ja rahan katoaminen voidaankin nyt tulkita leivän loppumisena. Olemme tulleet kiertotietä takaisin diktatuurin sanelemalle
" austerity" työleirille. Sivistys jäikin jonnekin, unholaan.

Käyttäjän HenriErti kuva
Henri Erti

1) "On absurdi väite, että ”kriisin ennustamattomuus vahvistaa uskoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin”, koska globaali rahoitusmarkkinakriisi 2008-9 itsessään osoittaa, että markkinat eivät ole tehokkaat. Se, että valtavirtataloustieteilijät eivät käsittele olennaisia aiheita journaleissaan, vain todistaa pointtini."

Voidaan ottaa askel taakse ja kysyä, miksi markkinoille virtasi epäsymmetristä tietoa? Mielestäni valtion sekaantuminen (oli kyse sitten ZIRP tai elvytys-ohjelmista) tuottaa aina markkinoille epäsymmetristä tietoa. Kyllähän Itävallan koulukunta varoitteli kriisistä pitkään, mutta samalla voidaan todeta että kriisistä varoittaminen on sama kuin sateen ennustaminen.

Lucasin rationaalisen odotusten yksi kulmakivistä on peliteoreettinen aspekti, jossa agentit tekevät päätöksen olemassaolevalla tiedolla. Filosofisena pohdiskeluna todettakoot, että yksilön A päätös voi olla täysin rationaalisen hänelle kun taas ulkopuoliselle henkilö B:lle A:aan päätös on absurdi ja täysin epärationaalinen. Pointti tässä on se, ja en viittaa kenenkään työhön tai hypoteesiin, että rationaalisuus on subjektiivista. Yksilö päättää omien hyötyindikaattoreiden avulla mikäli päätös X on marginaalisesti hänelle hyödyllinen vai ei.

2) "Julkisvallan interventiot esimerkiksi verojen kautta voivat tämän vastateoreeman mukaan aina parantaa tehokkuutta".

Tämä mielestäni on erittäin ongelmallinen argumentti. Jotta julkisvallan interventio tuottaisi marginaalisesti enemmän hyötyä kuin kuluja, pitäisi intervention tekijän tietää reaali-ajassa agenttien marginaaliset hyödyt ja kustannus-indikaattorit. Olemme varmasti samaa mieltä siinä, että julkisvallan interventioissa on aina aikaviive, tarkoittaen että alkuperäisti variaabelit, jotka vaikuttivat intervention rakenteeseen ovat muuttuneet. Miten siis julkisvalta voi arvioida muiden hyödyt ja kulut? Tämä on klassinen Gordon Tullockin paradoksi.

Kohdan 3) jaan kirjoittajan kanssa.

4) "maailmassa voi olla myös yltäkylläisyyttä ja tuhlausta."

Olen osittain samaa mieltä, mutta samalla tuotantomahdollisuuskäyrä todistaa, että valinnalla A on aina vaihtoehtoiskustannukset.

Kohtaan 5) minulla ei ole akateemista uskottavuutta vastata.

6) "Oletus hyödyn maksimoinnista on uskon asia, tieteellisen koettelun ulkopuolella."

Oletus hyödyn maksimoinnista perustuu yksilön omaan hyöty-kustannus laskelmaan, joka ei ole staattinen tai tyhjiössä oleva oletusarvo. Dynaamiset muutokset yksilön ympärillä muokkaavat hänen rationaalista hyödyn tavoittelua ja ainoa päätelmä, jonka voimme tehdä on se että hän maksimoi sen valinnan jonka hän valitsee.

"Talousteorian tarkoituksena on selittää asioiden arvo ihan jokapäiväisessä mielessä: siis esimerkiksi miksi auton arvo on 100 polkupyörää tai oluttuopin 2 kahvikupillista. Valintoihin perustuva teoria soveltuu juuri tähän tarkoitukseen. Jotta tuoppi voisi olla tässä mielessä 2 kertaa arvokkaampi kuin kahvikupponen, täytyy olla joku joka valitsee mieluummin oluen kuin kaksi kupillista kahvia, kun saa vapaasti valita.”

Olen Pursiaisen kanssa samoilla linjoilla. Pursiaisen olisi pitänyt mainita mistä 100 polkupyörän tai oluttupin tuotantokustannukset kansainvälisen kaupan kautta. Hinta perustuu moneen indikaattoriin, mutta tässä keskustelussa on hyvä mainita kysyntä (Budget Constraint) vs. tarjonta (Production Possibility Curve). Näiden avulla markkinavoimat kommunikoivat hintatason kuluttajalle, joka tekee rationaalisen ostopäätöksen riippuen hänen omasta Budget Constraint:ista.

Mielestäni kirjoituksesti on todella hyvä ja toivon, että tästä saadaan aikaan hedelmällinen keskustelu ilman ideologista haukkumista.

Henri

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Talousteoria ja reaalimaailma eivät tule milloinkaan kohtaamaan, koska ihmisellä siinä on ainoastaan välinearvo.

Anna-Leena Nieminen

Vain kommunistisessa(pakkovaltaisessa) yhteiskunnassa - mitä demokraattinen hyvinvointivaltiojärjestelmäkin on - ihmisellä on vain välinearvo.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Yhteisiä nimittäjiä löytyy äärioikealta ja äärimmäisyydestä vasemmalta. Ihminen ei ole toiminnan keskiössä.

Anna-Leena Nieminen Vastaus kommenttiin #9

Niin, äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat oikeastaan sama asia. Ja "yhteisenä nimittäjänä" niillä olisikin paremminkin äärietatismi.

Esimerkiksi kansallissosialismia on väitetty äärioikeistoksi mutta kuten nimikin jo sanoo se oli sosialismia. Natsi-Saksassa kaikki,työllisyys ym. järjestettiin valtiojohtoisesti, joten vielä kuvaavampi nimi olisi siis äärietatismi.

Valtiota ei ylipäätään voi olla ilman poliittista valtaa eli pakkovaltaa.

Joten ainoa todella vapaa, moraalisesti ja taloudellisesti kestävä yhteiskunta on valtioton yksityisoikeudellinen "natural order" yhteiskunta.

Siinä ei ole poliittista valtaa eikä kollektivismia vaan kaikki on aidosti yksityisessä omistuksessa.

Yksilönvapautta ja -perusoikeuksia ei näin ollen lähtökohtaisestikaan rikota toisin kuin pakkovaltaisessa järjestelmässä, esim. demokratiassa jossa lähes kaikki on yhteisessä omistuksessa. Pakotettuna.

Käyttäjän opakonda kuva
Olli Suominen Vastaus kommenttiin #10

Kuinkas monta kertaa Anna-Leenallekin on todettu että natsismi ei ole sosialismia - ei vaikka "nimikin jo sen sanoisi". Siitä huolimatta jatkat kerrasta toiseen saman hölynpölyn levittämistä.

Toimituksen poiminnat