Heikki Patomäki

Natosta ei päätetä europarlamentissa

Vallan toinen ulottuvuus koskee asialistan muodostamista. Mitä ovat ne asiat, mistä keskustellaan ja tehdään päätöksiä, ja mitkä eivät? Miten ne asiat, jotka ovat nousseet agendalle, on kehystetty? Kuka pääsee tulkitsemaan, mistä oikein on kyse? Suomen valtamedia haluaa, että puhumme Nato-jäsenyydestä myös eurovaaleissa.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa perjantaina 7.3.2014 vaadittiin, että europarlamenttivaaleissa pitäisi keskustella Nato-jäsenyydestä. Kirjoitus oli otsikoitu: ”Nato sopii vaalikeskusteluihin”. HS:n mukaan Ukrainan ja Krimin kriisi ”ovat nostaneet Suomessa oraalle keskustelun Natosta, sen roolista Euroopassa, puolustusliiton toimintakyvystä ja siitä, pitäisikö Suomen hakea Naton jäsenyyttä”.

Sana ”toivottava” esiintyy lyhyen kirjoituksen lopussa peräti kaksi kertaa. Pääkirjoittajan mielestä on toivottavaa, että turvallisuuspolitiikasta ja sen vaihtoehdoista pitäisi keskustella. HS teki jo 15 vuotta sitten linjauksen, että lehti kannattaa Suomen liittymistä Natoon.  Tiedämme siis, mitä tarkoittaa lause:

”Toivottavaa olisi myös, että maailman myllerrys rohkaisisi johtavia poliitikkoja sanomaan teemaan jotain muutakin kuin ’ei nyt.”

Mikäs siinä. Kun on kerran kysytty, niin vastataan. Menneelle viikolla kerroin Ilta-Sanomien toimittajalle Nato-näkemykseni pienessä haastattelussa. Yksi kriisin kehkeytymiseen vaikuttava tekijä on ollut Naton ja Venäjän vuorovaikutus. Ainakin Venäjän puolelta sitä on tulkittu jonkinlaiseksi etupiirikilpailuksi.

Tästä näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys vain pahentaisi tilannetta. ”Etupiiriä” ikään kuin työnnettäisiin lähemmäs Venäjän keskeisiä kaupunkeja. Tässä mielessä Suomi on taas hieman samankaltaisessa asemassa kuin kylmän sodan aikana (vaikka kuuluukin nykyään EU:hun eikä suurta ideologista vastakkainasettelua ole).

Kylmän sodan aikana Suomen puolueettomuuspolitiikalla pyrittiin varjelemaan Suomen etua juuri sitä kautta, että pyrittiin estämään, ettei idän ja lännen konflikti pahene. Parhaimmillaan pyrittiin myös myötävaikuttamaan konfliktin ylittämiseen. ETYJ oli tällaisesta aktivismista paras esimerkki. Aktivismia tarvitaan myös 2010-luvulla.

Nyt kun olen vastannut HS:n pääkirjoittajan kysymykseen, on aika kertoa, miksi HS on pääväitteessään väärässä, ja täsmentää vastaustani. Nato-jäsenyys ei kuulu näihin vaalikeskusteluihin. Suomen Nato-jäsenyydestä tai muista keskeisistä Nato-kysymyksistä ei päätetä Euroopan parlamentissa. Nato ei ole osa EU-järjestelmää.

Ukrainan ja Krimin konfliktissa sen sijaan on kysymys myös EU:sta ja sen opeista, ja niiden soveltamisesta käytäntöön. Euromaidan käynnistyi marraskuussa 2013 nimenomaan osana kamppailuita, jotka koskivat EU-sopimusta ja -lainapakettia sekä niiden ehtoja.

EU tarjosi vararikon partaalla olevalle Ukrainalle lainaa ja joitakin etuja vastineeksi siitä, että se muuttaa lainsäädäntöään EU-toiveiden mukaisesti ja omaksuu samoja talouspoliittisia ehtoja kuin mitä on tarjottu EU:n sisällä eurokriisin hoitoon. Kreikassa, Portugalissa ja Irlannissa voi käydä katsomassa, miten hyvin nämä reseptit toimivat. Eikä Suomessakaan ole ollut talouskasvua kohta pian jo vuosikymmeneen.

Nykyinen EU edustaa sellaista yksioikoista kosmopolitanismia, joka uskoo omien tämänhetkisten arvojensa olevan universaaleja ja oikeuttavan oman valtansa yli muiden. Vaikka tämä valta perustuu enemmän taloudelliseen voimaan ja suostutteluun kuin sotilaalliseen voimaan, valtaa se on yhtä kaikki.

Myöskään samankaltaisuuksia aiempien eurooppalaisten imperiaalisten oppien kanssa ei ole vaikea nähdä. Ajat ovat tietenkin muuttuneet. Yhdistyvä Eurooppa ajaa ihmisoikeuksia, laillisuusperiaatetta, demokratiaa ja hyvää hallintaa muuhun maailmaan. Kyse on kuitenkin perinteisestä konservatiivisesta liberalismista (tai uusliberalismista, asiayhteydestä riippuen), mikä on helppo nähdä muunnelmana 1800-lukulaisten suurvaltojen ”sivilisoivasta tehtävästä”.

HS:n pääkirjoitustoimittaja saattaa uskoa, että eurokriisi on ohi, ja että siitä ei enää kannata keskustella. Taantuma ja leikkauspolitiikka kuitenkin jatkuvat, samalla kun uusi globaali rahoituskupla on jo alkanut kehittyä kohti kriisivaihetta.

Vähän tarkemmin katsottuna paljastuu myös, että eurokriisillä ja Ukrainan kriisillä on yhteisiä syitä. Ukrainan talousongelmien takana ovat osaltaan myös uusliberaalin shokkiterapian seuraukset, rahan häviäminen sijoitusparatiiseihin ja Eurooppaa (ja maailmaa) hallitseva deflationaarinen talouspolitiikka.

Euramaidan käynnistyi kun kiisteltiin siitä, pitäisikö Ukrainan hyväksyä mieluummin Venäjän kuin EU:n rahatarjous. Näin Putinin Venäjän geopolitiikka kohtasi EU:n alueellisesti laajenevan universalismin – ja jälkimmäinen siis on yhdenmuotoinen Euroopassa aiemmin vallinneiden imperiaalisten oppien kanssa.

Koska Suomi on osa EU:ta, olemme enemmän osallisia tässä vastakkainasettelussa kuin mitä aiemmin olimme kylmässä sodassa. Eurovaaleissa on kyse myös EU-periaatteista ja niiden tulevaisuudesta.

EU-instituutioiden ja käytäntöjen muuttamisella on välittömiä seurauksia unionin ulkosuhteiden kannalta. EU:n sisäiset rakenteet määrittävät sen tapaa vastata tapahtumiin ja toimia. Vasemmiston muutosvisio on tärkeä myös, jotta EU voisi kyetä edesauttamaan moniarvoisten turvallisuusyhteisöjen rakentumista — jotta se ei ymmärtämättömässä itsekeskeisyydessään olisi synnyttämässä vastakkainasetteluja.

Heikki Patomäki

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän hannumononen kuva
Hannu Mononen

"Menneelle viikolla kerroin Ilta-Sanomien toimittajalle Nato-näkemykseni pienessä haastattelussa. Yksi kriisin kehkeytymiseen vaikuttava tekijä on ollut Naton ja Venäjän vuorovaikutus. Ainakin Venäjän puolelta sitä on tulkittu jonkinlaiseksi etupiirikilpailuksi."

Jos Vasemmistoliittoa aktiivisesti kannattava professori kertoo kannattavansa Venäjän näkemyksiä, missä se uutinen on?

Jos Venäjän puolelta jotakin tulkitaan vaikkapa etupiirikilpailuksi, miksi läntisissä demokratioissa pitäisi orjallisesti noudattaa Venäjän tulkintaa? Vai velvoittaako siihen vasemmistoliittolaisuus itsessään jo automaattisesti?

Suomi on ainoa EU-maa, joka on Naton ulkopuolella vaikka sillä on pitkä yhteinen maaraja Venäjän kanssa. EU-maiden yhteinen turvallisuusjärjestö on Nato, eikä sen rinnalle tulla perustamaan kilpailevaa järjestöä natokammoisten suomalaisten mieliksi. EU-jäsenyys sitoo meidät jo Länsi-Euroopan "etupiiriin", emmehän me ole puolueettomia vaan EU:n puolella. Natoon liittyminen on vain johdonmukainen jatke EU-jäsenyydelle ja yhteinen etu sekä Suomelle että muille EU-maille, ajatelkoonpa Venäjä siitä mitä haluaa.

Nykyinen Venäjä edustaa sellaista yksioikoista kosmopolitanismia, joka uskoo omien tämänhetkisten arvojensa olevan universaaleja ja oikeuttavan oman valtansa yli muiden. Tämä valta perustuu ennen kaikkea raakaan sotilaalliseen voimaan sekä naapurimaidensa energiariippuvuuden hyödyntämiseen, valtaa se on yhtä kaikki.

Venäjän rikkomukset kansainvälistä oikeutta vastaan Krimin kriisissä on jo julkisuudessa todettu monet kerrat. Sotilaallinen interventio suvereenin naapurimaan valtioalueelle ja pyrkimys anastaa Krim Venäjälle ovat niin röyhkeätä voimapolitiikkaa, että on todella aihetta ottaa uudelleen perusteelliseen julkiseen keskusteluun Suomen Nato-jäsenyys.

Tähän saakka keskustelu Nato-jäsenyydestä ei Suomessa koskaan ole ollut "ajankohtaista" - nyt Venäjä on omilla toimillaan, todellisen luonteensa paljastamalla tehnyt tästä turhaan väistellystä aiheesta erittäin ajankohtaisen. Jos on olemassa se paljon puhuttu "Nato-optio" muuallakin kuin valehtelijapoliitikkojen saduissa, sen lunastamista kannattaa harkita.

Käyttäjän HeikkiPatomki kuva
Heikki Patomäki

Ensinnäkin pahoittelut siitä, että blogini ilmestyi tänne Usariin vähän jälkijättöisesti (kiireessä se tuli aluksi vain www.patomaki.fi sivuille). Se on postitettu ikään kuin arkistoon, tuleehan siinä Nato-kantani selväksi.

Toisekseen pahoitteluni myös siitä, jos olen ilmaissut itseäni huonosti. Mistään mitä kirjoitin -- tai olen kirjoittanut muualla -- ei pitäisi voida päätellä, että olisin tässä jotenkin tukemassa Venäjän näkemyksiä!

Merkitysrakenteiden jatkuvuusko se selittää, että jotkut vielä olettavat, että 2010-luvun vasemmistoliitolla olisi joku erityissuhde Venäjään, ikään kuin Neuvostoliitto ja 1970-luvun asetelmat olisivat vielä olemassa...?

Itse liityin punavihreään vasemmistoon vuonna 2011. Olennaista on nimenomaan demokratian kehittäminen, syventäminen ja laajentaminen. Nykyvenäjä on kapitalistisempi markkinatalous ja harvainvaltaisempi yhteiskunta kuin Suomi; toki myös Suomesta on ollut kehittymässä aiempaa yksiulotteisempi yhteiskunta, jossa monia hierarkioita ja eroja on syvennetty.

Hannu sinun kommentissasi ovat myös faktat hieman pielessä. Nyky-Venäjä ei edusta minkään sortin universalismia, vaan pikemminkin sellaista geopolitiittista realismia, jonka tavoitteena on moninapainen ja moniarvoinen kansainvälinen järjestelmä. Sen sisällä Venäjällä on oma etupiirinsä ja omat intressinsä, joita se puolustaa mustasukkaisesti.

Kuten Hans Morgenthau kirjoitti klassisessa kansainvälisen politiikan esityksessään Politics Among Nations, diplomatian (ja tutkimuksen) tehtävänä on aina kaikissa tilanteissa ymmärtää, miltä tilanne näyttää toisten valtiomiesten tai -naisten näkökulmasta. Se on konflikteissa erityisen tärkeää. Aina tulee kuitenkin piste, jossa pelkkä kuvaileva ymmärtäminen ei riitä. Tulemme vedetyksi mukaan väitteiden pätevyyden arviointiin.

Blogissa "Krimin kriisi!" kirjoitin näin:

"Aivan perätön ei siis ole Yhdysvaltain ulkoministerin John Kerryn väite, jonka mukaan Venäjä käyttäytyy kuin 1800-luvulla, pyrkien valtaamaan toisen valtion ”keksityin perustein”. Toisaalta Venäjän johdon on helppo vastata tähän, että Yhdysvallat on itse moneen kertaan osoittanut valmiutensa käyttää väkivaltaa kysymättä muiden mielipidettä siitä, rikkooko se kansainvälistä lakia vai ei. Kaksi väärää ei tee yhtään oikeata, mutta yhdellä väärällä on helppo perustella toista."

Näkökulmani ei siis ole Venäjän tai Putinin, vaan kriittisen kosmopoliitin. Näin arvioin myös EU:n toimintaa ja sen seurauksia. Tässä perusidea:

"Kriittinen kosmopolitanismi kykenee ottamaan etäisyyttä mistä tahansa ”meistä”, kritisoimaan mitä tahansa yhteisöä, kansakuntaa, valtiota – samalla yrittäen sijoittaa käynnissä olevat asiat ja kehityskulut laajempiin yhteyksiinsä."

Parhain terveisin,

Heikki

Toimituksen poiminnat